Pitkän avioliiton loppu

[Hillevi]

Erosin väkivaltaisesta miehestäni pitkän avioliiton jälkeen (26 v). Seurustelimme jo 1973 ihan pentuina ja alku meni ihan hyvin. Olimme maalta ja naapurikylien lapsia ja yhteen mentiin kun tuntui että tuon kanssa voisi olla yhdessä.

Pikkuhiljaa uhkailu ja pelottelu alkoi ja paheni. Tajusin heti alussa, että mieheni ei ole ihan terve, joten hain apua itselleni ja myös yhdessä kävimme avioliittoneuvojalla. Tosin käynti oli pikainen. Rakkauteni oli siinä pelossa kadonnut, enkä uskonut neuvojan tuovan sitä takaisin.

Lapset syntyivat 79 ja 80 ja kun he olivat pieniä ja minä työtön, paljon velkaa uudessa omakotitalossa pohjoisessa - olimme vain yhdessä.

En sietänyt miestäni moneen vuoteen silmissäni. Emme halanneet, suudelleet - sänkyyn vain ja kyllä homma onnistui kun on hyvä mielikuvitus. Mieheni tykkäsi minusta kai omalla sairaalla tavallaan ja olisi tietenkin halunnut suudella. Minä en kyennyt. Aika kului ja suhteemmekin korjaantui.

Ekan kerran muutin pois 1994 ja mies haki lasten kanssa itkien takaisin. Mennään hoitoon - kysyin kuukauden päästä ja hän sanoi ettei ole sellaista luvannutkaan.

Minua heiteltiin kuin räsynukkea välillä (selvin päin!) Auton ikkunat hajotettiin pikkujoulun jälkeen, talosta levisi kaapin ovet, joulukuusi ulkona johtoineen päivineen, peloteltiin itsemurhalla, uhattiin tappaa minut ja lapset ajamalla autolla sillalta alas tms muuta mukavaa. Varauduin käsijarrupysäytykseen monta kertaa.

Hoitoon ei mennyt kun syy oli tietenkin minussa. Minä yritin elää sovussa ja olla ""kiltisti"". Tein niin kuin mitä hän pyysi/käski. Olin hiljaa kun käski - puhuin kun käski - olin kuin koira. Lähdin lenkille kaveriksi kun pyysi mutta kun lopulta hän sitten ei minun pyynnöstäni vuosikausiin enää lähtenyt kaverikseni, niin aloin saada tarpeekseni.

Siihen mennessä olimme muuttaneet Hesaan (1998) miehen työpaikan takia ja alussa meni ihmeen hyvin. Saimme olla kahden ja hän turvautui minuun!! Sitten kaikki taas alkoi.

Kun näin hänen suuttuneen jostakin ja yritin jutella ja sopia asioita (tiesin mykkäkoulun kestävän jopa 8 viikkoa!!) ettei tule mökötystä - hän hermostui ja lentelin taas ympäri taloa. Mykkis alkoi ja jatkui ja jatkui - siihen saakka kun halusi sänkyyn ja taas se alkoi ja jatkuin

Kesä 2004 sitten tuli ja siihen mennessä pari lomaa oli jo tapeltu. Ennen olimme niin onnellisia lomalla mutta silloin hänen siskonsa valtasi mökin jossa olimme olleet. Eikä tälle siskolle voinut sanoa että mene edes viikoksi pois - haluamme olla kahden (siis minä halusin) Riita alkoi milloin mistäkkin ja tappeluhan siitä tuli.

Lopulta taas uhkailtiin vaikka millä. Ole hiljaa akka tai lyön - oli viimeinen kerta toukokuussa 2004. Silloin jotakin valkeni. Mieheni isä oli samanlainen ja ikää hänellä tuolloin 90 vuotta.


Mietin, että jos mieheni ja minä elämme noin vanhoiksi niin saan sietää tätä kohtelua vielä 40 vuotta ja nyt olen jo kärsinyt 20 vuotta. Silloin päätin lähteä!!

Helppoa se ei ollut. Nyt vuoden päästä vasta alkaa helpottamaan. Löysin asunnon tuttavien kautta ja pojan kanssa salaa muutin kun mies lähti lomalle kotiseudulleen. Jäin vielä mökille mukamas viikoksi ja sanoin tulevani perässä!

Olin varoittanut häntä ja hän hermostui hirmuisesti. Luulin että lyö. Nukuin toisessa huoneessa pelosta sykkyrällään ja mökillä yhden viikon ihan hissukseen. En puhunut mitään jos ei ollut pakko. Mies tajusi jotakin olevan pielessä ja toi jopa kukkia. Anteeksi ei käytöstään pyytänyt - oli jo silloin myöhäistä ja avaimet oli taskussani.

Kävimme neuvojalla ja oli ihan mahtava nainen! Olisin käynyt loppuun saakka kun tajusin että voi olla hyötyä minullekkin vaikka tiesin etten palaa takaisin.

Mieheni myönsi siellä tekonsa ja sanoi että oli oikeus siihen!!! Sitä ihmetteli tämä neuvoja. Mies myös ei uskonut että lähdin vaikka kerran olin sen jo tehnyt.

Neuvojalla käynti loppui kun mieheni alkoi taas syyttelemiset vieraista miehistä!! Silloin löin luurin kiinni ja sanoin että nyt riitti. Syy on väkivaltasi ja minä en enää jaksa enää.

Heti sen jälkeen mieheni löysi tukijan - uskovaisen naisen jota oli hakattu edellisessä suhteessa. En tiedä mitä hän tälle naiselle kertoi, mutta uskonto muka pakotti naimisiin neljän kuukauden seurustelun jälkeen ja vielä viikkoa ennen vihkimistä EKAN kerran kertoi rakastaneensa ja rakastavansa minua elämänsä loppuun saakka!! Syy naimisiin se tuki ja kiitollisuus!!

Nyt minullakin kaveri jonka kanssa opettelen seurustelemaan kun en sitä pentuna kerennyt. Saa nähdä mitä tulee vai tuleeko mitään.

Näin miestäni exappeni hautajaisissa ja rouvaa tietenkin. Olimmehan tavanneet jo aikaisemmin ja yritin varoittaa viestein tätä naista ennen avioliiittoa - ei uskonut! Onnea vain hänelle! Sitä hän tarvitsee!

