Pitääkö olla suurta rakkautta, vai riittääkö hyvä elämä?

Muutama oikein fiksu kommentti, mutta suurin osa paljastaa putkiaivoisen ajattelun parisuhteen toiveista..
Eräs selvittää, että "ihan hyvä liitto" on sama kuin kulissien ylläpito. Hoho.
Ihmisillä on vaan erilaiset tavoitteet, toiveet, tarpeet suhteessa. Luonne tässäkin merkitsee eniten.
Miehillä näyttäisi olevan laajempi ja järkevämpi näkemys suhteesta kuin tämän palstan naisilla. Ilmankos nämä sinkku-ellit ovat edelleen ilman parisuhdetta.

 

Käykääpä katsomassa Woody Allenin uusin leffa Vicky Cristina Barcelona. Siinä käsitellään juuri tätä teemaa. Elokuva antaa ymmärtää, että onnea ei löydä täydellisen elämän puitteisiin ilman intohimoa tyytyvä nainen eikä myöskään hänen suuren rakkauden perässä juokseva ystävänsä, jolle mikään ei riitä. Olisiko paras vaihtoehto jotain siltä väliltä? Liittoa ei mielestäni kannata perustaa pelkkään järkeen mutta ei myöskään pelkkään tunteeseen. Jokainen vähänkään elämää nähnyt ymmärtää, ettei täydellistä olekaan, mutta eikö kuitenkin voisi olla olemassa se täydellinen MINULLE, joka on inhimillinen ihminen kaikkine virheineen, mutta jota rakastan kaikesta huolimatta? Minusta olennaista on myös, millainen minä olen tuon ihmisen seurassa - onko minun hyvä olla, voinko olla oma itseni? Tuoko toinen ihminen parhaat puoleni esiin, viihdymmekö yhdessä? Jos näihin kysymyksiin vastaa kyllä, suhteen perusta on jo melkoisen hyvä.

 

Miehillä näyttäisi olevan laajempi ja järkevämpi näkemys suhteesta kuin tämän palstan naisilla. Ilmankos nämä sinkku-ellit ovat edelleen ilman parisuhdetta.

Juu, eikös useimmille miehille riitä se, että kotona on akka odottamassa lihapatojen kanssa tai vällyjen alla kun herra suvaitsee saapua reissuiltansa kotio. Ihmekös tuo sitten, että moni nainen on mieluummin sinkku kuin "järkevä".

 

Minusta noin lähtökohtaisesti ihmisen pitäisi olla tasapainossa ja onnellinen ihan itsensä kanssa. Jos ajattelee, että puolison pitää tehdä minut onnelliseksi, tasapainoiseksi, haluttavaksi jne, niin luulenpa, että semmoinen ihminen joutuu loppuikänsä etsimään "sitä oikeaa".

Minä en oikein usko sellaiseen Harlekiini-kirjojen rakkauteen, jossa mies osaa täydentää naista kaikissa asioissa ja suhde on kaikin puolin täydellinen. Minua ei haittaa, vaikkei suhde ihan täydellinen olisikaan, koska niitä joitakin asioita voi sitten toteuttaa esim. ystäväpiirissä. Esimerkiksi sielunkumppanuus: Tärkeää, että voidaan kommunikoida ja keskustella rakentavasti, mutta en minä halua keskustella sisustuksesta, muodista tai ihmissuhdeasioista mieheni kanssa, vaan naispuolisten ystävieni kanssa. Samoin jos koen olevani vähän allapäin, niin on kiva, että mies halaa ja kysyy, että mitä kuuluu, mutta hänen ei kuulu olla terapeuttini. Eikä myöskään mikään personal trainer, vaan ihan itse raahaan itseni lenkille kiloja karistamaan. Jos jämähtää ja nojaa liikaa mieheen, niin sekin voi olla ahdistavaa. Jotenkin tuntuu siltä, että suurin osa ei edes tiedä, mitä etsii. En minä ainakaan halua, että aviomieheni olisi ISÄNI, joka holhoaa, kaitsee jne.

