Hae Anna.fi-sivustolta

Pitäisikö erota vai yrittää, olemmeko liian erilaisia?

Viestiketju osiossa 'Avioero' , käynnistäjänä pimpula, 12.10.2010.

  1. pimpula Vierailija

    Meillä on takana 10 vuoden suhde ja kaksi lasta, toinen kouluikäinen ja toinen päiväkodissa. Kävimme mieheni kanssa parisuhdeterapiassa viitisen vuotta sitten kun parisuhteessamme alkoi olla selkeästi ongelmia, jostain kumman syystä terapia jäi kuitenkin kesken. Kai meille tuli joku hetkellinen hyvä kausi, joten emme kokeneet terapiaa enää tarpeelliseksi.

    Pääasiallinen ongelmamme on että olemme aivan erilaisia, jopa liian erilaisia:

    -Minä olen kiinnostunut henkisestä kasvusta, mieheni lähinnä materiasta ja siitä miten sitä saisi haalittua mahdollisimman paljon.

    - Olen hyvin sukurakas ja minulla on paljon ystäviä ja haluaisin viettää heidän kanssaan paljon aikaa. On myös ihana viettää aikaa tuttavaperheiden kanssa. Mieheni ei tarvitse juurikaan sosiaalisia kontakteja. Hän ei voi sietää sukuani. Hän ei myöskään ole yhteydessä juurikaan omaan sukuunsa eikä kavereihinsa. Joudun pakottamaan hänet mukaan tuttavaperheiden luokse ja nykyään olen jo niin väsynyt tähän pakottamiseen, että emme juurikaan tapaa enää tuttavaperheitä. Sukulaisvierailulle menen yksin lasten kanssa, en jaksa raahata vastentahtoista, kiukuttelevaa miestä mukana. Haluaisin pyytää meille jatkuvasti vieraita, mutta mieheni ei sitä kestä. Hänen mielestään on sairasta kun menen vanhempieni luokse lasten kanssa esim. viikoksi kyläilemään. En kuulemma ole vieläkään itsenäinen kun pitää vanhempien nurkissa luuhata. Vanhempani asuvat 600km päässä joten päiväseltäänkö pitäisi sinne ajaa? Mieheni ei tule enää vanhempieni luokse, hän ei arvosta heitä yhtään, tosin äitinikin halveksii miestäni aika avoimestikin.

    - Siivoaminen on pääasiassa minun hommaani, koska minun koirani meillä sotkeekin. Miehen hommiin kuuluu "miesten hommat" kuten ruohonleikkaus, lumenluonti ja autojen huolto. Mutta koen tämän suurena vääryytenä koska näitä "miesten hommia" ei ole läheskään kokoajan vaan aika satunnaisesti. Iltaisin siis kun ruoka on syöty, mies heittäytyy sohvaperunaksi minun jatkaessa kotitöiden parissa. Ja minusta yleensä kuoriutuu tässä vaiheessa kiukkuinen marttyyri. Mies pesee joskus pyykkiä, tosin vain omia vaatteitaan.

    - Emme voi matkailla yhdessä. Minä haluan nähdä ja kokea kaiken ja tutustua uusiin matkakohteisiin, reppumatkailu ja hostellit tai telttamajoitus on mielestäni aivan loistavaa lomailua. Mieheni haluaa syödä kalleimmassa ravintolassa ja levätä loppupäivän viiden tähden hotellihuoneessa. Tämän ristiriitaisuuden vuoksi olemme lopettaneet yhteiset lomamatkat. Ensinnäkään meillä ei ole varaa viiden tähden hotelleihin, mutta mieheni ei muihin suostu edes lähtemään, joten minä reissaan lapsien kanssa ilman miestä.

    -Mieheni juo joka ilta 2-8 tölkkiä olutta. Ei humalahakuisesti, mutta minua tämä kuitenkin ärsyttää todella paljon ensinnäkin rahan menon vuoksi ja lisäksi mies on todella väsynyt jatkuvan oluen kittaamisen vuoksi. Itse en juurikaan käytä alkoholia.

    - Mieheni on todella mustasukkainen, mutta ei tunnusta sitä. Käyn tyttöporukalla 2 kertaa vuodessa risteilyllä tms, mutta mieheni ei ikinä halua kuulla sanaakaan koko reissusta ja mököttää minulle monta päivää sen jälkeen. Hän saattaa tokaista että "minkäs taudin sieltä toit" tai "Älä kerro kenen kanssa olet taas siellä tanssilattialla hinkannut, en halua kuulla". Tanssin kyllä mielelläni muittenkin miesten kanssa koska rakastan tanssimista, mutta minun on hyvin vaikea sietää hänen käytöstään koska en itse ole yhtään mustasukkainen luonne. Ja koska en ikinä pettäisi häntä, on hänen käytöksensä mielestäni muutenkin aivan hullua.

    - Mieheni on masentuvaisuuteen taipuvainen ja sekin on minulle rankkaa. Hän on hyvin väsynyt ja puolitehoinen suuren osan ajastaan. Hänen stressinsietokykynsä on alhainen. Hän tekee lyhyttä työpäivää ja on silti kokoajan hyvin väsynyt. Hänen työnsä on kuulemma niin paljon vaativampaa kuin muiden ihmisten työ (epäilen sitäkin suuresti). Mieheni on usein sanonut ettei olisi tehnyt lapsia jos olisi tiennyt minkälaista se tulee olemaan. Hän ei jaksa lapsiperheen arkea kovinkaan hyvin.

    - Mieheni ei harrasta minkäänlaista liikuntaa, minä kuntoilen (jos hän suostuu vahtimaan lapsia) ja käyn lasten kanssa marja/sienimetsässä, retkeilemässä ja pyörälenkeillä sekä uimassa. Mieheni ei ikinä osallistu näihin aktiviteetteihin. Hän viettää lasten kanssa aikaa kuuntelemalla musiikkia ja pelaamalla lasten kanssa tv-pelejä. Yleensä mieheni tosin surffailee netissä ja lapset tekevät mitä tekevät itsekseen. Minua harmittaa että isä ei välitä viettää juurikaan aikaansa lastensa kanssa, paitsi pakollisten iltapalojen ja kylvetysten verran.

    -Elämme maaseudun rauhassa, koska mies ei halua asua kaupungissa. Minä olen täysin kaupunkilainen ja lapsetkin valittavat kokoajan että haluaisivat asua kavereiden ja kauppojen lähellä.

