Pitääkö olla suurta rakkautta, vai riittääkö hyvä elämä?

Mitähän sitä pitäisi tehdä, kun kolmen yhteisen vuoden jälkeen ymmärtää yhtäkkiä, ettei oikeastaan ole tainnut koskaan rakastaakaan tuota miestä? Että mies vaan tyyppinä vastaa sellaista miesihannetta, joten on luullut että siinähän se on, "se oikea". Mies on edelleen ihana, periaatteessa sellainen mitä mieheltä haluankin. Mutta jokin tästä nyt vain puuttuu. Ja ei, kyse ei ole siitä että olisin kyllästynyt tähän suhteessa elämiseen tms.

Olen pohtinut kovasti myös sitä, pitääkö parisuhteessa olla aina sellaista suurta rakkautta? Siis meillä on ihan mukavaa yhdessä, elämässä ei ole valittamista. Kaikki on siis hyvin. Mieskin on käsittääkseni tyytyväinen elämäämme. Mutta silti löydän itseni toistuvasti pohtimasta olisiko jossain joku, jolla olisi antaa minulle enemmän. Jota rakastaisin ihan tosissaan. Mies rakastaa minua kyllä, sen tiedän. Eikä se tee tätä asiaa yhtään helpommaksi. Pikemminkin pohdin, ansaitsisiko mies enemmän kuin minut. Ja ei, en ole aikeissa pettää eikä kuvioissa ole toista miestä eikä mitään sellaista.

Tajusin tässä jonain päivänä, että mies ei esimerkiksi voisi kovinkaan helposti loukata minua, esimerkiksi jos pettäisi niin en tiedä kuinka paljon se satuttaisi oikeasti... En usko että hirveästi. En kuitenkaan ole välinpitämätön, välitän miehestä, hän on minulle tärkeä. Mutta... Haluaisin rakastaa häntä, sillä lailla että tekee ihan kipeää ajatella elämää ilman häntä. On tämä elämä joskus hankalaa...

 

Sinä puhut kolmen vuoden jälkeen, minä yli kolmenkymmenen.

Oikeata vastausta en pysty sinulle antamaan, kuitenkin näin jälkikäteen olisin halunnut tuntea edes ne ensimmäiset vuodet suurta..no ainakin intohimoista rakkautta!
Sitä en ole kokenut milloinkaan, varmaankin juuri siksikin olen aina ollut jollaintapaa rauhaton sielu.
Otan vieraitten miesten kohteliaisuudet sitä "vakavammin" mitä vanhemmaksi tulen.

MInulla on ollut hyvä elämä ja avioliitto, en voi valittaa jos puhun ja ajattelen järjellä.
Milloinkaan minun ei ole tarvinnut pelätä millään tavalla, taloudellinen tilanteemme on ok. jne jne.
Sinulla tuntuu olevan miehenä samantapainen tyyppi kuin minulla, kirjoitat aivan "minun kynälläni" hänestä.

Kuitenkaan tällä kokemuksella en ehkä menisi naimisiin ellen olisi niin rakastunut että sukat pyörivät jaloissa..
Kaikkea ei kuitenkaan saa, ainakaa kaikki, joten jatkan tästä.
Vaikka puhuin tuossa rauhattomudesta, en ole koskaan pettänyt miestäni enkä petä ellen tule aivan hullukasi.

Vaikeita asioita, mieti ja jos ajattelet että et pysty oikeasti rakastamaan, on varmaankin parasta lopettaa itsensä ja toisen "kiusaaminen".
En kuitenkaan usuta eroon, se on vaikea asia SE!

 

Minulla on samanlaisia ongelmia. Olen tullut siihen tulokseen, että en uskalla elää elämääni, en uskalla pyrkiä kohti suurempia haaveitani ja irtautua odotuksenmukaisesta keskiluokkaisesta käytöksestä. Tästä seuraa, että etsin elämän tarkoitusta kumppaneista. Lopulta kaikki kumppanit - niin hyviä kuin olisivatkin - alkavat kyllästyttää. Minullekin tulee juuri tuo tunne, että onko tämä nyt se oikea, tässäkö kaikki.

Vierellä kulkija ei ole koko elämä, kaikki. Ensin pitää oppia olemaan onnellinen omassa elämässään. Vasta sen jälkeen siihen mahtuu kumppani.