Pikkuhiljaa siis alan unohtamaan hänet. Muistoja tulee kun käyn kotiseudullani - myös niitä hyviä. Siinä vaiheessa pitää ajatella niitä pahoja ja että selvisin siitä hengissä! Läheltä piti -monta kertaa.

Minua kuristettiin, tönittiin, tuupittiin, potkittiin, heiteltiin pitkin pihaa, läimittiin, syljettiin silmille, mutta pahinta oli se henkinen kiusaaminen kaikesta huolimatta. Mitä murtuneesta sormesta tai muutamasta mustelmasta - ne koskee vain hetken, mutta se pompottelu ja käskyttely.

Minä jos pyysin jotakin niin ei tehty, mutta kun hän niin oli pakko muuten oli mykkistä tai jotakin muuta! Kohdunpoistoleikkauksen jälkeen mies lähti hupiristeilylle ja jätti kotiin. Sain raahata puut uuniin kun kuulemma joudan. Hae yksitellen - sanottiin ja pönttö niin tein. Sovun vuoksi!!!

Jos hän oli vähänkin kipeä niin passata piti. Olen katkera kuten huomaatte, mutta pakko oli nyt vain pitkästä aikaa purkaa tuntojani! Kiitos jos joku jaksoi lukea!!!

 

[JK]

Anteeksi vaan mielipiteestäni, mutta kaikenlainen riitely vaatii kaksi osapuolta... Yli 20 vuotta , heh heh , sinun täysin puhtaaseen omaantuntoosi minä en usko sekunttiakaan. Tuskan määräsi huomioiden , anteeksi mielipiteestäni.

 

[eräs elli]

JK kuuluu niihin joiden mielestä kaikkeen on kaksi osapuolta. Pettämiseen, riitelyyn ja tietenkin perheväkivaltaan.
Mielisairaan ja tunnevammaisen kanssa elämä on helvetistä eikä sitä voi tietää jollei sitä ole itse kokenut.

Ap: onnea sinulle paranemisen tiellä, henkiseen tuskaan aika on paras lääke.

 

[JK]

Jos itse on 100% syytön, miksi 20 vuotta ? Olkaa rehellisiä edes itsellenne, täällä sitä on turha toivoa.

 

[Mandy]

Tiedän tuon toivon, joka vie eteenpäin ja väkivaltaa alkaa pitää omana syynä ja itsestäänselvyytenä. Harva siitä heti ensimmäisen lyönnin jälkeen irti pääsee, jos ei oma itsetunto ole kohdallaan, eikä tukea saa mistään.
Kovin oli tuttu tarina, mutta en sentään noin kauan jaksanut.

Tajusin, että henki lähtee ja on pieniä lapsia. Lapsethan olisivat jääneet tuolle hullulle, jos olisin tapattanut itseni.
Oikeassa olet, seuraava saa myös turpiinsa ja aina syy löytyy. Näin teki minunkin exäni. Monta naista hakkasi, kunnes sairastui itse.
Olet uudella tiellä. Lakkaa katsomasta jälkeesi. Se on mennyttä.Kaipaat ehkä niitä hyviä puolia, mutta ne unohtuvat. Älä kanna katkeruutta mukanasi, älä moiti miestä koskaan lapsille. Mies on heidän isänsä, sellaisena rakas kuten sinäkin.

Olet voittaja tässä asiassa ja toivon, että käännät menneisyyden kokemukset voitoksesi.

 

[Hillevi]

Kiitos mielipiteestäsi! En tietenkään ollut syytön tai miten sen ottaa. Lopulta kun toinen vain syyllistää niin sitä rupeaa uskomaan että jotakin on tehnyt väärin.

Olin kotona työttömänä ja hoidin lapsia. Mies joutui 6 vuodeksi reissutöihin ja asui hotelleissa ja tottakai kävi siellä istumassa. Yllätin naistentansseista kun vakuutti minulle että jää yli töihin eikä jaksa tulla kotiin - 60 km:n päästä. Muistin että tuossa paikassa on sinä iltana naistentanssit ja menin sinne katsomaan - yllätys oli melkoinen ja yhteenotto myös!!

Hän sai mennä mutta minä en - en oikein minnekkään alkoi lopulta tuntua. Ei äitienpäiville tai naisten kesken mihinkään - hän meni. Siitä ei edes voinut keskustella. Todellakin kohtuleikkaus ja herra lähtee!!

Miniäni asui vähän aikaa meidän kanssa ja muistaa vieläkin mieheni ""hullun naurun"". Se nostaa kylmän hien pintaan! Yritin todellakin keskustella ja saada häntä hoitoon - ei hän lähtenyt ei.

Kun viimeisen kerran lähdin niin silloin hän lähti siis sinne neuvojalle ja lupasi sitten sinne lyömättömiin mutta perui seuraavana päivänä. Omaisuuden jako oli helpompaa kuin hoitoon meneminen.

Omaisuus on hänelle ollut kaikki kaikessa ja itkien niistä luopui - tosin rahalla.

Ei työttömänä, pienten lasten kanssa ole helppoa lähteä. Turha puhua että ekan lyönnin jälkeen pois - ei se onnistu. Sitä masentuu eikä ole lähtijäksi. On iso työ hommata asunto ja millä sen maksat??? Ei löydy mistään apua ja kun kukaan ei oikein uskonut. Ei ystävätkään millään kun mieheni osasi näytellä.

Vaikka juuri oli heitellyt tavaroita pitkin pihoja (ystävät näkivät sen) ja minuakin siinä ohessa, niin hän oli niin herttainen minua kohtaan - niin kauan kun olivat kylässä. Sitten tuli se HILJAISUUS!

Soitin poliiseille varmaan 5 - 10 kertaan siellä Lieksassa ja täällä Vantaalla. Aikansa kyseltyään MIESpoliisi kysyi että onko majapaikkaa minne minä voin mennä sen jälkeen kun he ovat käyneet rauhoittelemassa? Sanoin ettei ole. Poliisi sanoi, että ajattele mitä sitten miehensi tekee!!!