    Kuitenkin mies osallistuu lasten kuskailuun, laittaa välillä ruokaa ja kantaa rahaa kotiin. Tosin kyllä minäkin olen työssäkäyvä, mutta pienempi palkkainen.

    Meillä on välillä hyviäkin hetkiä, mutta tuntuu että vain muutaman päivän kuussa. Tuntuu että elämme miehen unelmaa maaseudulla kaiken materian keskellä. Mutta tämä on erittäin kaukana minun unelmastani. Asuisin mielummin kaupungissa ekologisemmin ja nauttisin siitä että työpaikka, lasten koulut, harrastukset ja palvelut olisivat lähempänä. Mieheni ei suostu ikinä muuttamaan kaupunkiin. Ikävä kyllä hän ei myöskään jaksa hoitaa omakotitaloon liittyvä hommia eikä minuakaan se kiinnosta, joten en näe mitään syytä miksi meidän pitäisi asua maaseudulla omakotitalossa.

    Mutta eniten kuitenkin arveluttaa onko kaksi yhteistä lasta riittävä syy pysyä yhdessä. Juuri muuta yhteistä meillä ei tunnukaan enää olevan. Lapset ovat ihania, tasapainoisia ja onneksi pääosin välttyneet miehen ja minun riidoilta. Riitelemme lähinnä öisin. Lähiaikoina mies on kuitenkin alkanut räyhäämään enenevässä määrin myös lasten kuullen, ja minusta tuntuu erittäin pahalta sotkea lapsia tähän kuvioon. Varsinkin kun meidän riidat eivät ole rakentavia, eikä niitä ikinä sovita. Yritän yleensä pari päivää solmia miehen kanssa rauhaa, mutta hän haluaa olla vihainen, eikä halua sovitella, joten minua mietityttää kovasti myös se minkälaisen riitelymallin lapseni saavat.

    Olen alkanut haaveilemaan rivi/kerrostalosta lähempänä keskustaa. Lapset voisivat kävellä itse harrastuksiinsa ja kavereiden luokse tämän iänikuisen kuskaamisen sijasta ja minäkin näkisin välillä ihmisiä. Sosiaalisena ihmisenä maaseudulla asuminen ei ole minulle mitenkään helppo ratkaisu. Olen myös alkanut kaipaamaan vierelleni ihmistä jolla olisi samanlaiset arvot kuin minulla. Minusta tuntuu ettei minulla ole juurikaan yhteistä mieheni kanssa. Joskus se erilaisuus ehkä vetikin puoleensa, mutta näin pitemmän päälle olen huomannut että perusarvomme ovat kuitenkin aivan liian erilaiset. Haluaisin matkustella perheenä ja haluaisin mennä kumppanini kanssa kyläilemään. Olen kyllästynyt sepittämään sukulaisille ja tuttaville mitä ihmeellisempiä syitä miksi mieheni ei koskaan osallistu kyläilyihin/mihinkään.

    Välitän kuitenkin vieläkin kovasti miehestäni enkä lasten takia haluaisi erota. Tiedän että lapsilla on nyt kuitenkin hyvä olla. Mutta voinko ajatella että koska minulla ei ole, olen oikeutettu eroamaan ja lapset saavat sitten siitä kärsiä. Mies on kuitenkin hyvä isä lapsille, vaikkakin väsyneisyytensä vuoksi usein aika poissaoleva. Jos olisin Yh, niin lapset joutuisivat tekemään pitempää päivää päiväkodissa/iltapäivähoidossa ja sekin tuntuu minusta tosi pahalta ajatuksena. Ja tiedän että eroaisimme hyvin riitaisesti, mies on tehnyt sen jo erittäin selväksi ja lasten tapaamisista sopiminen yms tulisi olemaan hyvin hankalaa, samoin kuin omaisuuden jako.

    Olisi mukava kuulla kommenttejanne.
     
  2. mikä vei yhteen Vierailija

    mikä teidät yhdisti? Onko se tai ne asiat olemassa?

    Pahimpana minä pitäisin miehen alkoholismia. Eihän kukaan voi olla reipas tuollaisen alkoholimäärän jälkeen.
     
  3. alkuperäinen Vierailija

    Rakastuimme aikoinaan aivan täysillä ja minusta tuntuu että se rakkaus on vieläkin olemassa. Se vain on hautautunut jatkuvien riitojen ja erilaisuutemme alle. Itselläni oli paljon suhteita takana kun tapasin mieheni, mutta tämä oli ensimmäisen suhteeni jossa tiesin heti, että tämä se nyt on, se ainoa oikea. Tunne vain oli niin valtava.

    Mieheni on hyvin älykäs ja hänellä on loistava itsetunto, jotka taas kiehtoivat minua koska en itse ole niin älykäs ja itsetuntonikin on aina ollut huono. Tosin miehelläni on liiankin ehdottomat mielipiteet joka asiaan, joka minua on alkanut pitemmän päälle risomaan hyvinkin paljon. Ei meillä alun alkaenkaan ollut mitään yhteistä. Hän vain on niin voimakas persoona, että hullaannuin siitä seurusteltuani aiemmin tossukoiden kanssa. Ja sain hänestä myös tasaväkisen riitelijän, kunnes sitten kävi niin että elämämme kääntyikin pelkäksi riitelyksi.
     
  4. JohannaK Vierailija

    Olen täällä ennenkin tätä ehdottanut, mutta hommaapas kirja Pelasta parisuhteesi, Augustus Y. Napier tekijänä. Otsikko vähän hämää, kirja kertoo ennemminkin siitä, miksi valitsemme puolisoksi sen kenet valitsemme. Siksi, että saamme jatkaa niitä kehitystehtäviä, jotka lapsuudessa jäivät kesken! Eli kuten sanoit, löysit sen riitelijän itsellesi!

    Mutta onko aikuisen ihmisen tehtävä riidellä elämänsä loppuun saakka, se onkin sitten eri juttu. Sinä taidat olla kasvanut siitä vaiheesta jo ohi. Ehkä olet kasvanut miehestäsi ulos. Et enää tarvitse häntä.
     
  5. neuvonen Vierailija

    Missä ihmeen symbioosissa teidän pitäisi mielestänne olla? Voithan sinä kyläillä ja tavata ystäviäsi/sukulaisiasi niin kuinhaluat. Miehellä taas on oikaus nauttia rauhastaan ja yksinolostaan, jos siitä pitää. Ei kaikkea tarvitse tehdä yhdessä.