 

minulle. En ole tuntenut suurta rakkautta nykyistä kohtaan edes suhteen alussa. Suhde on tuntunut kuitenkin hyvältä koko 3 vuoden ajan. Olen onnellinen nyt. Jos alkaisin miettimään, olisiko jossain suuri rakkaus odottamassa, niin pilaisin sillä ajatuksella suhteeni.

 

Kuukausi sitten päättyneen suhteeni aikana pyörittelin tätä kysymystä mielessäni usein. Riittääkö se, että on kivaa yhdessä, vai pitäisikö lopettaa suhde ja etsiä se ihminen, joka saa sydämen pakahtumaan? Ratkaisun tekeminen ei todellakaan ole helppoa, jos kaikki on periaatteessa hyvin. Mutta sitten kun alkaa miettiä, että voisinko vastata miehen kosintaan myöntävästi, jos takaraivossa olisi koko ajan pieni epäilys, että onko tuo mies sittenkään se oikea? Tai voisinko perustaa sen "ihan kivan" miehen kanssa perheen? Minulla päätöksen tekemistä vaikeutti myös yksin jäämisen pelko. Olen ollut ennenkin pitkiä aikoja sinkkuna (viimeksi reilut kolme vuotta), joten tiedän miten vaikeaa hyvän miehen löytäminen on. Millä todennäköisyydellä löytäisin eron jälkeen miehen, joka olisi sekä kunnollinen että saisi perhoset lepattamaan vatsassa? Olen kohta kolmekymppinen ja haluaisin saada lapsia, mutta välillä tuntuu että aika loppuu kesken. Mitä jos en tapaakaan elämäni rakkautta? No, lopulta poikaystäväni teki ratkaisun puolestani ja lopetti suhteemme. Hän taisi vaistota, etten ollut koko sydämelläni mukana. Eikä hänkään ollut. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että toista kertaa en ryhdy "järkiliittoon" - nimitys on tietenkin liioiteltu, koska välitin poikaystävästäni todella paljon ja kyllä meidän välillämme kipinöi myös makuuhuoneessa - mutta ei tarpeeksi. Olen ollut joskus rakastunut ja tiedän miltä se tuntuu. Toivottavasti saan vielä joskus kokea sen tunteen molemminpuolisena. Olisi mahtavaa, jos molemmat ajattelisivat toisistaan, että sinä olet Se Oikea. Tämänhetkiset ajatukseni onkin osuvasti muotoillut Sinkkuelämän Carrie: "I'm looking for love. Real love. Ridiculous, inconvenient, consuming, can't-live-without-each-other love."

 

Emme me aiheen ihmettelijät ole yksin...

Minulla oli suhde, jossa tunsin todella mieletöntä huumaa ja hurmiota ja varmasti ihan oikeaa rakkauttakin. Suhde kaatui sitten tiettyihin mahdottomuuksiin, mutta vieläkin tunnen, että Elämäni Mies meni siinä, eikä toista löydy. Yhä yllätän itseni haikailemasta hänen peräänsä ja muistelemasta ihania hetkiämme ja hassuja seikkailujamme.

Nyt taas seurustelen, eikä samanlaista liekkiä ole löytynyt, vaikka voin sanoa, että tykkään miehestä tosi hurjasti. Ja hänkin tykkää minusta. Olen huokaillut, kannattaako jatkaa, kun kummankaan tunteet eivät ole tuliset. Mutta mies on kuitenkin todella fiksu, älykäs, rehellinen, siisti, raha-asiansa hoitava ja ennen kaikkea raitis. Olen kokenut elämän alkoholistin rinnalla ja kun hänestä eroon pääsin, totesin: ei koskaan enää. Raittius painaa tosi paljon vaakakupissa.

Ei kai auta kuin kuulostella vielä. Vaikkeivät tunteet katossa roihua, kiintymys on suurta ja ajatus olla ilman tuota miestä alkaa jo tuntua oudolta, vajaan vuoden seurustelun jälkeen.

 

etsin elämän tarkoitusta kumppaneista. Lopulta kaikki kumppanit - niin hyviä kuin olisivatkin - alkavat kyllästyttää. Minullekin tulee juuri tuo tunne, että onko tämä nyt se oikea, tässäkö kaikki.

Vierellä kulkija ei ole koko elämä, kaikki. Ensin pitää oppia olemaan onnellinen omassa elämässään. Vasta sen jälkeen siihen mahtuu kumppani.