Jumankauta! He tiesivät että siellä oli turvataloja - minä en tiennyt mitään mistään. Eikö ole poliiseilla sellaista neuvontaa josta saisi tällaisessa tapauksessa apua!!!

Tarpeen olisi väkivallan uhreille sellainen neuvova ihminen joka hommaisi asuntoa kaverina ja kaikkea rahallista apua!!! Ei sitä yksin jaksa.

Lopulta olin niin sairas minäkin että mietin jo puukkoa tms esinettä sängyn alle turvakseni. Kuollut olisin jos olisin edes yrittänyt. Minä 168 cm ja mies 192 cm. Ei voinut hänelle mitään.

Tunnustan että sairastuin itsekkin. Ei sitä muuten olisi jaksanut. Sairastuin paniikkihäiriöön 1984 ja toivuin vasta 5- 6 vuoden kuluttua ja vieläkin saan joskus kohtauksia.

kävin mielenterveystoimistossa juttelemassa ja sanoivat että mieheni sairastaa joko maanis-depressiivisyyttä tai on luonnehäiriö. Viimeksi mainittuun ei ole lääkettä.

Hän masentui(?) jäi ""tollottamaan"" viikoiksi eikä puhua pukahtanut - minulle eikä oikein pojillekkaan. Kun meni naapuriin niin oli kuin ei olisi mitään tapahtunut???

Romaanin tästä saisi ja lehtijuttua yritettiin vuosi sitten mutta kirjoittajalla taisi juttu myöhästyä!

Pelkään nykyisen uuden vaimon puolesta. VArsinkin kun hänen exukkonsa hakkasi tämän sairaalaan ja tappoi sitten uuden vaimonsa ja on nyt linnassa.

Sitten tämä nainen erehtyy uskomaan (?) miestäni ja menee naimisiin vielä tämän kanssa kun uskonto kieltää menemästä sänkyyn(????) - on adventisti!!!! ja ikää siis jo48 vuotta!!! Hohhhoijakkaa!

 

[JK]

Minä olen aina ollut sitä mieltä että mitä ongelmallisempi suhde tai henkilö , sitä läpi näkyvämpää elämästä täytyisi tehdä... Ihmisillä vain on tapana piiloutua ongelmineen. Häpeä , todistajat ja lasten puheet ovat erittäin voimakkaita vaikuttimia... tämä nyt on vähän onnetonta spekulaatiota, mutta kuiteskin.

 

[spekulaatiota]

Hillevi on kirjoitellut jo melko kauan Ellien palstoilla kuten allekirjoittanutkin. Tämän tyyppisiä tarinoita on lehdet täynnä. En osta Hymyä, Alibia ym. ""ikäviä lehtiä"". Tarinat niissä ovat liian surullisia.

JK peräänkuuluttaa ongelmien näkyväksi tekemistä.

Hesari kirjoittin noin viikko sitten huostaanottopäätöksistä.
En ole ollut asian kanssa missään tekemisissä, mutta huostaanotto on pitkän harkinnan tulos.

Kun aikoinaan voin erittäin pahoin (kärsin myös paniikkihäiriöstä) exäni alkoholismin takia, asiaan en puututtu millään suunnalla. Miehen työkaverit vain odottivat, että joudun mielisairaalaan totaalisen sekoamisen takia. Olisin ollut suunnattoman kiitollinen, jos minulle olisi kerrottu asioiden todellinen laita. Luulin ja kuvittelin, että työkaverit ovat osallisia älyttömään juopotteluun. Firman edun nimissä viinan kanssa edustaminen on tärkeää.

Exäni ei ollut väkivaltainen. Hän ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Hiljainen hissukka ja yksikseen kaljoittelija.
Monen mielestä maailman joviaalein tyyppi.

Kirjoita Hillevi hieman varovaisemmin yleisillä nettifoorumeilla. Jos tuttavapiiriisi kuuluu väkivaltaisia linnassa lusijoita, niin sinulla on syytä olla varuillaan.

Mennyttä et voi muuttaa etkä pelastaa paljastuksillasi koko maailmaa. Minäkin aikoinaan uhosin laittavani tarinamme aikakausilehtiin. Pyörihän exäni niin paljon toimittajien kanssa ympäri maailmaa.

Sairaan ihmisen kanssa kostamisesta ei ole mitään hyötyä. Pillkka osuu omaan nilkkaan. Onneksi asioista on jo niin monta vuotta aikaa, että näillä kirjoituksillani ei ole enää mitään merkitystä. Media suoltaa ihmisille uutta hammasteltavaa jatkuvalla tuutilla. Ihmiset sairastavat sensaationälkää. Paljastuksista on harvoin mitään konkreettista hyötyä. Lööppien kirkuvat otsikot eivät hetkauta enää ketään. Ihmiset ovat jo täysin turtuneet hirveyksiin.

Poliiseissa on virkakuntaa moneen lähtöön. Heillä ei riitä rahkeet joka asiaan. Siksi Hillevin ehdotus ""tietopankista"" on hyvä. Nettiä minulla ei ollut, kun hätä oli suurin.

Hain apua sieltä täältä ja sain mahdottoman isot puhelinlaskut riesakseni. Onneksi silloin olin vielä varoissani.
Nykyään minulla talous kaatuisi moisiin puhelinlaskuihin.

Googlettamalla hädässä oleva löytää melko helposti apua.

Onnittelen Hillevi, että olet selvittänyt paniikkihäiriösi syyn.
Paniikkihäiriö on omituinen sairaus. Ei siihen välttämättä tarvita laukaisijaksi onnetonta ihmissuhdetta. Häiriön takana voi olla hormonimuutokset esim. raskaus tai jopa lliiallinen kahvin juonti.

Kuten kirjoitusripulistani huomaat, olen varsinainen tietopankki. Kerran eräs lääkäri sanoikin, että minun pitäisi lähteä pitämään jonnekin luentoja. Miksi lähtisin. Netti on siihen miljoona kertaa parempi vaihtoehto. En minä sinuakaan Hillevi tavoittaisi jostakin luentosalista. Arat, hiljaiset ja lyttyynlyödyt ihmiset eivät tule mielellään isoihin kokouksiin. Tulihan se nähtyä pyörittäessäni vertaisryhmää.
Vaikka kuinka paljon antaa infoa, niin ihan itsekseen saa joskus istua kahveineen ja pipareineen.