    Ja sitten taas haluaisit muuttaa kaupunkiin, jotta lapset kulkisivat kavereilleen ja harrastuksiinsa, pois kotoa, ilman että sinun pitäisi vaivautua viemään. Etkö halua elää lastesi kanssa siinä samassa symbioosissa, kulkea heidän harrastuksissa mukana?

    Lapset ovat emennäm turvassa maalla kuin kaupungissa kaikkien houkutusten keskellä, etenkin murrosiän lähestyessä. Siksi monet lapsiperheet haluavat maalle, rauhaan ja turvaan, luonnon lähelle. Lasten takia.

    Sinulla taitaa menojalka vipattaa? Ikäkriisi? Kasvata lapset ensin aikuisiksi ja mene vasta sitten.
     
  6. alkuperäinen Vierailija

    Kiitos hyvästä kommentista, juuri tuota olen itsekin miettinyt. Olen todella onnellinen siitä että löysin mieheni aikoinaan, koska viimeiset 10 vuotta ovat olleet minulle itselleni huikeat kasvuvuodet. Mieheni on niin täydellinen vastakohtani, että olen joutunut hänen myötään kyseenalaistamaan lähes kaiken itsessäni ja sen myötä olen taas kasvanut ihmisenä. En olisi tavallisen "Matti Meikäläisen" kanssa, joita aikaisemmin tapailin, ikinä alkanut pohtimaan miksi käyttäydyn milläkin tavalla, koska he hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin. Mutta nykyinen mieheni on alusta alkaen kyseenalaistanut käytökseni, olen joutunut kaikki nämä vuodet pohtimaan omaa käytöstäni ja tapaani toimia ja onnekseni kasvanut sen myötä ihmisenä.

    Ikävä kyllä minusta tuntuu että mieheni ei ole lähtenyt tähän kasvuprosessiin mukaan, hän on lähinnä ahdistunut ja yrittää ns. lakaista erimielisyytemme maton alle. Kun niistä ei puhuta, niitä ei ole. Minulle tuo asia ei taas ole niin kovin yksinkertainen. Minun pitää työstää ja keskustella asioista niin pitkään, että niihin saadaan jonkinlainen ratkaisu.

    Toinen juttu sitten onkin nämä yhteiset lapset, jotka minua kaikkein eniten kaiken tämän riitelyn ja kylmän vihan keskellä surettaa.

    Pitääpäs lukea kyseinen kirja, kiitos vinkistä.
     
  7. ruuuvipenkki Vierailija

    Minusta kannattaa miettiä asiaa myös lasten kannalta: Onko miehesi mielestäsi hyvä isä ja esimerkki lapsillenne? Kasvavatko lapset tasapainoisiksi, saavatko kehuja, rakkautta ja isän hyväksyntää? Jos mies jyrää muiden (myös lasten) mielipiteet ja lapset saavat vain kuulla olevansa häiriötekijöitä ja lapset näkevät isänsä ainoastaan makaavan sohvalla, niin se ei ole kovin hyvä miehen malli olipa sitten lapset tyttöjä tai poikia.

    Toinen mietittävä asia on sellainen, että onko sinulla hyvä olla suhteessa? Jos et saa tukea, ymmärrystä eikä teillä ole oikein mitään yhteistä, niin se rakkaus loppuu aika nopeasti. Suhde on muutakin kuin intohimoa. Olisikohan niin, että et enää arvostakaan suoraselkäistä miestäsi niin paljon kuin alussa? Ehkä suoraselkäisyys onkin vain jääräpäisyyttä ja itsekkyyttä?

    Koska koet kuitenkin rakkautta, kannattaisi yrittää yhä vielä kerran. Sano avoimesti, että olet harkinnut eroa etkä halua, että suhteenne menee huonompaan suuntaan. Lapset on kuitenkin tehty, joten ei niitä tekemättömiksi edes saa (etkä sinä tietysti haluaisikaan). Todennäköisesti miehelläsi on jonkinlaista masennusta ja uupumusta, joka ei lepäämällä edes mene ohi. Alkoholin juonti myöskin pahentaa masennusta. Kun juo, saa lievitystä ahdistukseen, mutta samalla humala pahentaa masennusta jne. Kun keskustelet miehesi kanssa, niin saat varmistusta sille asialle, että onko hän valmis yrittämään, kuinka tärkeäksi hän kokee sinut ja lapset sekä onko ylipäätään hänen mielestään asiassa edes mitään ongelmaa. Vaikka HÄNEN mielestä ongelmaa ei olisikaan, niin myötätuntoinen mies kuitenkin yrittäisi tukea vaimoa ja keskustella asiat kuntoon, jos VAIMON mielestä suhde on lopussa.
     
  8. JohannaK Vierailija

    Tuo kirja näytti olevan myös Dr. Philin tekemänä... En siis tarkoita sitä. Taikka mistä minä tiedän, mitä herra tohtori neuvoo.

    Mutta todella ei ole lasten hyvä katsella ja kuunnella, jos isä kittaa kaljaa ja arvostelee äitiä ja lapsia. Miten lienee? Pysyvän jäljenhän se lapsiin jättää.
     
  9. alkuperäinen Vierailija

    Kiitos tästäkin hyvästä kommentista.

    Ei meidän missään symbioosissa tarvitse elääkään, viihdyn ilman miestäni vallan mainiosti ja olen hyvin itsenäinen. Itse asiassa meidän perheessä minä olen se joka kaipaisi enemmän aikaa ilman miestä.

    Itse olen elänyt sellaisen lapsuuden jossa harrastimme koko perheen kesken ja matkustelimme koko perheen kesken ja siitä on jäänyt itselleni todella hyvät muistot. Tuntuu lasten takia kurjalta, että isä ei koskaan osallistu mihinkään. Ja kyllä lapsetkin sitä välillä ihmettelevät. Minusta perhe-elämään kuuluu myös se että perheen kesken tehdään yhdessä jotain kivaakin välillä. Ei vaan ole mitään mitä mieheni haluaisi tehdä perheensä kanssa, hän jättää mielummin pallon minulle ja vetäytyy lepäilemään.