Hyvin kirjoitettu! Alkuperäisen kannattaa tosiaan miettiä, onko ongelma miehessä vain oman pään sisällä ennen kuin tekee päätöksiä suuntaan tai toiseen.

 

No millaista sen suuren rakkauden pitäisi olla?

 

No millaista sen suuren rakkauden pitäisi olla?

Sitä olen myös pohtinut...ja paljon. Perustuuko mielikuvani suuresta rakkaudesta vain Hollywood-elokuviin? Toivonko mahdottomia? Toisaalta olen joskus ollut niin rakastunut, että sydän on ollut pakahtua siihen tunteeseen - mutta silloin suhteessa on mättänyt jokin muu asia. Vaikeinta onkin kai löytää koko paketti - palavat tunteet, molemminpuolinen kunnioitus, samanlainen arvomaailma ja ajatukset siitä, mitä elämältä haluaa. Uskon, että suurinkin roihu laantuu vuosien myötä (parhaimmillaan) lämpimäksi kumppanuudeksi, mutta pitäisihän sitä roihua olla EDES ALUSSA. Jos suhde perustetaan laimeisiin tunteisiin ja järkiperusteisiin, liitto saattaa kyllä kestää, mutta eri asia on haluaako elää sen tunteen kanssa, että en rakasta tuota toista ihmistä sydämeni pohjasta. Mistä pääsemme taas samaan kysymykseen "mitä on rakkaus". Sitä on eittämättä monenlaista. Kyse on kai siitä mitä elämältään haluaa - jollekin riittää turvallinen hyvä elämä ilman suuria tunnekuohuja, joku taas janoaa tunteen paloa.

 

No millaista sen suuren rakkauden pitäisi olla?

Sitä olen myös pohtinut...ja paljon. Perustuuko mielikuvani suuresta rakkaudesta vain Hollywood-elokuviin? Toivonko mahdottomia? Toisaalta olen joskus ollut niin rakastunut, että sydän on ollut pakahtua siihen tunteeseen - mutta silloin suhteessa on mättänyt jokin muu asia. Vaikeinta onkin kai löytää koko paketti - palavat tunteet, molemminpuolinen kunnioitus, samanlainen arvomaailma ja ajatukset siitä, mitä elämältä haluaa. Uskon, että suurinkin roihu laantuu vuosien myötä (parhaimmillaan) lämpimäksi kumppanuudeksi, mutta pitäisihän sitä roihua olla EDES ALUSSA. Jos suhde perustetaan laimeisiin tunteisiin ja järkiperusteisiin, liitto saattaa kyllä kestää, mutta eri asia on haluaako elää sen tunteen kanssa, että en rakasta tuota toista ihmistä sydämeni pohjasta. Mistä pääsemme taas samaan kysymykseen "mitä on rakkaus". Sitä on eittämättä monenlaista. Kyse on kai siitä mitä elämältään haluaa - jollekin riittää turvallinen hyvä elämä ilman suuria tunnekuohuja, joku taas janoaa tunteen paloa.

Niinpä niin..että voinkin näin monien kymmenien vuosien jälkeen alkaa kaivata "edes kerran elämässään höyrähtänyttä"!

Luulen että olen jäänyt tunnepuolella vajaaksi, ja toivon ettei mieheni olisi siitä suunnattomasti kärsinyt.
On hän joskus maininnut tienneensä ja tunteneensa että on aina rakastanut minua "enemmän".
Silloin kyllä kirpaisi..

Minun on enää turha katua , enkä kadukkaan varsinaisesti..kuten sanoin elämäni on ollut hyvä.



Mutta kuitenkin sanon teille nuoret, kuunnelkaa tarkoin sydämenne ääntä, älkää menkö parisuhteeseen vain sen takia että muutkin perustavat perheitä, eikä myös "kivan ja mukavan ja komean ja varakkaan ja tavotellun" saaliin kanssa.
Kyllä tunnistatte sitten kun se oikea rakkaus tulee eteenne, tai taaksenne, voi se sivustakin yllättää!

Vilkuilkaa muttä älkää pälyilkö.........**************
Katsokaa ja kuunnelkaa,

 

Aloittajan tilanteesta en oikein tiedä. Rakkaudessahan on se huuman vaihe. Sitten alkaa ympäristön katselu ja eriytyminen. Jos kuitenkin tuntuu hyvältä yhdessä ja rakastetaan, niin on hyvä jatkaa yhdessä.