En anna Hillevi sinulle neuvojani enempää. Kirjoitat erittäin selkeää ja jäsenneltyä tekstiä. Jos olet saanut ammattiapua, niin auttajasi on sinusta ylpeä. Olet elämässäsi jo vahvoilla ja kannat huolta exäsi uudesta vaimosta. Naisparha narahti naimisiin. Uskovaisten siveellisyydestä saa moni naisparka maksaa kalliin hinnan.

Nautitaan me vapaudestamme. Elämä on hyvää ja arvokasta näinkin. Avioliitossani oli paljon hyvääkin. Ei se ihan pelkää surkeutta ollut. Sain ajaa autolla mielin määrin, nautin kesämökistämme. Olin paljon yksin miehen matkustaessa paljon. Olen tehnyt mahdottoman urakan selvittäessäni asioita, mutta tuskin saan koskaan kaikkiin kýsymyksiini vastausta. Ei ole tarviskaan. Elämämme on nykyään melko hyvällä mallilla.

Nettti on täynnä ihmisten kotisivuja, blogeja. Verkkokirjoittamisessa on paljon hyviä puolia, mutta huonojakin löytyy. En jatka nyt pidemmälle. Työkaverit jumppaavat käytävän toisella puolella. Ehkä voisin ajan järkevämmin kuin kirjoittamalla ylipitkiä viestejä Elleihin.
Sitä se teettää, kun kirjoittelee amatöörinä ilman Oriveden opiston koulutusta. Fiksu tekstintuottaja olisi saanut tiivistettyä juttuni pariin lauseeseen. Kiitos ajastanne.
Minä, Hillevi ja moni muu emme enää ole näkymättömiä. Halusimme kertoa tarinamme koko maailman luettavaksi.

 

[niinpä]

Omat vanhempani olivat suurinpiiretin samanlaisia. Olen lapsuuteni katsonut kun äitiä riepoteltiin.

Olen nyt 40 ja täysin rikki sisältäni. Oma elämäni on mennyt päin helvettiä näiden lapsuudenkokemusten takia.

Minkä vitun takia naiset jää ottamaan turpiinsa ja panee vielä lapset kilvekseen? Saavat jotain sääliä itselleen kun heitä kohdellaan niin huonosti, vai...
Samalla he saavat tuhottua lastensa elämän.

Ei hyvää päivää, en ole koskaan ymmärtänyt naisia, jotka antaa pieksää itseään monta vuotta ja sitten vinkuvat sääliä marttyyrin elkein jälkeen päin. Silloin tosiaan alan itse ajatella, että kaipasiko sellainen nainen tätä hakkaamista, että tunsi elävänsä. Normaali ja terve äiti lähtee kävelemään ja suojelee lapsiaan. Mutta on myös naisia, jotka tarvitsevat lapset yleisökseen kun saavat turpiin. Se on heidän elämänsä kohokohta kun lapset parkuu hädissään ympärillä ja äiti saa silmä mustana leikkiä marttyyria.

 

[Speaker]

Tuo hokema: riitely vaatii kaksi osapuolta, on sinulle samanlainen ontto toteamus kuin se useimmille on. Joskus vaatii, aina ei vaadi. Ihminen voi ilman omaa syytään joutua maanpäälliseen helvettiin. Ja sen helvetin synty voi olla kokonaan toisen aiheuttamaa. Tietysti on aiheellista kysyä, miksi toinen osapuoli sitä kestää pitkät ajat, mutta siihen on joskus ymmärrettävät syyt, vaikkaan eivät yleisesti hyväksyttävät.

Sitäpaitsi, jos haluat esittää täällä mielipiteesi, älä pyydä sitä anteeksi alussa ja lopussa.

 

[Ukko]

Surullinen tarina, mutta olen sitä mieltä että jos ihminen ei tajua mikä hänelle on parasta, niin saakoon sitten selkään ja vaikka mitä. Sinulla olisi ollut mahdollisuus lähteä kävelemään jo paljon ennen, mutta tätä et tehnyt. Miksi? Ilmeisesti sinulle ole hirveästi selkärankaa ja olet sellainen nainen joka paikaa miestä joka näyttää kaapinpaikan, tai ainakin nuorempa olit tälläinen. En tunne mitään sääliä naisia kohtaan joita hakataan suhteissa, koska tiedän että monta tunnettua naistenhakkaajaa ja muuten väkivaltaista miestä on naisten suosiossa huolimatta tuosta. Sitten on paljon rauhallisia ja mukavia miehiä, jotka eivät naisia kiinnosta ainakaan nuorempana. Toivottavasti elämäsi on kuitenkin nyt kunnossa. Tuntien miehesi luonteen hän ei kadu ja viettää hyvän elämän onnellisena uuden naisystävän kanssa, jota tuskimpa kovin usein, virheistä oppineen, lyö.

 

[Hillevi]

Yritin lähteä pari kertaa mutta haettiin takaisin luvaten lähteä hakemaan yhdessä apua. Ei hän oikeastaan ""hakannut"". Läimi, töni, potki - ei kai sattunut, hakkasi kengällä jalkaan - jäi arpi. heitteli pitkin pihaa ja sormi murtui jne pientä kaikkea vammaa, mutta se henkinen kiusaaminen tai mitä se sitten olikaan - oli kamalinta. Ei hän sitä tajunnut tai tajusi ja teki tahallaan. En saa siihen ehkä koskaan vastausta.

Ei hän ole varmasti oppinut mitään kun hän sanoi että hänellä on siihen oikeus. Niin kauan menee hyvin uuden vaimon kanssa kun tämä ei pane hanttiin missään asiassa. Aina piti tehdä kuten hän halusi.

Hän oli hiljainen, ystävällinen ja avulias mies ja on sitä yhä - kaikille muille. Kotona sitten muuttui muutaman kerran vuodessa hirviöksi.

Lapset harvoin näkivät näitä juttuja ainakaan pienenä. Riidat oli illalla kun he nukkuivat tai sitten isompina olivat jossakin menossa. Kerran poika tuli väliin kun iskä kuristi minua.