    Olen nyt lähes 10 vuotta yrittänyt viihtyä maaseudulla ja huonosti se on sujunut. En väitä että maaseutu olisi huono kasvuympäristö, mutta väitän että lapset eivät pysty tapailemaan kavereitaan ollenkaan siinä määrin, kuin asuttaessa esim. taajamassa, jossa lapset voivat itsenäisesti liikkua ja mennä kavereiden luokse. Minulla on varmaan liian ruusuiset muistot omasta taajama-ajan lapsuudestani. Kavereita oli useita kymmeniä parin korttelin säteellä. Lapset leikkivät aamusta iltaan ulkona kavereiden kanssa.

    Maaseudulla ei kukaan pysty leikkimään iltaisin pimeällä ulkona, kavereita ei ole, joten vanhemmat saavat toimittaa leikkikaverin virkaa muitten askareitten ohella ja lapset napisevat siitä, koska ei se äiti ole niin kiva leikkikaveri kuin joku ikätoveri. Eikä äiti usein jaksakaan. Isä ei jaksa yhtään. Eikä äiti jaksa joka ilta kuskata kavereitten luokse leikkimäänkään. Mutta tästä maalle muutosta en voi syyttää kuin itseäni, itsehän siihen aikoinani suostuin.
     
  10. alkuperäinen Vierailija

    Minä toivoisin kovasti mieheni olevan reippaampi ja touhuavan välillä lasten kanssa jotain. Hän ei juurikaan puuhastele lasten kanssa kuin pakolliset kuviot (tarhaankuljetus, aamupala, iltapala). Mutta miten paljon sitä sitten voi vaatia? Hän nyt ei vaan luonteeltaan ole sellainen luonteva lastenleikittäjä. Mutta hän on ymmärtäväinen, kiltti ja hyvä isä.

    Tukea en saa tässä suhteessa yhtään. Hän ei ymmärrä minun työkiireitäni ja joskus siitä aiheutuvaa stressiä. Usean kotiäitivuoden jälkeen hän selvästi vieläkin odottaa että minä hoidan pääasiallisesti kodin ja lapset, vaikkakin minun työpäiväni ovat paljon pitempiä kuin hänen. Meillä on se intohimo ja siihen se sitten jääkin. Ja mieheni todellakin on jääräpäinen ja itsekäs, usein tuntuu että hoidan kolmea kiukuttelevaa pikku lasta (mies on se yksi niistä).

    Erosta olemme keskustelleet, mutta emme kovin rakentavasti, yleensä riitojen yhteydessä. Hän ei pysty yhtään keskustelemaan olisiko hän valmis eron jälkeen olemaan osa lasten elämää vai ei, en todellakaan tiedä, joten sekin tekee eroajatuksen minulle vaikeaksi. En halua että lapset kuitenkaan menettävät isäänsä. Hän saattaisi jopa olla niin katkeroitunut, ettei haluaisi nähdä enää lapsiakaan. Mutta kun en tiedä. Välillä hän on nimittäin puhunut siihen suuntaan, mutta olen miettinyt onko se vain kiristyskeino minua vastaan.

    Hän on väsynyt yrittämään, hän on mielestään yrittänyt jo niin paljon. Ikävä kyllä minusta tuntuu ettei hän ole koskaan yrittänyt juuri yhtään. Minä olen yrittänyt järjestää koko perheen yhteisiä kylpyläviikonloppuja ja lautapeli-iltoja. Välillä olen pakottanut miehen viikonloppuisin istumaan ja keskustelemaan kanssani sen jälkeen kun lapset ovat menneet nukkumaan (ennen harrastimme näitä keskusteluja joka viikko). Olen kuskannut lapsia hoitoon, että voisimme viettää miehen kanssa laatuaikaa. Mutta lähiaikoina mies on hylännyt kaikki nämä tarjoukset, koska hänen mielestään on ihan turha enää yrittää. Erolla hän usein uhkailee mutta ei tee mitään sen eteen, en usko että hän oikeasti haluaa erota.

    Tuntuu hiukan turhalta yksin tässä yrittää, enkä oikein enää jaksakaan. Olisi niin paljon helpompi vain pistää pillit pussiin. Olisi varmaan pakko pakottaa hänet taas parisuhdeterapiaan, jos siitä saisi jotain uusia ajatuksia.
     
  11. turun tyttö Vierailija

    Pariskuntien ei tarvitse olla samanlaisia, mutta puolitiehen vastaan tuleminen kuuluu parisuhteeseen.

    Mielestäni miehen sanomiset monta kertaa lasten hankkimisesta, ettei olisi tehnyt jos olisi tiennyt minkälaista se tulee olemaan (toivottavasti lapset eivät ole kuulleet)..inhottavasti sanottu. Mies elää perheen keskellä poikamiehenä, nitisee ja kitisee kuin vanha sarana. Vastuun pakoilija.
    Mitä vastuuta se on tuoda rahaa kotiin ja olla se parempi tuloinen, sillä varjollako pitää vaimon ja lasten olla kiitollisia ja kestää kaikkea inhottavaa.
     
  12. JohannaK Vierailija

    Juu, ei kuulu sopiviin tapoihin se, että katuu lasten hankkimista. Itsehän se on siementä höylännyt se äijä menemään, kai tiesi seuraukset. Outo tapaus.
     
  13. mietteliäs Vierailija

    Vanha viestiketju mutta osui aivan nappiin omien ajatuksieni kanssa juuri nyt. Miten menee ap?

    Oma tilanteeni on kuin ap:n tarina minikoossa. Meillä on yhteistä elämää takana nyt 3,5 vuotta ja yksi lapsi. En muuttanut miehen takia maalle, mutta vieraaseen kaupunkiin. Me olemme erilaiset lähinnä luonteiltamme. Minun mieheni on myös laiska ja puolitehoinen. Hän ei juuri oma-aloitteisesti tee mitään poikamme kanssa, mutta ei näe siinä mitään korjattavaa. Istuu kaiket illat koneella. Nalkuttaa ja on ilkeä, ei osallistu kodinhoitoon (joskus saan viemään roskat napisematta, monesti jättää ovenpieleen mielenosoituksena). Patistelee minua hoitoon, vaikka tuntuu että itsellä painolastia ja käsittelemättömiä vanhempisuhteita. Käymme terapiassa mutta ei ne puheet mitään muuta.

    Olemme kaikki onnettomia, riidat vaikuttaa myös lapseen. Mutta avioliitosta on niin vaikea lähteä, ja kun kaikki alkoi niin hyvin.. Väkisinkin sitä ajattelee että pitkiä liittoja syntyy vain voitetuista vaikeuksista. En tiedä.. Vaikeaa on. En haluaisi luovuttaa, mutta en saa tätä korjatuksikaan.
     