 

Epäilen vahvasti, että ihmisillä on ollut kaipuu rakkauteen jo ennen televisioita, elokuvia, Hollywoodia yms. nykyajan tuotteita, joten eiköhän tästäkin keskustelusta voisi jo jättää pois nämä väsähtäneet "median uhri" -kommentit. Sen sijaan totta on, että entisaikaan eloonjäämiskamppailu vaati niin paljon ponnistuksia, että väistämättäkin nykyajan ihmisellä on siihen verrattuna rutkasti aikaa panostaa Sen Oikean etsimiseen.

Joka tapauksessa kyseessä on mielestäni jostain syvemmästä, sillä kaikissa kulttuureissa on kaikkina aikoina varmasti koettu monenlaisia tunteita ja pyrkimyksiä löytää rakastettu.

 

Käykääpä katsomassa Woody Allenin uusin leffa Vicky Cristina Barcelona. Siinä käsitellään juuri tätä teemaa. Elokuva antaa ymmärtää, että onnea ei löydä täydellisen elämän puitteisiin ilman intohimoa tyytyvä nainen eikä myöskään hänen suuren rakkauden perässä juokseva ystävänsä, jolle mikään ei riitä. Olisiko paras vaihtoehto jotain siltä väliltä? Liittoa ei mielestäni kannata perustaa pelkkään järkeen mutta ei myöskään pelkkään tunteeseen. Jokainen vähänkään elämää nähnyt ymmärtää, ettei täydellistä olekaan, mutta eikö kuitenkin voisi olla olemassa se täydellinen MINULLE, joka on inhimillinen ihminen kaikkine virheineen, mutta jota rakastan kaikesta huolimatta? Minusta olennaista on myös, millainen minä olen tuon ihmisen seurassa - onko minun hyvä olla, voinko olla oma itseni? Tuoko toinen ihminen parhaat puoleni esiin, viihdymmekö yhdessä? Jos näihin kysymyksiin vastaa kyllä, suhteen perusta on jo melkoisen hyvä.

Kävin myös katsomassa saman leffan viikonloppuna ja samaistuin Cristinaan, joka suhtautuu elämään intohimoisesti ja jatkaa sen oikean etsimistä opittuaan taas hieman lisää itsestään ja siitä, millaista elämää ei halua. Vickyn kohtalo taas on aika masentava, hän ei tunne mitään intohimoa mieheensä ja menee naimisiin sillä perusteella, että saa mukavat kulissit, varallisuutta, turvallisuutta ja ennenkaikkea niin kuuluu tehdä. Jos spekuloi heidän tulevaisuuttaan, niin voisi sanoa, että Cristinalla ainakin on luvassa jännittävä ja mielenkiintoinen elämä, haastava matka oman itsensä tuntemiseen, kun taas Vicky kieltää todellisen rakkauden ja intohimon itseltään järkiperusteisesti. Veikkaan, että hänen tulevaisuutensa on samanlainen kuin sen tylsistyneen tuttavanaisen, joka oli jämähtänyt omaan rakkaudettomaan, mutta materialistisesti tyydyttävään avioliittoonsa. Hänhän salaa harrastikin syrjähyppyjä. Jos pitäisi valita, niin ehdottomasti olisin Cristina ja oikeastaan taidan jo ollakin.

 

Sen sijaan totta on, että entisaikaan eloonjäämiskamppailu vaati niin paljon ponnistuksia, että väistämättäkin nykyajan ihmisellä on siihen verrattuna rutkasti aikaa panostaa Sen Oikean etsimiseen.

Hyvin oivallettu. Länsimaisilla nykyihmisillä on myös aikaa masentua, olla neuroottisia, ahdistua, tylsistyä, kun kaikki on niin helppoa, eikä vaadi suuria ponnistuksia. Elämä on liian mukavaa ja vaivatonta. (Naisen) ei myöskään tarvitse tyytyä huonoihin parisuhteisiin tai mennä pakkoavioliittoihin. Ei ole enää vanhojapiikoja/poikia, vaan sinkkuja, jotka nauttivat itsenäisestä elämästä ja pystyvät siihen myös taloudellisesti. Eikä ole pakko tehdä lapsia, jos ei halua.

Hedonistista elämää tämä tietysti on, mutta ah niin nautinnollista.

