Pienet lapset ja oman vanhemman vakava sairaus?

[vieras]

Löytyykö kokemusta tilanteesta kun itsellä on pienet lapset ja samaan aikaan omalla vanhemmalla todetaan vakava sairaus joka tulee ajan myötä johtamaan laitoshoitoon/kuolemaan?
Miten olette tilanteesta selvinneet? Kun tuntuu että useimmilla on omat vanhemmat vielä terveitä ja hyvässä kunnossa silloin kun lapset ovat pieniä niin miten jaksaa kun näin ei olekaan ja pitäisi jaksaa pitää huolta kahdesta sukupolvesta?
Ja oletteko tuossa tilanteessa uskaltaneet enää ajatella toivovanne lisää lapsia ja jaksavanne vielä vauvankin hoidon?

Asiallisia vastauksia kiitos!

 

[ainakin_tavallaan]

Eli mun vanhemmista - äiti on vielä elossa...
Mutta - tein lapseni yksin - ei niin helppo tilanne, lapsen isän livetessä kuviosta...
Ollessani raskaan - äidilläni todettiin rintasyöpä.
Olisin kipeästi kaivannut apua, tukea - edes henkistä - tai edes pienenpientä iloitsemista lapsenlapsesta.
Noh - mitään tästä ei tullut.
Joulu kun lapseni oli 2kk - itse olin ihan poikki valvomisista yms turbulenssista - ja äitini tuli jouluksi vaan makaamaan...

Kuten kuulostaa - mulla ei enää riittänyt ja riitä voimat mummosta huolehtimiseen ja hänen passaamiseensa . Mielestäni tilanne toi tietyn narsismin myös äidistäni esiin...
Syöpä fyysisessti on voiton puolella - mutta välillemme tulleet haavat eivät taida parantua.

Ja kuolemanvakavan sairauden psyykkinen puoli on vanhalla ihmisellä myös kiintoisa - kun sitä hän ei voi myöntää. Vaan kaikki unettomuus, kylmyys , tylyttely yms yms flegmaattisuus on muka vain fyysisiä opireita.
Jotenkin se on tehnyt ainakin meidän väleistä ja vuorovaikutuksesta entistä kylmempää....

Samassa rysyssä ainoa toinen sukulaiseni , eli sisareni käänsi täysin selkänsä. Vieläpä tosi ikävin kääntein.

Nyt asiat ovat jo hieman haalenneet - lapseni on vielä alle 2 vuotias ja olen palannut työelämään hoitovapaalta...

Kaikilla ei ole ihanaakin ihanampia, terveitä ja auttavia isovanhempia. Ei siis ihan kaikilla ystävillänikään... vaikkakin aika monilla on.
Mutteivät valitettavasti kaikki tajua kuinka iso lahja ja asia tuo on.
Verrattuna tähän oikeasti all-alone 24/7 lapsen kanssa vailla mitään apua.
Mun äidille on liikaa 10min-1 tunti lapseni kanssa ...
osin ehkä noista sairauksista ja vanhuudest aj oikeistakin syistä. Mielestäni kuitenkin isoilta osin ihan muutenkin vain ....

Jaksua ...

 

[ap.]

Eli mun vanhemmista - äiti on vielä elossa...
Mutta - tein lapseni yksin - ei niin helppo tilanne, lapsen isän livetessä kuviosta...
Ollessani raskaan - äidilläni todettiin rintasyöpä.
Olisin kipeästi kaivannut apua, tukea - edes henkistä - tai edes pienenpientä iloitsemista lapsenlapsesta.
Noh - mitään tästä ei tullut.
Joulu kun lapseni oli 2kk - itse olin ihan poikki valvomisista yms turbulenssista - ja äitini tuli jouluksi vaan makaamaan...

Kuten kuulostaa - mulla ei enää riittänyt ja riitä voimat mummosta huolehtimiseen ja hänen passaamiseensa . Mielestäni tilanne toi tietyn narsismin myös äidistäni esiin...
Syöpä fyysisessti on voiton puolella - mutta välillemme tulleet haavat eivät taida parantua.

Ja kuolemanvakavan sairauden psyykkinen puoli on vanhalla ihmisellä myös kiintoisa - kun sitä hän ei voi myöntää. Vaan kaikki unettomuus, kylmyys , tylyttely yms yms flegmaattisuus on muka vain fyysisiä opireita.
Jotenkin se on tehnyt ainakin meidän väleistä ja vuorovaikutuksesta entistä kylmempää....

Samassa rysyssä ainoa toinen sukulaiseni , eli sisareni käänsi täysin selkänsä. Vieläpä tosi ikävin kääntein.

Nyt asiat ovat jo hieman haalenneet - lapseni on vielä alle 2 vuotias ja olen palannut työelämään hoitovapaalta...

Kaikilla ei ole ihanaakin ihanampia, terveitä ja auttavia isovanhempia. Ei siis ihan kaikilla ystävillänikään... vaikkakin aika monilla on.
Mutteivät valitettavasti kaikki tajua kuinka iso lahja ja asia tuo on.
Verrattuna tähän oikeasti all-alone 24/7 lapsen kanssa vailla mitään apua.
Mun äidille on liikaa 10min-1 tunti lapseni kanssa ...
osin ehkä noista sairauksista ja vanhuudest aj oikeistakin syistä. Mielestäni kuitenkin isoilta osin ihan muutenkin vain ....

Jaksua ...

Rankkoja kokemuksia sinullakin takana, voimia!

Löytyisikö vielä muilta kokemuksia..

 

[Maine Coon/]

Esikoinen oli 3v ja sisarensa 1v, kun isäni menehtyi keuhkosyöpään v -94.Kolmisen kuukautta myöhemmin anoppi menehtyi aivosyöpään.Jos lapset eivät olisi olleet pieniä tai jos lapsia ei olisi ollut, niin arki ei ehkä olisi jatkunut rutiininomaisesti.Lapset antoivat voimaa ja lasten takia oli oltava rutiineissa kiinni.Isovanhemmista on jäljellä enää äitini.Toivottavasti Luoja suo hänelle vielä paljon elinpäiviä ja terveyttä.Ikää hänellä 68v.