  14. ei yksiselitteistä Vierailija

    Niin ap:llä kuin viimeksi kirjoittaneellakin tuntuu olevan puutetta puolisoiden keskinäisestä kunnioituksesta ja arvostuksesta. Siinä vaiheessa kun verbaalisesti aletaan mollaamaan ja löytyy vain negatiivista sanottavaa on arvostus ja kunnioitus kaukana. Mutta miksi, siihen ei ole valmista vastausta kellään ainakaan ulkopuolisilla. Tilanne voi tulehtua pahastikin, siksi kannattaa puuttua ajoissa kun havaitsee ongelmia.

    Minusta on väärin moittia vain miestä. Parisuhteessa on kaksi. Toinen tekee tai ei tee mitä toinen haluaisi, mistä seuraa suullista palautetta, mikä taas risoo toista, mistä seuraa lisää suullista ja ehkä käytännönkin palautetta - negatiivisia tietenkin. Yhtä lailla siinä kumpikin on lapsille huonona esimerkkinä aikuisten keskinäisistä suhteista. Se ettei toisella ole samoja intressejä kuin itsellä ei ole moitteen paikka. Se on erilaisuus jonka voi vain hyväksyä. Jos ei hyväksy...

    Miehen kommentti ettei olisi lapsia tehnyt jne. ei kohdistune lapsiin, etteikö hän lapsista välittäisi. Hän tarkoittanee sitä millaiseksi elämä ja parisuhde lasten tulon myötä muuttui. Ei ollut varautunut tai ajatellut asiaa, mikä ei ole miesten kohdalla tavatonta. Eikä aina naistenkaan.

    Väistämättä nainen muuttuu kun lapsia syntyy. Hänestä löytyy tunnepuolella uusia piirteitä, koko arvomaailma muuttuu mikä voi räikeimmillään näkyä siinä että nainen on kuin eri ihminen. Usein muutos on tarpeen lasten hyvinvoinninkin takia. Se muutos voi kuitenkin miehestä olla shokeeraava. Nainen muuttuu ja alkaa vaatia mieheltä asioita joita ennen piti ehkä itsestäänselvänä "sitten kun lapset syntyy". Jos asioista onkin puhuttu ja mies lupaillut sitä ja tätä, on todellisuus kuitenkin eri asia. Miehet ei ole supermaneja.

    Myös mies muuttuu. Moni kova jätkä alkaa lässyttää ja hempeillä ja kertoilee miten pikku paapero kehittyy. Vois sanoa että niistä tulee ihan outoja jätkiä. Sitten on miehiä jotka sulkeutuu. Jos on persoonaltaan vetäytyvä voi lasten syntymä pahentaa tilannetta. Miksi niin tapahtuu...

    Puolison kanssa ei ole mikään pakko kulkea joka paikassa yhdessä. Ihmissuhteet on moninaisia. Jos ei appi ja anoppi tule vävyn kanssa toimeen sitten ei tule. Kohtuus tietty kaikessa ja käyttäytyä pitää, mutta ei väkisin pidä kyläillä jos se ei ole luontevaa. Ei se silti estä puolisoa pitämästä yhteyttä vanhempiinsa, ja lasten isovanhempiin. Meilä tilanne on se että mies on sotajalalla vanhempiinsa, minä ja lapset ei olla, lapset ja minä kyläillään siellä.

    Miestä voi yrittää saada sovittelemaan tilannetta ymmärtääksenne toisia, myötäilemään ja myös saamaan toiselta jotain mitä ei toinen ehkä haluaisi antaa. Yrittää kannattaa, mutta lopputulosta ei saa asettaa valmiiksi. On myös osattava tarvittaessa luovuttaa myös lastenkin takia. He oppivat vanhemmiltaan käytösmallit riippumatta siitä mitä heille paasaa.
     
  15. Hiukan outoa..... Vierailija

    Viesteissä ei mielestäni kyseenalaistettu ap:n mainitsemaa miehen älykkyyttä tai niin loistavaa itsetuntoa?
    Minä ainakin mieltäisin tuollaisen miehen ei niinkään älykkääksi.
    Älykkyyden kyllä pitää näkyä hyvinkin paljon erilailla.
     
  16. alkuperäinen Vierailija

    Olet ihan oikeassa. Olen itsekin lueskellut paljon tähän liittyvää ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen. Mies ei ole ainakaan millään lailla tunneälykäs, empaattisuus puuttuu lähes täysin. Ja itse asiassa itsetuntokaan ei taida kuitenkaan olla ihan parhaasta päästä vaikka hän itse sillä suitsuttaakin jatkuvasti.

    Minulle on tässä vuoden-kahden aikana selkiytynyt aika paljon. Suurin ongelma suhteessamme on ollut kunnioituksen puute. Miehellä on tapana sanoa mitä sylki suuhun tuo ja minä taas olen luonteeltani helposti loukkaantuva, joten loukkaannun usein todella pahasti hänen sanomisistaan. Kun sitten haluan niistä keskustella, mies ei suostu keskustelemaan, vaan poistuu omiin hommiinsa ja jättää minut yksin synkistelemään. Niinpä minä joudun patoamaan sisääni paljon pahoja sanoja ja herjauksia. Ja se on liian rankka taakka kannettavaksi. Minä en kestä noin epäkypsää käytösmallia. Miten toinen voi sanoa mitä vaan kantamatta vastuuta sanomisistaan ja seuraavana päivänä on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tässä varmaan suurin syy jatkuvaan pahoinvointiini.
     
  17. mietteliäs Vierailija

    Juuri tuollaista meilläkin oli, mies oli tyly ja vihainen ja minä herkkä loukkaantumaan. En juuri uskaltanut niistä omista patoutuvista tunteistani enää puhuakaan, kun aina tuli hurja riita ja tilanne paheni entisestään.

    Nyt meillä on erilaista. Tuli hetki jolloin olin lähdössä. Sanoin että muutan vanhempieni paikkakunnalle ja hän saa tulla perässä jos haluaa, mutta minä lähden yksin. En puhunut lapsesta mitään, todennäköisesti mies olisi laittanut hänet mukaani koska käy päivätöissä ja minä olen hoitovapaalla, mutta voisin kuvitella miehen myös alkaneen "tapella" lapsesta mikäli olisin ollut ihan ehdoton siitä että otan hänet mukaani.