 

En halua tuntea sääliä, mutta surullisuutta tunnen teidän puolestanne, jotka olette tyytyneet siihen ihan kivaan. Juuri sellaiset parit ja ihmiset ovat niitä, joiden elämässä sitten kolmenkymmenen vuoden jälkeen purskahtaa jotain kamalaa: turhautuneisuus valuu ulos erona, väkivaltana, hurjana elämänmuutoksena, itsensä etsimisenä ja niin edelleen.

Miksi tuhlata elämäänsä puolitiehen? Miksi ei hakisi sitä suurta ja ihanaa? On ihan perseestä, jos suoraan sanon, olla "järkevästi tyytyväinen". Te olette niitä, joiden tunteet on tukahdutettu ja jotka ette hymyile kadulla. Maailma ei ainakaan parane teidän vuoksenne.

Minä ainakin hymyilen kadulla. Katselen tähtiä, auringonlaskua, ensi lumen satamista hiljalleen. Pakkoko sitä täyttymystä on hakea juuri eroottisesta rakkaudesta? Maailmassa on muunkinlaista rakkautta, pysyvämpää.

Se on sitä elämisentaitoa: että osaa elää pienistäkin asioista, ei se että osaa haaveilla suuria. Suuriin unelmiin kompastuu kipeämmin kuin pieniin iloihin

 

yksin en pystyisi ylläpitämään suurta taloa.

Siinähän se tuli, parisuhteesi perusta.

Niinpä niin... kulissit täytyy olla, suuresta rakkaudesta viis veisataan. No, ehkä kyseinen materialisti on tyytyväinen. Sääliksi käy...

Materialisti? Aika pölyttynyt analyysi.

Missä kielletään käyttämästä järkeä niin parisuhteessa kuin elämässä yleensäkin?

Työpaikan valinnassakin painaa moni asia. Ei pelkästään se, onko jossain paikassa kivaa ja onko työkaverit myös ystäviä tms. Tai siis minulla ainakin. Haluan tehdä haasteellista työtä, jossa saan käyttää koko tietämys- ja osaamiskapasiteettiäni vakavaraisessa firmassa ja hyvällä palkalla.

Onhan näitä ihmisiä, jotka haluavat päästä helpolla ja mukavasti ja sitten keski-iässä ovat vihaa täynnä kaikkia menestyneempiä tai ns. pomoja kohtaan. Kun itse olisivat päässeet samaan jos olisivat niin päättäneet.

Sama avioliitossa. Tottakai ihmistä, jonka kanssa elää, täytyy rakastaa jossain määrin, viihtyä hänen seurassaan ja olla samoilla linjoilla isoissa asioissa. Mutta jos aina miettii, että onko tämä riittävästi ja olisiko jossain enemmän ja katselee ylikriittisesti toista, ei siitä mitään tule.

Minusta on kiva asua isossa talossa isolla pihalla ja ajaa hyvää autoa. Mitä ihmeen vikaa siinä on? Olisinko minä onnellisempi vaatimattomammissa oloissa yksin. En olisi, tiedän sen.
Siksi ohitan olankohautuksella miehen piereskelyt yms. asiat, mistä en niin pidä. Hän on kuitenkin ihan hyvä mies ja meillä on IHAN KIVA olla yhdessä. Ja tiedän myös, että en itsekään ole mikään lottovoitto, ihan tavis muija.

 

yksin en pystyisi ylläpitämään suurta taloa.

Siinähän se tuli, parisuhteesi perusta.

Niinpä niin... kulissit täytyy olla, suuresta rakkaudesta viis veisataan. No, ehkä kyseinen materialisti on tyytyväinen. Sääliksi käy...

Materialisti? Aika pölyttynyt analyysi.

Missä kielletään käyttämästä järkeä niin parisuhteessa kuin elämässä yleensäkin?

Työpaikan valinnassakin painaa moni asia. Ei pelkästään se, onko jossain paikassa kivaa ja onko työkaverit myös ystäviä tms. Tai siis minulla ainakin. Haluan tehdä haasteellista työtä, jossa saan käyttää koko tietämys- ja osaamiskapasiteettiäni vakavaraisessa firmassa ja hyvällä palkalla.