Sen eriytymisen voi joku kokea rakkauden loppumisena, vaikka se ei sitä ole. Se on vain opetteluvaihe loppuelämään.

Kannattaa rauhassa tutkiskella, kummasta on kysymys.

 

Minä juuri lopetin kolmen vuoden suhteen. Ei mitään riitaa ollut oikeastaan koskaan. Huomasin, että pikkuhiljaa mies hiipui mielestä. Lopulta ajattelin että miltä tuntuisi ellen näkisi häntä enää ja mieleen tuli ekana "helpottavalta". Jotenkin suhde on kuitenkin ollut painostava. Onneksi emme ehtineet muuttaa yhteen asumaan, silloin se ero on aina monta kertaa vaikeampi. Mies oli kyllä kosinut monta kertaa mutta kerran naimisissa olleena olin aika varovainen.

Nyt ajattelen, että en ikinä ota miestä enää asumaan kanssani. Lapset ovat aikuisia ja on mukava asunto ja työpaikka, nyt alan elää vain ja ainoastaan itselleni. Juuri suunnitelen kevääksi parin viikon hiihtoreissua Lappiin. Ihan vaan yksin, ihanaa.

 

Ja rakkaus on kuin aurinko, joka laittaa solut hyppelemään.

Arvo Ylppö

 

Minulla on kokemusta viiden vuoden ajalta miehestä, jonka kanssa kaikki oli hyvin, mutta silti ei mikään. Hänkin oli hyvä mies, meillä oli hyvä elämä, hän rakasti minua aidosti, minulla oli ihan hyvä olla. Silti tunsin, että jotain puuttui. Pidin hänestä todella paljon, mutta en rakastanut. Oikeasti en rakastanut - yritin kyllä.

Hän oli enemmänkin minulle tuki ja turva, se ystävä, johon saatoin luottaa. Mutta kaikesta hyvästä ja positiivisesta huolimatta en saanut sanottua hänelle niitä 'rakastan'-sanoja. Se oli ihan kamalaa.

Kunnes... tapasin työpaikallani miehen, johon rakastuin välittömästi. Olin vielä silloin edellisessä suhteessa, mutta ei mennyt montaakaan viikkoa, kun muutin jo pois yhteisestä kodista yksin asumaan. Uusi mies vain vei sydämen. Yhdessä olemme olleet nyt 10 vuotta, naimisissa ja on tullut lasten aika.

En osaisi kertoa, miltä rakastuminen ja rakastaminen tuntuvat. On vain tunne, että tämä on oikein. Että nyt olen löytänyt paikkani ihmisen vieressä enkä tästä halua koskaan lähteä. Ei ole tarvinnut miettiä suhdetta sen koommin eikä pohtia, että tuleeko tästä mitään. Suunta on ollut selvä meillä molemmilla ja elämä on oikeasti mieletöntä. Toisen vieressä on vain niin hyvä olla.

 

Olipa kerran 9 v. kestänyt suhde joka loppu siihen kun molemmilla oli ihan omat elämät saman katon alla asumisesta huolimatta. Suhde päätyi eroon, josta ajatuksen esille otti mies. Nainen ei muuta kuin itki mutta tajusi realiteetit, että rakkaus on kuollut ja enää yhteinen arki pitää yhdessä. Että enää ei tule koskaan olemaan yhteistä tulevaisuutta.

Alkuun nainen tunsi että eroaminen tuntuu helpolle! Mietti jopa hetkittäin että mikäs tässä, mitä ne ihmiset suree erotessaan! Kunnes tuli suru eli sellainen että todellisuus iski tajuntaan.
Sitten räpisteltiin itkun ja yhteydenpidon kautta entisee puolisoon. Oltiin kavereita, ystäviä jopa (hieno määritelmä), käytiin yhdessä kahvilla jne.
Ajan kanssa mulle kirjoittaneelle tuli esille että se eksä oli kihlautunut mutta "ei hennonnut mulle kertoa" VITUT! MIhin minä olisin siitä särkynyt?!?!? Minähän säryin pikkuhiljaa ajan kanssa ja säryin jo ennenkun erottiin! Vöhän ärsytti, mutta tuli tunne että mies vai hiiri...?