Oli mököttänyt taas päiviä ja oli pakkasta 30 astetta. Vein pojat kouluun yleensä aamulla kun olin työttömänä ja jos oli huono ilma. Pyysin autoa ja avaimia - ei vastausta. Kysyin toisen ja kolmannen kerran - ei vastausta. Sitten sanoin että nyt otan avaimet ja siirrän auton autotalliin kun huomenna nousee pakkanen! Heräsin lattialta ja hän päälläni kädet kurkulla ja huutaa ettet koske siihen autoon hän tarvitsee sitä huomenna - ei tarvinnut. Työkaverit hakivat kuten ennenkin. Teko tahallinen??? Joopa joo.

Hänen isänsä kohteli vaimoaan samalla tavalla. Luuli vieraisiin samoin kuin miehenikin - selvisi eron jälkeen!! Häntä parempaa miestä muuten ei ole. On kotona, ulkoilee, lenkkeilee, tekee töitä ahkerasti ja osaa korjata autot, pyörät ja kaikki kodinkoneetkin ihan itse.

Mutta kun ei vaan pystynyt keskustelemaan mistän asiasta. Hän kuulemma pelkäsi minua??? Kyllähän minä tietenkin ahdistin hänet nurkkaan vaatimalla keskustelemaan asia siinä ja nyt ja siis tekemään sovinto - ei vaan koskaan onnistanut! Kuten ei miesten kanssa muutenkaan muka pystytä keskustelemaan!!!

No, mulla on nyt miesystävä kahdeksan kuukautta ollut. Puhelias, ystävällinen, hellä, avulias mies. Hänkin on kokenut kamalia. yhdessä yritetään tässä - tällä hetkellä ainakin

 

[niinpä]

On tutkittu, että vaikka vanhemmat luulee, että lapset ei näe, eikä kuule riitoja, he kuulevat silti.
On vain itsekästä vastuusta pakoilua väittää, että lapset eivät kärsineet siitä, että ei halunnut viehättävän ja mukavan pahoinpitelijän luota lähteä.

Itse muistan todella sen kun heärsin yöllä vanhempien riitelyyn. He varmaan luulevat tänä päivänäkin, että en tiedä niistä mitään kun nukun. Mutta iltaisin panin jo peloissani nukkumaan ja yöllä heräsin sydän kauhusta puristuen kun riideltiin. En uskaltanut tulla ulos huoneesta.

Isäni väitti, että mitä minulla on pelkäämistä kun ei minua lyö. Äitini hokee, että minulla oli hyvä isä kun ei käynyt minun päälle.

JA PASKAT, te vain pakoilette vastuutta väittäessänne sellaista.
Tangoon tarvitaan aina kaksi. Nämä pahoinpitelyjutut on samanlaisia kuin alkoholimin vaimon. Jos mies yrittää olla juomatta, vaimo ostaa kaljaa, että mies repsahtaisi. Näin hän saa valtaa itselleen kun mies on heikompi.
Pahoinpitelijän vaimo on samanlainen. Ottaa turpiiin välillä, jotta saisi sitten sitä anteeksipyytelyä.

Ihmettelen todella näitä itsekkäitä ämmiä, että heille ei tosiaan tavallinen mies kelpaa. Ottavat eron kunnon miehestä kun tapaavat rentun. Se on sitä oikeaa elämää kuulemma kun on jännitystä.
Sitten kun sitä jännitystä on tullut tarpeeksi, vingutaan blogeissa ja palstoilla, kuinka mies pahoinpiteli.

Anteeksi vain, minulta ei heru sääliä näille naisille ja äideille. Niin makaa kuin petaa. Ja kannattaisi hiukan katsoa ulos sieltä omasta navasta ja miettiä, mitä tuli tehtyä omille lapsille kun tanssi sitä tangoa pahoinpitelevän miehensä kanssa.

 

[Ukko]

No niin, noin ne naisten puheet muuttuvat. Ensin mies hakkaa ja sitten ei hakkaakaan vaan töniin. Mitä seuraavaksi? Ei töni, mutta nälvii ikävästi kerran vuodessa...? Tosiasiassa sosiaaliviranomaiset ovat tottuneet vääristelemään ja kirjoittamaan nämä naisten tarinat siinä muodossa paperille, että lapset pysyvät äidillä - aina. Suomalaiset naiset ovat tottuneet elämään pumpulissa, jos oikeasti tietäisi mitä helvetti tarkoitta, niin silloin siitä lähtisi pois ja HETI!

 

[Ukko]

""Mutta on myös naisia, jotka tarvitsevat lapset yleisökseen kun saavat turpiin. Se on heidän elämänsä kohokohta kun lapset parkuu hädissään ympärillä ja äiti saa silmä mustana leikkiä marttyyria.""

Sanasi ovat julmia mutta niin totta. Vähän samaan malliin kuin teinitytöt jotka hommaavat syömishäiriön tai vastaavan saadakseen huomiota ja olla jotain...

 

[Tuli niin paha mieli]

Täällä jotkut viitsii näköjään puolustaa miestä, ehkä ovat niitä naisten alistajia. Kukaan ei pysty muistamaan ihan yksityiskohtaisesti asioita ja kyllä minä olen itse kokenut myös oman isäni käytöksen olleen aika paljon samanlaisia piirteitä. Omassa kodissaan ollaan niin ilkeitä ja henkisesti kiusataan. Mutta kun vieraita on kylässä ollaan niin lipeviä. Se vain ihmetyttää, ettei kukaan puutu asiaan. Ei sukulaiset eikä ystävät, voiko enää kutsua ystäviksi. Siis hyväksytään kaikki väkivalta. Eikä uskota millään, että mies voi muuttua erittäin agressiiviseksi mennen tullen, kun näyttää niin päällisin puolin niin mukavalta mieheltä.

Hilleville paljon voimia ja rakkautta uuteen suhteeseen, mutta ennen kaikkea pitää osata rakastaa myös itseään.

 

[niinpä]

Kerro, miten muiden pitäisi puuttua asioihin?
Mennä sanomaan miehelle, että älä pieksä perhettäsi? Vai sanoa naiselle, että huomaatko, sinun kannattaisi lähteä?

Mita jos tämä nainen on niin vitun idiootti, että ei lähde sieltä kodista vaan jää hakattavaksi? Mitä pitäisi tehdä?