Onhan näitä ihmisiä, jotka haluavat päästä helpolla ja mukavasti ja sitten keski-iässä ovat vihaa täynnä kaikkia menestyneempiä tai ns. pomoja kohtaan. Kun itse olisivat päässeet samaan jos olisivat niin päättäneet.

Sama avioliitossa. Tottakai ihmistä, jonka kanssa elää, täytyy rakastaa jossain määrin, viihtyä hänen seurassaan ja olla samoilla linjoilla isoissa asioissa. Mutta jos aina miettii, että onko tämä riittävästi ja olisiko jossain enemmän ja katselee ylikriittisesti toista, ei siitä mitään tule.

Minusta on kiva asua isossa talossa isolla pihalla ja ajaa hyvää autoa. Mitä ihmeen vikaa siinä on? Olisinko minä onnellisempi vaatimattomammissa oloissa yksin. En olisi, tiedän sen.
Siksi ohitan olankohautuksella miehen piereskelyt yms. asiat, mistä en niin pidä. Hän on kuitenkin ihan hyvä mies ja meillä on IHAN KIVA olla yhdessä. Ja tiedän myös, että en itsekään ole mikään lottovoitto, ihan tavis muija.

Ihmettelen edelleen tuota nimimerkkiäsi... Itse olen sinkku eli yksineläjä, mutta en todellakaan ole yksinäinen. Yksinäisempi olin silloin, kun olin ns. ihan kivassa liitossa.

 

Okei, nimimerkki ei kuvaa minua ja on korni, mutta kai mulla siihen joku syy oli?

Onhan miehissä ja liitoissa eroja, kuten meissä naisissakin.
Jos sinun "ihan kiva" miehesi tai liittosi oli sinulle rasite, ei se sitä ole kaikille.

Vai olisko sittenkin niin, että "kivaksi" luulemani liitto on sittenkin rakkausliitto? Olen jalat maassa kulkeva järki-ihminen, enkä halua käyttää tuhottomasti aikaa ja energiaa tuon tyyppisten ongelmien pohtimiseen. Se ei johda yleensä mihinkään.
Mieluummin elän täysillä sitä elämää, joka on tässä ja nyt.

 

yksin en pystyisi ylläpitämään suurta taloa.

Siinähän se tuli, parisuhteesi perusta.

Niinpä niin... kulissit täytyy olla, suuresta rakkaudesta viis veisataan. No, ehkä kyseinen materialisti on tyytyväinen. Sääliksi käy...

No eikös sitä sanotakin, että helpompi se on turkki päällä mersussa itkeä kuin tuulipuku yllään ladassa?

 

Okei, nimimerkki ei kuvaa minua ja on korni, mutta kai mulla siihen joku syy oli?

Onhan miehissä ja liitoissa eroja, kuten meissä naisissakin.
Jos sinun "ihan kiva" miehesi tai liittosi oli sinulle rasite, ei se sitä ole kaikille.

Vai olisko sittenkin niin, että "kivaksi" luulemani liitto on sittenkin rakkausliitto? Olen jalat maassa kulkeva järki-ihminen, enkä halua käyttää tuhottomasti aikaa ja energiaa tuon tyyppisten ongelmien pohtimiseen. Se ei johda yleensä mihinkään.
Mieluummin elän täysillä sitä elämää, joka on tässä ja nyt.

Joku siinä liitossa silti taitaa hiertää, jos sinun täytyy ylentää itsesi alentamalla muita? Sinkkuus ei ole välttämättä synonyymi yksinäisyydelle eikä taatusti synonyymi säälittävyydelle. Kas kun nykyään voi valita toisinkin..

 

Okei, nimimerkki ei kuvaa minua ja on korni, mutta kai mulla siihen joku syy oli?

Onhan miehissä ja liitoissa eroja, kuten meissä naisissakin.
Jos sinun "ihan kiva" miehesi tai liittosi oli sinulle rasite, ei se sitä ole kaikille.