    Olin siis ottamassa asumuseroa. Avioeroa en halunnut, halusin vain omaa tilaa miettiä ja tunnustella. Ekan kerran tuntui että mies otti tosissaan mut, ja on siitä päivästä ollut erilainen. Sanoi silloin että älä lähde yksin, lähdetään yhdessä (ja näin löytyi taas yhteys välillämme).

    Tietyt asiat ovat yhä samoin, mutta enää ei mies ole jatkuvasti vihainen eikä minun tarvitse kävellä munankuorilla. Hän on kertonut asioitaan, tunteitaan, joten ymmärrän häntä paremmin. Tiedän miksi hän tiuski ja vihoitteli, tiedän miksi sulkeutui minulta. Äksyyn ja vähättelevään käytökseen on normaali-ihmisellä aina syy, joten ratkaisu ap:n(kin) tilanteeseen voisi tulla miehen tunteisiin tutustumalla (eli miksi on niin tyly).

    Sen olen oppinut että ihminen avautuu toiselle vain kun uskaltaa olla heikko (vaikeaa useimmille miehille), ja uskallus syntyy rakkauden kokemuksesta. Ajattele miestäsi hellällä rakkaudella, näe hänessä pikkupoika, ja tilanne muuttuu.. hän luottaa pian. Saatte molemmat luottamuksen ja yhteyden takaisin.

    Noissa riitatilanteissa molemmilla kun on aina oma roolinsa, ja toisen pitää muuttaa käytöstään tai asennettaan ennenkuin tilanne ratkeaa. Kun toinen selvästi sulkeutuu (tai molemmat) täytyy toisen muistaa taas rakastaa, ja nimenomaan täysin pyyteettömästi, kuin näkisi lapsen puolisossa.

    Arvostan perhettämme ja hyväksyn erilaisuutemme. Ei minun tarvitse puhua henkisyydestä miehen kanssa, puhutaan vaan ruoasta ja viineistä sekä rakkaasta lapsestamme.:)
     
  18. Toinen mietteliäs Vierailija

    Näinhän se on, että jomman kumman pitää alkaa tilanteen sankariksi. Se joka ymmärtää, se joustaa ja tilanne voi jatkua tyynemmin, mutta jos aina se sama joustaa, tulee välillä umpikuja.
    Ihmiset kasvata eri tavoin ja olen huomannut, että lapsuudenperheen mallit on siirtyneet niin tiukasti, että oivaltamatta niistä ei pääse eroon.
    Jos mies on ollut suljetussa perheessä, hän pelkää keskustelua varsinkin jos se on liian suoraa, syyttelevää, syytteleväksi koettua, madaltavaa jne. Sanat uhkaavat monia miehiä. He pelkäävät sanoja, mutta eivät läheskään aina ahdistu raskasta tunnelmasta kun eivät tunnista näitä asioita. He eivät osaa lukea naisen eivätkä aina omaansakaan tunnetilaa.

    Moni nainen näkee kaukaa miehen tunnelman, mutta läheskään kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia.

    Vapautuneeseen keskusteluun ei tarvita kuin toisen nöyrtyminen ja kunnioittava käytös, mutta tarvitaan ulkopuolista apua, jos se on aina se sama joka taistelee perheen puolesta.Jos ollaan sillä tasolla, että toinen kiukuttelee roskien viemisestä, on toivoa aika vähän, mutta ei silti olemattomasti.

    Lapsien onnellinen koti on sellaisessa perheessä, jossa nainen ja äiti voi elää miehen suojelun ja hellyyden turvassa. Kukaan ei ole onneton, jos olosuhteet ovat onnelliset, kutakuinkin. On vain niin, että aina puuttuu jotakin ja vain sanoilla ristiriidat voidaan ratkaista. Jos ei osata tai haluta puhua, mahdollisuuksia on tosi vähän.
    Erilaisuus vetää ensin puoleensa, mutta sitten lopulta se on rasittavaa, jos ei pari kumpikaan osalta suostu joustamaan. Olisi ihanaa jos pari älyltään olisi edes hieman samalla tasolla.
     
  19. alkuperäinen Vierailija

    Hyvin kirjoitettu molemmilta mietteliäiltä. Itse tulin siihen umpikujaan. Joustin loputtomiin ja kun taas toinen ei jousta juuri koskaan, niin vedin itseni loppuun. Nyt asumme asumuserossa ja pohdimme asiaa. Hyvä näin, kun parisuhteesta tullut jatkuva ahdistus vei kaikki mehut minusta, en pystynyt enää edes ajattelemaan mitään järkevää, saatikka toimimaan järkevästi parisuhteen eteen. Olin aivan loppu, itkuinen ja väsynyt. Kun ymmärsin etten jaksa olla enää iloinen äiti lapsillenikaan, oli pakko toimia ja hankin itselleni asunnon.

    Uusi asunto on avannut mieleni ja olen alkanut aivan uudessa valossa pohtimaan parisuhdettamme. Lapsuudenperheen mallit tosiaan istuvat tiukasti. Mieheni on erittäin paha mäkättäjä ja valittaja ja pyrkii kontrolloimaan kaikkea. Oma virheeni oli lähteä siihen kaikkeen mukaan, koska olisin myös voinut olla ottamatta vastaan kaikkea sitä sontaa, eikä minun olisi tarvinnut suostua hänen komenneltavakseen. Ehkäpä siinä on sellainen ongelma, että kun kymmenisen vuotta joutuu kokoajan haraamaan vastaan, sitä lopulta luovuttaa ja alkaa tehdä niinkuin toinen haluaa. Eihän koko elämäänsä jaksa käyttää riitelyynkään. Siinä samassa sitten kadotin itseni ja onnellisuuteni. Olin pelkkää surua ja ahdistusta täynnä. Nyt kasailen itseäni eri osoitteessa. Enkä todellakaan pysty sanomaan haluanko enää palata yhteen.

    Lapset kulkevat kahden asunnon väliä, se on sujunut yllättävän hyvin. Emme miehen kanssa riitele enää juuri mistään. Meillä on mukavaa yhdessä. Vietämme koko perheen laatuaikaa viikonloppuisin puuhailemalla yhdessä. Uskon että tämä on lapsille parempi vaihtoehto. Kaksi iloista vanhempaa jotka eivät kokoajan riitele. Aika näyttää miten tämän suhteen käy.