Minä en tosiaan ymmärrä tätä. Miten kukaan jää hakattavaksi jos hänellä on 2 jalkaa allaan? Mitä hän saa siitä, että ruinaa ja ruikuttaa, kuinka mies kohtelee häntä huonosti.
Miestä ei voi muuttaa, mutta suhteesta voi lähteä kävelemään.

Itse aikoinaan mietin, miksi kukaan ei tehnyt mitään kun äitiä pieksettiin kotona. Miten siihen kukaan pystyi mitään tekemään kun äitini ei itse halunnut. Hänelle sopi vallan mainiosti, että häntä välillä pieksettiin ja kakarat ulvoi kauhusta hänen ja isän välissä. Jotain sairasta tyydytystä hän sai siitä. Kun ei ollut koskaan tarpeeksi huomiota saanut ja lapsuudestakin oli jäänyt jonkilainen alemmuudentunne niin nyt sitä huomiota ja sääliä tuli roppakaupalla.

Ja tätä samaa mallia tuetaan täälläkin. Niin kauan kuin nämä naiset saavat taputteluja ja voimahaleja niin sitä kauemmin he jäävät hakattavaksi. Sinä päivänä kun he eivät enää saa huomiota, he lähtevät kun eivät hyödy hakkaamisesta mitään.

 

[Hillevi]

Ei kukaan ulkopuolinen tiedä asioista. Olin siis TYÖTÖN. Ei rahaa, ei mitään tietoa minne voisi mennä. Miten menet kun ei ole RAHAA maksaa vuokra. Kukaan ei neuvo, et jaksa hakea apua mistään - no hain, mielenterveystoimistosta, mutta sielläkään ei kukaan sanonut että lähde pois ja sanoneet mistä apua saa.

Yritin joo. Poliisit eivät neuvoneet. Vanhemmat asuivat kaukana eikä äiti halunnut edes kuunnella saatikka auttaa. Välit meinasivat mennä. Käly - mieheni veljen vaimo tiesi jo kauan asiasta ja muutama muukin sukulainen.

Yksikin exkäly sanoi että se on suvussa ja hänkin olisi linnassa jos olisi mies. Kävi oman miehensä kimppuun aina silloin tällöin riidellessä ja yhdessä ovat. Ei niin pahasti ole sattunut.

Minulta ei koskaan pyydetty anteeksi, joten se ei ollut syy jäädä. Ei tuotu ruusuja tai mitään muutakaan anteeksipyynnöksi.

No kun jätti metsään täällä pyörälenkillä ollessa niin toi. Ajettiin peräkkäin tuntemattomassa paikassa enkä osannut kotiin kuin takaisin päin. Odotin aikansa metsässä ja kun ei kuulunut soitin kännykkään - ei vastannut. Ajelin takaisinpäin ja sieltä kotiin - mies vain tollotti. Itkin pari päivää ja asuin toisessa huoneessa - kukkia tuli muttei mitään puhuttu. Ne vain työnnettiin käteeni!!

Kuten sanoin, riittäisi romaaniksi saakka. Pidin huolta lapsista ja selitin heille riidan jälkeen asian laidan. En ollut huono äiti siinä mielessä. Kerroin heille ettei isä mahda mitään noille kiukunpuuskille.

Nuorin sanoi tässä vuosi sitten ettei hän muista mitään mitä lapsena tapahtui - sitä väliin tulemista. Joko työntää sen mielestään tai sitten ei vain muista.

Tiesin ettei ero ole helppo kun on pitkään ollut toisen kanssa joka oli vielä eka poikaystävä - sängyssä ainaskin. Totuimme toisiimme ja yhdessä oloon.

Nyt tuli vain mitta täyteen ja lähdin. Mieheni meni sekaisin - kuulemma. Hän itse kertoi ja sanoi että on sekaisin vieläkin. Löysi toisen ""äidin"" joka passaa, tekee ruokaa, siivoaa, tiskaa yms. Hän ei tehnyt sitä koskaan. Tuli passattua liikaa, mutta kun tykkää ja joutaa niin miksi ei tekisi.

Mielisairaus (luonnehäiriö siis) on sairaus muiden ohessa. Sitä ei vain kuulemma pystytä parantamaan vaikka kuinka yrittäisi. Ties vaikka nyt tämä adventisti osaisi vaikka auttaa jos mieheni on hurahtanut samaan uskoon. (poika väittää ettei ole)

En tiedä miksi täällä kirjoitan. Pystyn puhumaan näistä lähimmälle työkaverille - oli pakko kun tulin töihin itkuissani, mutta haluaisin jotenkin purkaa vain nämä, jos löytyisi jostakin joku ammattiauttaja.

Kuulemma seurakunnista voisi löytää, mutta kun en jaksa enää mennä. Olisi pitänyt käydä silloin yhdessä, mutta en kestänyt sitä syyttelyä.

Pikku hiljaa asiat onneksi painuvat unholaan. Olen kuitenkin uskaltanut elää ja yhä elän. Nyt hellä mies ja jos nyt saisin hellyyttä niiden 30 vuoden edestä!!!

 

[vaikkapa niin]

Onko tosiaankin vaikeata sanoa mies miehelle, että olet hullu naistenhakkaaja ja sinut pitäisi viedä hoitoon. Kyllä muuhunkin asiaan reilusti puututaan, mutta ei monesti puututa jos mies on väkivaltainen. Helppoa on leimata nainen, joka alistuu tällaiseen. Nainen voi olla niin itseään syyllistävä, ettei kykene edes ajattelemaan aivan täyspäiväisesti asioita. En minä usko että nainen on ""vitun idiootti"" että jää hakattavaksi. Nainen saattaa olla niin pelokas ja lamaantunut. Tätä ei pysty sellainen ymmärtämään, joka ei ole kokenut vastaavaa. Voisin verrata tapaukseen vaikka joltakin on koti mennyt alta tai ihminen menettää vaikka omaisuuden. En minä tue mitään mallia täällä enkä pyri mitään muutakaan ohjeita antamaan. Yritän vain kertoa millaista voisi olla joillakin ihmismielessä ja eivät kykene vain irrottautumaan läheisistään olkoonkin vaikka läheisriippuvaisuudestaan kyse.