Vai olisko sittenkin niin, että "kivaksi" luulemani liitto on sittenkin rakkausliitto? Olen jalat maassa kulkeva järki-ihminen, enkä halua käyttää tuhottomasti aikaa ja energiaa tuon tyyppisten ongelmien pohtimiseen. Se ei johda yleensä mihinkään.
Mieluummin elän täysillä sitä elämää, joka on tässä ja nyt.

Olen samaa mieltä kanssasi. Pitkässä suhteessa ystävyys on tärkeämpi kuin rakkauden huuma (jota ei kuitenkaan riitä äärettömyyksiin). Minulle hyvä elämä on sitä, että miehen kanssa on kiva olla yhdessä, juttua riittää ja arvostamme samoja asioita. Ja niihin kuuluu hyvä toimeentulo ja mukavat puitteet elämälle. En lähtisi ruotimaan suhteessa sitä, mikä toisessa ärsyttää ja voisiko joku muu olla parempi, siinä on lopun alku. Elän tätä päivää tyytyväisenä ja onnellisena, mitä muuta voisin vaatia?

 

Okei, nimimerkki ei kuvaa minua ja on korni, mutta kai mulla siihen joku syy oli?

Onhan miehissä ja liitoissa eroja, kuten meissä naisissakin.
Jos sinun "ihan kiva" miehesi tai liittosi oli sinulle rasite, ei se sitä ole kaikille.

Vai olisko sittenkin niin, että "kivaksi" luulemani liitto on sittenkin rakkausliitto? Olen jalat maassa kulkeva järki-ihminen, enkä halua käyttää tuhottomasti aikaa ja energiaa tuon tyyppisten ongelmien pohtimiseen. Se ei johda yleensä mihinkään.
Mieluummin elän täysillä sitä elämää, joka on tässä ja nyt.

Niin, onhan tuossa nimimerkissäsi aika halveksiva sävy. Ehkä pidät sinkkuja luusereina? On surullista, jos todellakin ajattelet noin kapeasti.

Niin, aletaan olla asian ytimessä, miten määritellään "ihan kiva". Sinulle se taitaa merkitä todellisuudessa ihan muuta kuin esim. minulle. Ihan kiva on minusta haalea, hieman välinpitämättömältä kuulostava sanonta. Yleensä sitä käytetään sellaisista asioista, jotka menettelevät, mutta niissä ei ole mitään spesiaalia. Menettelevät siis paremman puutteessa. Ehkä sinä määrittelet sanonnan toisin. Se, miten kuvaat omaa liittoasi ei minusta kuulosta "ihan kivalta" ollenkaan, joten siinä suhteessa paatoksesi tässä asiassa taitaa mennä harakoille. Itse olen myös tunne- ja järki-ihminen, eikä rakkaudessa voi tehdä hyviä päätöksiä ilman molempia. itse vastustan tunneköyhiä järkiliittoja ja järkiköyhiä tunneliittoja. Molemmissa käy todennäköisesti lopulta huonosti.

 

Yleensä sitä käytetään sellaisista asioista, jotka menettelevät, mutta niissä ei ole mitään spesiaalia.

Eihän puolisossa pitemmän päälle mitään spesiaalia olekaan. Hän on vain yksi ihminen muiden joukossa. Alun eroottinen ja emotionaalinen huuma muuttuu arjeksi ja tavallisuudeksi. Tällöin kysytään sitä, haluaako elää ihan tavallista elämää ihan tavallisen ihmisen kanssa vai lähteekö etsimään uusia tunteita uudesta suhteesta.

Varmaa on se, että käytännössä jokainen ihastukseen perustuva uusi suhde on suhteen alussa parempi kuin entinen. Mutta sekin huuma katoaa. Jossain välissä on siis tehtävä ratkaisu siitä, että tämän ihmisen kanssa aion yrittää tunteista riippumatta, koska tunteet eivät kanna kuin vuoden tai pari, joskus ehkä kymmenen.

 

Yleensä sitä käytetään sellaisista asioista, jotka menettelevät, mutta niissä ei ole mitään spesiaalia.

Eihän puolisossa pitemmän päälle mitään spesiaalia olekaan. Hän on vain yksi ihminen muiden joukossa. Alun eroottinen ja emotionaalinen huuma muuttuu arjeksi ja tavallisuudeksi. Tällöin kysytään sitä, haluaako elää ihan tavallista elämää ihan tavallisen ihmisen kanssa vai lähteekö etsimään uusia tunteita uudesta suhteesta.