Pointtina pitkälle pohjustukselle: ihanaa olla ja elää yksin! En oisi voinu kuvitella että kaikesta menettämisen surusta ja murheesta seuraa näin hyvää, mutta että siinä meni vuosia.
En tiiä mikä on oikea rakkaus. Enkä että mikä on oikea suhde ja mitä siihen kuuluu. Sen ainoostaan tiiän, oon oppinu että on hyvä olla omillaan. Ihan helvetin hyvä )

 

No millaista sen suuren rakkauden pitäisi olla?

Sitä olen myös pohtinut...ja paljon. Perustuuko mielikuvani suuresta rakkaudesta vain Hollywood-elokuviin? Toivonko mahdottomia? Toisaalta olen joskus ollut niin rakastunut, että sydän on ollut pakahtua siihen tunteeseen - mutta silloin suhteessa on mättänyt jokin muu asia. Vaikeinta onkin kai löytää koko paketti - palavat tunteet, molemminpuolinen kunnioitus, samanlainen arvomaailma ja ajatukset siitä, mitä elämältä haluaa. Uskon, että suurinkin roihu laantuu vuosien myötä (parhaimmillaan) lämpimäksi kumppanuudeksi, mutta pitäisihän sitä roihua olla EDES ALUSSA. Jos suhde perustetaan laimeisiin tunteisiin ja järkiperusteisiin, liitto saattaa kyllä kestää, mutta eri asia on haluaako elää sen tunteen kanssa, että en rakasta tuota toista ihmistä sydämeni pohjasta. Mistä pääsemme taas samaan kysymykseen "mitä on rakkaus". Sitä on eittämättä monenlaista. Kyse on kai siitä mitä elämältään haluaa - jollekin riittää turvallinen hyvä elämä ilman suuria tunnekuohuja, joku taas janoaa tunteen paloa.

Niinpä niin..että voinkin näin monien kymmenien vuosien jälkeen alkaa kaivata "edes kerran elämässään höyrähtänyttä"!

Luulen että olen jäänyt tunnepuolella vajaaksi, ja toivon ettei mieheni olisi siitä suunnattomasti kärsinyt.
On hän joskus maininnut tienneensä ja tunteneensa että on aina rakastanut minua "enemmän".
Silloin kyllä kirpaisi..

Minun on enää turha katua , enkä kadukkaan varsinaisesti..kuten sanoin elämäni on ollut hyvä.



Mutta kuitenkin sanon teille nuoret, kuunnelkaa tarkoin sydämenne ääntä, älkää menkö parisuhteeseen vain sen takia että muutkin perustavat perheitä, eikä myös "kivan ja mukavan ja komean ja varakkaan ja tavotellun" saaliin kanssa.
Kyllä tunnistatte sitten kun se oikea rakkaus tulee eteenne, tai taaksenne, voi se sivustakin yllättää!

Vilkuilkaa muttä älkää pälyilkö.........**************
Katsokaa ja kuunnelkaa,

Tuo tuli varmaankin sydämestä.Voimia sinulle.

 

Mutta kuitenkin sanon teille nuoret, kuunnelkaa tarkoin sydämenne ääntä, älkää menkö parisuhteeseen vain sen takia että muutkin perustavat perheitä

Kuitenkin juuri ne suhteet kestävät, joissa ei kuunnella sydämen ääntä, vaan jotka perustetaan käytäntöön ja sitoutumiseen. Erojen suurin syy lienee juuri tämä sydämen äänen kuunteleminen. Se kun väistämättä pitkässä liitossa vaimenee.

 

Suomessa rakkaus tainnut kokea inflaation.Nuori rakkaus,mihin se katoaa muutaman vuoden päästä?Mielestäni soomessa ollaan pahasti hakoteillä tunneasioissa.Seksiä korostetaan,kohukaunottarien pillunjakoa lehdissä kehutaan,heidän eroja kehutaan.Ovatko soominaiset todella huoria?Heille ei edes riitä hyvä elämä.Tärkeintä on että saa esitellä rintojaan ja peppua lehdessä ja kehua kuin on rankkaa hommaa.Jotain on pielessä soomiyhteiskunnassa.Sanon taas että soominaisissa on vara parempaan.Ulkomainen taitaa syrjäyttää soominaisen.