    Heti kun muutin pois, miehestä alkoikin taas löytyä niitä mukavia puolia joihin hänessä joskus ihastuin ja rakastuin. Mutta kyllähän se jääräpäisyys ja mustavalkoisuuskin on tallella. Nyt en vain enää niistä kärsi, koska näen miestäni niin paljon harvemmin. Lasten takia olen kyllä valmis jatkamaan vaikka tätä rataa, kahdessa eri osoitteessa. Mutta aika tosiaan näyttää miten meille käy.
     
  20. Nuokku Vierailija

    Monelle naiselle käy niin, että halu onnistua avioliitossa on niin kova, että nainen selittelee itselleenkin kuinka hyvin asiat on, vaikka oikeasti ei olekaan.

    Esim. " Mies on kuitenkin hyvä isä lapsille, vaikkakin väsyneisyytensä vuoksi usein aika poissaoleva."

    "Hän viettää lasten kanssa aikaa kuuntelemalla musiikkia ja pelaamalla lasten kanssa tv-pelejä. Yleensä mieheni tosin surffailee netissä ja lapset tekevät mitä tekevät itsekseen."

    " Hän ei jaksa lapsiperheen arkea kovinkaan hyvin."

    Eli teoriassa hyvä, mutta käytännössä. ei. Myös nuo fiksuus yms. Hän on teoriassa kaikessa hyvä ja pätevä, mutta ei käytännössä. Oliko hän oikeasti hyvä suhteen alkuaikoina, vai teitkö sinä hänet hyväksi esim. miehen omakehujen pohjalta?

    Muutos täytyy lähteä hänestä itsestään. Alkoholi masentaa. Jos sitä joka päivä naukkailee, niin aivot ovat aina ilman mielihyvän tunnetta. Minä en haluaisi lasteni oppivan ja luulevan, että isän kuuluu olla väsynyt ja flegmaattinen sohvaperuna ja äiti hoitaa kaiken. Eli ensin arkioluet pois. Sen jälkeen vaihe vaiheelta käytte ongelmia läpi, ja katsotte teille sopivia kompromisseja. Lomailuunkin voi sisällyttää luksusta ja ekoilua.

    Tuo asumusero voi hyvinkin avata teille tien sopuisampaan eloon, tai sitten huomaat kuinka helppoa elämä onkin ilman jättiläiskoliikkivauvaa.
     
  21. alkuperäinen Vierailija

    Minä teen juuri tuota selittelyä jatkuvasti. Puolustelen miehen huonoa käytöstä ja selittelen sitä muille. Olen jo vuosikausia keksinyt mitä ihmeellisempiä selityksiä miksi mieheni ei osallistu sukutapahtumiini tai ystäväpiirini juhliin. Sukulaiseni ei vaan miestäni kiinnosta ja ystäväpiirissäni voi olla joku minun "hoito", johon hän ei halua törmätä. Tällaisia hoitoja tosin ei ole, enkä ole koskaan pettänyt miestäni, mutta sitä hän kuitenkin koko ajan epäilee.

    >Oliko hän oikeasti hyvä suhteen alkuaikoina, vai teitkö sinä hänet hyväksi esim. miehen omakehujen pohjalta?

    Hyvä kysymys. Luultavasti mies vain mainosti omaa erinomaisuuttaan aina ja kaikkialla niin paljon, etten minä osannut muuta nähdäkään kuin tämän loistavalla itsetunnolla varustetun ihmisen joka ei häpeile tunnustaa miten hyvin hän kaikessa menestyy. Itse kun olen tämän vastakohta, eli hyvin vaatimaton.

    >Lomailuunkin voi sisällyttää luksusta ja ekoilua.

    Niinhän sitä voisi kuvitella, meillä tosin lomaillaan miehen ehdoilla tai sitten ei lomailla ollenkaan. Ollaan yritetty yhdessä telttailuakin ja ei siitä mitään tullut. Mies vain valittaa, valittaa, valittaa ja sitä minä en jaksa. Niinpä lomailen ilman miestäni, eikä hän halua edes mukaan minun ja lasten reissuihin.

    >Tuo asumusero voi hyvinkin avata teille tien sopuisampaan eloon, tai sitten huomaat kuinka helppoa elämä onkin ilman jättiläiskoliikkivauvaa.

    Tätä minä todellakin toivon. Kärsin tosin lasten takia, vaikka lapset ovat ottaneet asumuseromme ihmeen hyvin vastaan. Silti minä jaksan syyllistää itseäni siitä että olen laittanut lapseni tähän tilanteeseen. Syyllisyys on raskas taakka kantaa. Tiedän ettei mies pohdi asiaa yhtään.

    Ja monta vuotta olen kyllä pohtinutkin että meillä on asunut minä ja kolme lasta, kyllähän elämä on nyt paljon helpompaa kun niitä lapsia on saman katon alla enää kaksi :D
     
  22. itsetunnosta Vierailija

    Tunnistan tämän omassa suhteessani, kun tutustuin mieheen vaikutti hän todella mahtavalta ja maailman parhaalta tyypiltä, lähinnä koska hänen omat juttunsa sitä kuvaa viestivät. Minä taas olen hiljainen ja vaatimaton. Luultavasti perhetaustalla on paljon merkitystä, vanhempani eivät ole koskaan kehuskelleet rahoillaan tai työllään, vaikka menestyneitä ovatkin. Ovat jopa liian vaatimattomia, niin etten edes minä ymmärrä aina kuinka hieno asia on kyseessä. Esim. äitini kertoi minulle muutama vuosi sitten vaihtavansa työpaikkaa, sen kummemmin asiasta kertomatta. Tosiasiassa hänet oli valittu kyseiseen vaativaan työhön monien korkeastikoulutettujen ja pitkää uraa tehneiden joukosta (hänellä itselläänkin korkea koulutus ja nousujohteinen ura takana). Mieheni perheessä taas kehuskellaan milloin milläkin, vaikka heillä ei ole minkäänlaista koulutusta tai omaisuutta eivätkä he edes tee koskaan mitään millä edes kehuskella, esim. matkusta. Räikeä esimerkki siitä miten huonoitsetuntoiset ihmiset (mieheni mukaan lukien perheensä mallia seuraten) ylentävät itseään puhumalla. Me vaatimattomat sitten helposti lankeamme luulemaan heistä enemmän kuin mitä he oikeasti ovat, koska emme ole tottuneet kehuskeluun edes sellaisten taholta joilla oikeasti olisi jotain kehuttavaa. Uskonkin että ap sinun miehelläsi tuskin on hyvä itsetunto, päinvastoin ja siksi hän yrittää tuntea olonsa paremmaksi kehumalla itseään.