 

[jaa]

No onko sitten niin, että jos sinut pieksetään tai raiskataan kadulla, sinä tulet siihen paikkaan aina uudestaan minihame päällä ja verkkosukat jalassa jos vaikka saisit uudestaan turpiin ja raiskattaisiin?

No et tietenkään. Minkä helvetin takia hakattu vaimo tulee aina uudestaan kotiin hakattavaksi? Eikö siinä ole jotain sairasta? Ei tosiaan tipu sääliä.
Hakkauttaisi itsensä jos siitä niin nauttii, mutta antaisi lapset pois ettei niiden tarvitsisi kärsiä.

 

[Hillevi]

Et ole tainnut huomata, että lapsen paikka on yhä kotona vaikka siellä riidelläänkin. Ei nämä avioerot ja uudet suhteet sitä lapsen kotia tee turvallisemmaksi - päin vastoin. Siellä on sitten sinun ja minun lapset ja vielä meidänkin!!!

Lapset pomppivat isältä äidille ja takaisin. Välillä mummolaan ja sitten jos vielä sijaiskotiin - kauhistus! Mieheni sisko on sijaisäiti ja voi niitä lapsia! Kyllähän heillä on vaatteet ja jonkinlainen turva, mutta se kohtelu on joskus kyllä kylmää. Hänen miehensä näyttää rakastavan näitäkin lapsia, mutta tämä ""äiti""!

Lasten on mielestäni hyvä nähdä riitojakin ja sitä seuraavan sovinnon. He oppivat ettei heti tarvitse ottaa ja erota vaikka menee huonostikkin. Kenellä se nyt 30 vuotta hyvin menee - ei kenelläkään.

Lyömistä en siis hyväksy. Se on todella pelottavaa. Ihminen johon pitäisi luottaa ja josta tykätä. Tulee huutaen kohti kädessä joku esine jolla lyödä tai vain tulee ja tuuppii kohti seinää ja huutaa että haluatko akka kuolla????

Syy siihen ei kyllä ollut kummoinen. Turhapa tässä sinun kanssasi on ""jankata"" kenenkään. Et muuta mielipidettäsi. Ehkä sinunkin pitäisi kohdata elämän arki suhteessa. Sinä taidat vaihtaa naista kuin paitaa joka ilta uusi? Heti kun vähän toinen suutahtaa - sinä lähdet.

Kun tekee avioliittolupauksen, se tarkoittaa myös sitä. Myös vastoinkäymisissä. Hyvä olisi jos niitä ei tulisi, mutta ihminen muuttuu ja katkeroituu. Ei sille voi mitään. Keskustelutaitoa meille kaikille ja voimaa hakea apua. Vaikka avioliittokoulusta.

Siinä vaiheessa vain ei jaksa tehdä mitään kun väkivalta on käynyt vierailulla. Sitä masentuu ja vain on. Hyvä kun jaksaa tehdä ruokaa lapsille. Sitä itkee ja miettii mitä teki väärin. Miten olisi pitänyt käyttäytyä. Sitä tietää että tämä menee taas ohi.

Se oli vain äkkipikaisen miehen räjähdys. Hänellä oli paineita ehkä töissä eikä hän sitä tarkoittanut. Vaivasin väärään aikaan väärällä asialla. Näin sitä ajattelee ja odottaa ja toivoo että kyllä se tästä. Menee päivä, viikko, kuukausia - kunnes taas sattuu jotakin. Sitä kysyy taas vääriä asioita tai pitää vain muuten pintansa eikä anna miehelle periksi.

Niin kauan meillä meni alussa hyvin kun minäkin rupesin "" vaatimaan"" ja pitämään puoleni. Kun alistuin ja olin vain kotona ""nukkena"" meni hyvin!!!! Siitä alistumisesta sain tarpeekseni jossakin vaiheessa. Meidät naiset opetetaan alistumaan - ehkä vieläkin.

Kun itsenäistytään niin sitten käy hassusti. Tulee avioeroja kun käyttäydytään kuin mies. Mennään ulos ja nautitaan elämästä. Mieshän aina saa mennä ja tehdä mitä mielii. Sitä ei voi edes ajatella kieltää!!!

Eipä niin! Nyt olen päättänyt, että jos ei mene hyvin niin tämä nainen lähtee. Tietenkin kun toisesta tykkää niin antaa mennä taas sormien lävitse. Sitä on liian kiltti!1

 

[Niina]

Pistää tosi vihaksi kun saa vielä nykypäivänä lukea, että naiset kerjää turpaansa! Luulisi, että tollasista asenteista olis päästy jo muutama vuosikymmen sitten, mutta näköjään ei..

Ettekä arvostelijat tajua, että koko homma perustuu toisen ihmise nujertamiseen? Itse olen aina ollut hyvin voimakasluontoinen ihminen, sanonut mitä haluan, en ole ottanut paskaa niskaan, mutta...

Tapasin mukavan miehen, muutettiin yhteen, kaikki meni hyvin jonkin aikaa. Sitten alkoi tulla noita kieltoja ja käskyjä: ei saanut tavata kavereita, sukulaisia, käydä baarissa jne. Ei tietenkään suoraan, vaan tämä oli verhottu tyyliin ""mä haluaisin niin paljon olla sun kanssa tänään, ethän o lähössä"".

Jäin kiinni siitä, että olin pussaillut toisen miehen kanssa, tai no, itse siitä kerroin kun kadutti niin hirveästi. Mies kuristi, löi, potki jne, ei kuitenkaan niin, että olisi jäänyt jälkiä. Tästä se alkoi.

Huomasin pian, että miehen ei tarvinnut kuin vähän karjahtaa, niin kylmät väreet ja halvaannuttava pelontunne valtasivat minut ja muutuin täysin toimintakyvyttömäksi. Aluksi yritin estellä miestä ja antaa takaisin samalla mitalla, mutta totta kai jäin aina toiseksi. Lopulta kauhu oli niin valtava, etten uskaltanut tehdä mitään. Ei ollut tukijoukkoja joiden luo olisin voinut lähteä eikä omaa rahaa, koska olin opiskelija.