 

Mutta kuitenkin sanon teille nuoret, kuunnelkaa tarkoin sydämenne ääntä, älkää menkö parisuhteeseen vain sen takia että muutkin perustavat perheitä

Kuitenkin juuri ne suhteet kestävät, joissa ei kuunnella sydämen ääntä, vaan jotka perustetaan käytäntöön ja sitoutumiseen. Erojen suurin syy lienee juuri tämä sydämen äänen kuunteleminen. Se kun väistämättä pitkässä liitossa vaimenee.

Uskon tuon, ja ymmärrän miksi salasuhteet kukoistavat, kauheata, myös vanhemman väestön keskuudessa!

 

Kuitenkin juuri ne suhteet kestävät, joissa ei kuunnella sydämen ääntä, vaan jotka perustetaan käytäntöön ja sitoutumiseen.

Perustuuko tämä johonkin tutkimustulokseen vai perstuntumaan? Jotkut ehkä eroavat aina kun kyllästyttää, mutta väittäisin, että oikean rakkauden löytäneet eivät eroa yhtään sen useammin - päinvastoin - kuin järkisyihin liittonsa perustaneet, joilla pää lopulta hajoaa siihen kulissien tyhjyyteen.

 

Perustuuko tämä johonkin tutkimustulokseen vai perstuntumaan?

Ainakin uuden liiton eron todennäköisyys on suurempi kuin edellisen. Entisistä virheistä ei siis tilastojen perusteella opita.

Jotkut ehkä eroavat aina kun kyllästyttää, mutta väittäisin, että oikean rakkauden löytäneet eivät eroa yhtään sen useammin - päinvastoin - kuin järkisyihin liittonsa perustaneet, joilla pää lopulta hajoaa siihen kulissien tyhjyyteen.

Oikea rakkaus on se, johon sitoutuu. Harvemmin usein kumppania vaihtavat ovat pitemmän päälle tyytyväisiä kumppaniinsa, koska heidän maailmankatsomukseensa ei kuulu tyytymisen ja vajavaisuuden idea. He etsivät kumppanistaankin koko ajan parempaa.

 

Sydämen ääni ja sydämen ääni! Paskat, pillun kutinaa kuunnellaan vielä enemmän. Omantunnon ääni on out!

 

En minä tiedä mitä on rakkaus, tietääkö kukaan muukaan. Lehdistä ja leffoista olemme muodostaneet tietyn kuvan, joka on varmasti hölynpölyä sekin. Rakastumisen/ihastumisen tunne on biologian keino saada meidät halukkaiksi jatkamaan ihmiselämää. Eikö joku määritellyt rakkauden niin, että se on 95 % seksuaalista himoa ja 5 % mielikuvitusta?

Mulla on toinen liitto meneillään, eka kesti yli 20v. Ihan hyvää elämää, en voi valittaa. Mutta sitten tuli käytännöllisiä ongelmia, muutuimme molemmat ja erosimme.

Nyt toinen liitto meneillään, ei tämäkään perustu suurelle rakkaudelle, vaan toisen kunnioitukselle, hyvälle yhteisymmärrykselle, samanhenkisyydelle, halulle jakaa elämä toisen kanssa.

Vuosien mittaan on ollut muutama ihastus, joiden aikana kävin tosi kuumana. Mutta parin kuukauden jälkeen ihmettelin, että mitä ihanaa muka tuossa näin. Ei kestänyt sekään tunne. Siispä luotan enemmän järkisyistä yhdessäoloon.

En usko olevani sen onnettomampi kuin jatkuvat etsijät, ihastujat ja rakastujat vaihtuvine kumppaneineen. Vaikka heillä onkin enemmän sukat pyörineet jaloissa, mutta mitä muuta siitä on jäänyt? Onnea ja tasapainoa, epäilen.

 

Haluaisin molemmat!
Kerran eronneena ja nyt "sen oikean " löytäneenä uskon että meillä on suurta rakkautta, mutta tiedän myös että intohimo ei välttämättä säily vuosikymmeniä. Rakkaus ei välttämättä vähene vaan voi pysyä suurena, mutta päälimmäiseksi vuosien jälkeen ehkä nousee välittäminen ja halu olla yhdessä, saada hyvä ja onnellinen elämä.

 

Ei kannata jäädä suhteeseen, joka on vain "ihan kiva". Kannattaa etsiä suurta rakkautta. Itse en ole vielä löytänyt sellaista, elän toivossa. Olen kyllä eronnut suhteista, joissa tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Olen PALJON onnellisempi yksin kuin niissä ihan-ok-suhteissa.