Varmaa on se, että käytännössä jokainen ihastukseen perustuva uusi suhde on suhteen alussa parempi kuin entinen. Mutta sekin huuma katoaa. Jossain välissä on siis tehtävä ratkaisu siitä, että tämän ihmisen kanssa aion yrittää tunteista riippumatta, koska tunteet eivät kanna kuin vuoden tai pari, joskus ehkä kymmenen.

Taidat olla järjestettyjen avioliittojen kannattaja?

Olen mm. sukulaisissani nähnyt, että rakkauden tunteet voivat kannatella vuosikymmeniä ja positiivisella tavalla sitoa puolisot toisiinsa. Olen myös nähnyt, kun taloudelliset järkiliitot ovat kaatuneet omaan kylmyyteensä ja siihen, kun on vihdoin rakastuttu (uusiin kumppaneihin). Huuma katoaa, jos annat sen kadota. Mutta jos olet aloittanut suhteesi ilman mitään huumaa, niin mahtaako sitä löytyä koskaan?

 

(ent. säälittäviä yksinäisiä).

Luultavasti järjestetyt avioliitot olisivat yhtä kestäviä kuin nämä ns. tunneliitot. Ainakin siinä tapauksessa, että puhemiehet tuntevat järjestelyjen kohteet hyvin.

Aika moni ei tunnu tietävän koskaan, mitä oikein haluaa. Etsitään jotain koko ikä.
En tarkoita, että pitäisi tyytyä johonkin, josta ei pidä. Mutta rimaa toista kohtaan voisi vähän alentaa ja katsoa omaakin peilikuvaa rehellisesti. Mihin resurssit riittävät?

Ja onko haavekuva oikea? Itselle on käynyt niinkin, että se unelmamies on osoittautunut unelmaksi vain mielikuvituksessa ja todellisuus on iskenyt nopeasti.
Mutta huonot kokemukset kasvattavat.

Huumaa? Himoa vai mitä se oikein tarkoittaa?

 

hah hah, vai täydellistä ihmistä ei olisi olemassa

 

(ent. säälittäviä yksinäisiä).

Luultavasti järjestetyt avioliitot olisivat yhtä kestäviä kuin nämä ns. tunneliitot. Ainakin siinä tapauksessa, että puhemiehet tuntevat järjestelyjen kohteet hyvin.

Aika moni ei tunnu tietävän koskaan, mitä oikein haluaa. Etsitään jotain koko ikä.
En tarkoita, että pitäisi tyytyä johonkin, josta ei pidä. Mutta rimaa toista kohtaan voisi vähän alentaa ja katsoa omaakin peilikuvaa rehellisesti. Mihin resurssit riittävät?

Ja onko haavekuva oikea? Itselle on käynyt niinkin, että se unelmamies on osoittautunut unelmaksi vain mielikuvituksessa ja todellisuus on iskenyt nopeasti.
Mutta huonot kokemukset kasvattavat.

Huumaa? Himoa vai mitä se oikein tarkoittaa?

Sori nyt, mutta mitä enemmän luen kommenttejasi, sitä vähemmän uskon sinun olevan vain ns. järkiliitossa. Ota tuo positiivisena kommenttina.

Etsimisestä sen verran, että usein matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ei pidä tyytyä vähempään kuin todella tyytyy, riman alta ei kannata mennä. Eikä pidä ihastua omiin mielikuvitukseensa. Se, että edelleen etsin, on minulle hyväksi, minun elämänpolkuni ja siksi minulle tärkeää. Ehkä en ole edes valmis löytämään perille vielä.

 

Etsimisestä sen verran, että usein matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ei pidä tyytyä vähempään kuin todella tyytyy, riman alta ei kannata mennä. Eikä pidä ihastua omiin mielikuvitukseensa. Se, että edelleen etsin, on minulle hyväksi, minun elämänpolkuni ja siksi minulle tärkeää. Ehkä en ole edes valmis löytämään perille vielä.

Hienosti sanottu. Viimeistä virkettä hieman viilaisin. Olet aivan varmasti valmis löytämään; se riippuu siitä mitä löydät.

 

Ei kenenkään pitäisi suin päin rynnätä liittoon, jos se ei tunnu oikealta. Joku syy siihen pitää olla, olkoon sitten järki tai tunteet tai molemmat.

Matkantekoa se on tämä yhteinen taivalkin. En ainakaan itse ajattele, että tämä olisi päätepysäkki ja tähän tilaan lässähdetään loppuelämäksi. Kuka sellaista jaksaisi?

Suhtaudun vähän negatiivisesti etsijöihin, syystä. Minulla on ystävätär, 43 v. joka ollut kihloissa ties kuinka monesti, aviossa kerran, suhteita pilvin pimein. Olen vuosia kuunnellut, kuinka uusin tapaus on ihana, täydellinen, nyt taidan olla vihdoin löytänyt oikean miehen ym. ym.

Välillä on suunniteltu unelmahäitä kaikkine virityksineen. Ja aina muutaman kuukauden (enimmillään 3 v.) jälkeen mies on osoittautunut täydeksi moukaksi, tosin hienommin ja asiantuntevammin sanakääntein, koska ystävättäreni hallitsee verbaliikan. Minusta ne miehet ovat olleet kaikki tosi mukavia, ihan kunnollista aviomiesainesta.

Nyt hän on taas sinkku ja vapaa ja elää, kuulemma, ihanaa elämää. Mutta miksi hän on sitten niin katkera, miesvihaaja ja vihamielinen myös minua kohtaan, kun kehtasin avioitua tavallisen äijän kanssa? Ja olen vielä tyytyväinen elämääni.
No on hänelläkin taas jotain pientä viritystä meneillään, että eiköhän sitä kohta taas lennetä korkealla, hoh hoijaa..

 

Etsimisestä sen verran, että usein matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Tulihan se sieltä. Oikeasti et edes suhdetta tahdo, vaan haluat elää henkistä huvipuistoelämää, jossa riittää naurua, riemua, kutkutusta ja hälinää. Se on ihan hyvä valinta, mutta älä sekoita sitä pysyvään parisuhteeseen.

Kumpaakin et voi saada. Parisuhde ei ole elämyspuisto, vaan se on tylsä ja turvallinen valinta, jossa kaikki rakentuu hitaasti ja muutokset ovat verkkaisia. Jos mieli on menevä ja elämyshakuinen ja alati paremmasta haaveileva, niin turha suhdetta on edes yrittää.

 

Etsimisestä sen verran, että usein matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Tulihan se sieltä. Oikeasti et edes suhdetta tahdo, vaan haluat elää henkistä huvipuistoelämää, jossa riittää naurua, riemua, kutkutusta ja hälinää. Se on ihan hyvä valinta, mutta älä sekoita sitä pysyvään parisuhteeseen.

Kumpaakin et voi saada. Parisuhde ei ole elämyspuisto, vaan se on tylsä ja turvallinen valinta, jossa kaikki rakentuu hitaasti ja muutokset ovat verkkaisia. Jos mieli on menevä ja elämyshakuinen ja alati paremmasta haaveileva, niin turha suhdetta on edes yrittää.

Et tiedä kuinka väärässä oletkaan analyysiesi kanssa. Olen seurustellut viimeksi kolme vuotta sitten ja elelen selibaatissa. Mahdollisuuksia seurusteluun olisi kyllä ollut aina välillä, mutta eivät ne miehet ole tuntuneet oikeilta ja sopivilta minulle, enkä viitsi tapailua pidemmälle mennä tai seurustella pelkän seurustelun takia. Ihastun harvoin, rakastun vielä harvemmin. Että sellainen huvipuisto!

 

Että sellainen huvipuisto!

Niin, odotat romantiikan huumassa sitä suurta oikeaa. Kun luopuisit romantiikasta ja myöntäisit, että ihminen keskimäärin tarvitsee jonkun rinnalleen ja että kaikki ovat viime kädessä melkoisia paskiaisia, niin saisit parisuhteen ja voisit lopettaa odottamisen.