Kun valmistuin ja menin töihin, säästin heti muutaman tonnin ja eräänä päivänä ilmoitin miehelle, että minulla on asunto. No mies kävi kiinni, otti avaimeni, lompakkoni, puhelimeni, kenkäni ym. itselleen. Yöllä miehen nukahdettua hiivin ulos, menin poliisiasemalla ja kerroin tilanteesta. Hakivat miehen saman tien ja minä seuraavana aamuna kliireenvilkkaa soitin muuttofirmaan ja (ehjänä säilyneet) tavarani kuskattiin ennätysvauhtia uuteen kämppään.

Viikkoihin en uskaltanut liikkua yksin ulkona kun pelkäsin. En usko, että kukaan joka ei ole koskaan saanut kunnolla turpaansa tietää, miltä oikea kauhu ja järjetön pelko tuntuu. Jälkeenpäin olen saanut taas yhteyden moniin kavereiheni ja saanut heiltä tukea ja itseluottamusta. Itsetuntoni on taas kohdallaan. Vieläkin mies soittelee tai saattaa tulla oven taakse huutamaan, mutta sen sijaan, että halvaantuisin ja alkaisin itkeä voin nyt haistattaa tyypille paskat ja lyödä luurin korvaan. Suhteessa ollut 8 vuotta tuntuvat unelta, en voi uskoa, että olen suostunut tuollaiseen.

 

[niinpä]

eikös Hillevi jo sanonut kaiken aiheesta. parempi lapsille yksi koti ja marttyyrina katsoa liitto loppuun asti kun se on kerran luvattu.

Voi veee, haluttais sanoa tosiaan ruma sana tuollaisille naisille. Siis niiden mielestä on parempi, että lapsi katsoo vanhempien riitelyä kuin että saisi elää rauhassa.
Jälkeenpäin kun on haastateltu eroperheiden lapsia, moni kertoi, että ero oli parasta, mitä vanhemmat tekivät.
On todella ahdistavaa elää perheessä, missä jatkuvasti riidellään. Kun lapsi/nuori ei uskalla tulla kotiin ahdistavaan ilmapiiriin, on jotain vialla.

Mutta siihen nämä Hillevit marttyyreina huokaa, että lapsella pitää olla isä, vaikka huonokin.
Ettekö te hemmetin marttyyriämmät tajua, että siirrätte oman sairaalloisen läheisriippuvuuden omiin lapsiinne. Opetatte omille pojille, että vaimoa saa kohdella miten haluaa ja tytölle, että naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä.

Niin, mutta vaatiihan se tietenkin sisukkuutta erota. Ei ole enää huvilaa ja voi käydä shoppailemassa kun on yksinhuoltaja. Mitä siinä nyt lasten mielenterveys meinaa.
Niin ja onhan siinä sekin, että nainen joutuu silloin itsenäistymään ja tekemään itse päätökset. On niin helppoa olla uhri ja toisten säälittävänä.

 

[Tuomari]

Sinä, ""niina"". Oletko KILTTI TYTTÖ-vai pelkkä VITTU? Tytöllä on elämässä tasan 2 VAIHTOEHTOA, olla KILTTI TYTTÖ, tai sitten pelkkä VITTU! Sä ""niina"" taidat olla tuo jälkimmäinen! Akim.

 

[Hillevi]

Älä leiki viisasta kun et tiedä tilannettani. Meillä meni hyvin suurimman osan ajasta. Vain kolme kertaa (?) vuodessa hän ehkä sai hepulin. Riitoja meillä ei oikeastaan ollut - sinä olet käsittänyt väärin.

Me olimme yhtä mieltä melkein kaikesta, mutta sitä vain kai kyllästyttiin toisiimme välillä. Hän oli väsynyt töissä ja sitten kun vain pyydin vaikka vain lenkille - hän voi siitä räjähtää!!!

Ei se mitään riitaa ole. Häneltä vain joku niksahti aivoissa. Sitten jos siihen yritin lepytellä niin mopo karkasi kokonaa käsistä.

Sitä olen yrittänyt tässä kertoa ETTÄ MIEHENI OLI SAIRAS - jotenkin. Hän kävi töissä, tuli kotiin, syötiin, levättiin, mentiin kävelylle ja kylään. Ei juonut kuin joskus kotona minun kanssani. Kotitöitä - naistentöitä ei siis tehnyt - oli turha toivoakkaan.

MUTTA sitten vain joku NAKSAHTI hänen päässään ja hän riehaantui. Sitä syytä tässä nyt perään, mutta sitä ei tiedä edes hän itsekkään.

Siksi ymmärsin häntä ja olin siinä kun tiesin ettei hän voi itselleen mitään. Tiedän itsekkin kun olen väsynyt, että silloin voi sanoa pahastikkin toiselle tarkoittamatta sitä. Väsyneenä itkee ja huutaa jos toinen ei vielä auta töissä tai käy kaupassa.

Lapset todellakin olivat suurimpien kohtausten aikana useinkin muualla kavereiden luona. En tiedä miksi juuri silloin tuli näitä kohtauksia. Ehkä otin silloin jonkun sellaisen asian pöydälle josta piti keskustella ja tiesin että mieheni voi siitä hermostua.

Pojat ovat tasapainoisia nuoria miehiä. Olemme jutelleet erosta - jo 1994 jolloin he olivat 14 ja 15 vuotiaita. He ihmettelivät miksi muutan pois - eli eivät kokeneet meitä uhaksi. Jätinhän silloin pojat isälleen kun tiesin etten voinut elättää heitä. En edes itseäni.

He ovat nyt 25 vuotiaina kysyneet peloissaan että onko tuo isän käytös periytyvää ja olen sanonut, että siltä se näyttää. He ovat itse meinanneet käydä tyttöystäviensä kimppuun tosin tyttö on ensin hakannut nyrkeillä - hermostuu siinä rauhallisempikin mies.

Yhä olen sitä mieltä että lapset kärsivät erosta. He eivät vain sitä ymmärrä. Minunkin aikuiset pojat ja miniä vieläkin ihmettelevät eroamme. Itse en sitä kadu - se oli pakko tehdä vaikka onkin vaikeaa. Kyllä se tästä helpottaa - joskus.

Se on vain minun ajateltava aivoissani loppuun saakka ja jotenkin purettava - vaikka tässä.