    Älä missään nimessä kärsi ja syyllistä itseäsi, paremmin lapset voivat tuossa tilanteessa kuin jatkuvien riitojen ja onnettomien vanhempien parissa. Usko pois! Lapset voivat hyvin ja ovat onnellisiä kun sinä voit hyvit ja olet onnellinen. Hyvää joulua!
     
  23. alkuperäinen Vierailija

    Tämä kuulostaa todella tutulta. Sitä se varmaan lähinnä on miehellänikin ollut, itsensä nostamista ylöspäin tuolla jatkuvalla kehuskelulla. Jos minä taas pärjään vaikka töissä, niin olen hyvin vaatimaton, enkä sillä juurikaan kehuskele. Siksi on hyvin vaikeaa jaksaa kuunnella toisen jatkuvaa retostelua milloin milläkin asialla. Mahtava työ, huippu auto, kekseliäät ratkaisut tilanteessa kuin tilanteessa yms.

    Hyvää Joulua sinullekin ja kaikille kommentoineille! On ollut erittäin mukava lueskella kommenttejanne.

    Me mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Asutaan eri asunnoissa ja pohditaan tuleeko tästä vielä mitään. Itse haluaisin kovasti yrittää, mutta mies ei vaikuta järin innostuneelta. Vaikuttaa siltä että hän on onnellinen kun saa olla erossa stressaavasta parisuhteestamme. Tosin olen minäkin ollut paljon paremmalla tuulella sen jälkeen kun asumusero astui voimaan, mutta käytän edelleen useita tunteja päivässä pohtiessa tätä kuviota ja lukemalla kirjallisuutta parisuhteiden ongelmista. Olen ottanut tämän projektikseni. Vaikka mies ei enää haluaisikaan jatkaa niin toivon tästä jotain itse oppineeni, niin etten toista enää samoja virheitä seuraavissa suhteissa. Tosin nykyään on mukava nähdä miestä koska emme enää riitele, koska näemme niin vähän toisiamme. Tämä tietysti herättää minussa ristiriitaisia tunteita ja toisaalta haluaisin ajatella että saamme tämän vielä toimimaan.

    Olen myös ymmärtänyt että meillä ei ole oikeastaan henkistä yhteyttä juurikaan välillämme. Ainoastaan seksuaalista. Voiko sen päälle sitten rakentaa parisuhdetta? Kyllähän meitä yhdistää myös ihanat lapsemme ja lasten kasvatus meillä on aina ollut helppoa yhdessä. Mutta en oikein itsekään tiedä riittääkö minulle ettei meiltä löydy juuri mitään muuta yhteistä.
     
  24. mietteliäs Vierailija

    Mahtava käsite tuo jättiläiskoliikkivauva!! Otan sen käyttööni, ainakin omissa ajatuksissani käyttänen;). Harmi kun jättiläiskoliikkivauvaa ei voi jättää hoitoon eikä vaihe mene ohi.. nähtävästi.

    Niin, jos lasten hoito sujuu yhdessä, on muitakin hyviä puolia, niin mikä sitten on riittävä ja aiheellinen syy erota? Onko avioliiton/parisuhteen aina oltava hyvä sekä henkisesti, fyysisesti, emotionaalisesti, arjessa ja juhlassa? Riittääkö vähempi, onko vähempi jopa tarkoitus?

    Mistä ne ajatukset täydellisestä liitosta edes tulevat? Kun kaikki tuntuu tietävän millainen se on, eli ei ainakaan oma nykyinen, alkuhuuman jälkeen ainakaan. Entäs ne ihmiset jotka sanovat 50 yhteisen vuoden jälkeen vielä rakastavansa? Ymmärtävätkö he olla tyytyväisiä, eivätkö he elä jatkuvassa täydellisen suhteen tavoittelussa? Vai onko niitä oikeasti olemassa?

    Hm. Minun ainakin pitäisi ajatella enemmän itseäni. Kuten monet muutkin naiset, laitan kaikki muut itseni edelle.
     
  25. mitä virheitä? Vierailija

    Luettuani ketjun, tuomitsin ukkosi perinteiseksi suomalaiseksi mieheksi. Mutta ketjun lopussa on pakko kysyä, mitä virheitä olet mielestäsi tehnyt? En oikein jaksa ymmärtää naisia, jotka väittävät miehen pilanneen elämänsä! Se on tosi raukkamaista. Ja oletko miettinyt miten asenteeni miestäsi kohtaan vaikuttaa lapsiisi? Jos teet puolisostasi kolmannen lapsen, on se tosi julmaa vallankäyttöä ja kieroilua miestä kohtaan. Reilumpaa on puhua avoimesti ja esittää toiveita, ja jos tilanne ei sillä muutu - erota.

    Mutta et selvästikään ole täysin varma, mikä todellisuudessa on ongelmanne. Tilanteelle ei ole nimeä. Tämä voi olla myös sinun oma henkinen matkasi siihen, mitä sinä haluat elämästäsi. Jokainen on oikeutettu ihmisarvoiseen elämään, myös se ukkosi. Tunnetko hänet? Tiedätkö mahdolliset syyt hänen masennukseen? Annatko hänelle aikaa, muutakin kuin kotitöihin liittyviä vaatimuksia. Onko teillä jotakin riitoja, joihin ei tunnu löytyvän ratkaisua? Koska kaikkeen löytyy ratkaisu, naiset vain helposti laittavat kaiken miehen laiskuuden tms. piikkiin. Onko hän väkivaltainen kun juo, pelkäätkö häntä? Onko ollut pettämisiä tms mikä vaikuttaisi luottamukseen? Kohteleeko hän muita naisia paremmin kuin sinua?

    Moni nainen ajattelee, että vaihtamalla paranee. Mutta sudesta kun pääset eroon, vastaan voi tullakin karhu. Jos sinulla on parempi yksin kuin ukkosi kanssa, niin ota lopullinen ero. Saat samalla erilaisia tukia ja muita, ja elämäsi helpottaa.

    Joskus asiat eivät vain tapahdu vaatimalla. Pitää ohjata taustalla, ja antaa miehelle tunne, että hän saa päättää ja valita, ja että häntä arvostetaan juuri sellaisena kuin on. Kun tekee jotain, pitää myös muistaa kiittää, kannustaa ja tukea. Ja rakastaa ilman varauksia ja ehtoja.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti