PitkäPitkä teinisuhde

[apua!]

kymmenen vuotta seurustelua takana. Kaikenlisäksi kyseessä teinisuhde, kummallakaan ei muita kokemuksia aiemmin.
Jo useana vuotena peräkkäin tulee se tunne, että alan miettimään mahdollista erilleen muuttoa. Parisuhde vaikuttaa tylsältä ja läheisyyskään ei minulla enää kiinnosta. En halua edetä tässä suhteessa kihloihin, naimisiin tai lapsien tekoon vaikka toisaalta haaveilen niistä asioista tapahtuvaksi elämässäni. En pysty sitoutumaan enempää, kun koko ajan kaihertaa mielessä se että pitäisi varmaan hetki asua yksin. Päätöksen tekeminen on vaikeaa, kun pelottaa että teen väärän päätöksen ja jään katumaan sitä loppuelämäksi. Kuitenkaan en pääse elämässäni eteenpäin koska aina mietin ja mietin tätä samaa. Mieheni haluaisi edelleen jatkaa parisuhdetta. Mitä ihmettä teen...?
p.s. kaikenlisäksi tuntuu että olen ihastumassa poikaystäväni kaveriin..
Kokemuksia?

 

[niitä kokemuksia]

riippuu ihan teistä itsestänne, kuinka paljon muut alkavat kiinnostaa. teinisuhteillahan on ikävä tapa päättyä, monilla vielä senkin jälkeen kun on kihlat ja lapsetkin hankittu. jos vapaudenkaipuu tuntuu aina vain ja vielä pahenee, ei sille oikein voi mitään. nyt ei ainakaan pidä ruveta väkisin vakavoittamaan suhdetta siinä toivossa että ""jos se sitten paranee kun on kihlat/naimisissa/lapsi...""

tutuistani yksi pari erosi 8 vuoden ja 2 lapsen jälkeen, molemmat tahoillaan uusissa suhteissa. kaksi muuta paria palasi parin vuoden eron jälkeen yhteen (oli lapsia). eräs lapseton pari kihlautui, erosi lopulta eivätkä ole ainakaan vielä palanneet yhteen. siinä voi käydä miten vaan. ehkä poikaystäväsi ymmärtää, että sinä kaipaat itsenäisyyttä - sen kokeminen on kyllä ihan suositeltavaa tosiaan näin yleensä. en ole harmitellut sitä, että itse olen elänyt myös yksin - osaan arvostaa parisuhdetta, mutta en myöskään pidä yksinelämistä katastrofina.

odota ja katso. kaikkea et voi saada, mutta älä sido itseäsi liian nuorena suhteeseen, joka jo nyt tuntuu ahdistavalta. jos olet sitä mieltä, että sinun pitää lähteä, lähde mieluummin jo nyt kuin vasta sitten lasten ym. jälkeen.

 

[Nyt jo 5-kymppinen]

Olen naimisissa teinirakkauteni kanssa. Seurustelimme jo nuoresta lähtien ja muita seksisuhteita ei ole ollut. Nyt kuitekin jo 20 vuotta naimisissa, yhdessä ollaan oltu 30 vuotta ja lapsiakin on kertynyt kaksi. Näin pitkän suhteen jälkeen voi tosiaan sanoa että tuntee toisen kuin omat taskunsa. Kuinka sitä on jaksanut ja miksi ei ole vaihtanut toiseen: kyllä ne ukot on kaikki samanlaisia ja kun on yhden saanut oppimaan talon tavat, niin ei se vaihtamalla parano.
Ihastukset: ihan varmasti sitä ihastuu muihin mutta kysymys kuuluukin: onko se sen arvoista, olen itsekin monesti haaveillut muista suhteista, pyöritellyt mielessäni erilaisia mitäs jos -ajatuksia, mutta en ole sille tielle lähtenyt ja aina miettii, mitä menettää jos näin tekisi. En siis sanoisi, että teinirakkaus aina loppuu, ja että kannattaa odottaa että hieman vanhenee. Moni kertoo kuinka avioliitto on tällaisissa tapauksissa loppunut esim. 4-kymppisinä, mutta he eivät ota huomioon, että tällöin ko. liitto on kestänyt ehkä jo yli 20 vuotta. Harva vanhempanakaan solmittu suhde kestää niin kauan, joten kuuntele omaa sydäntäsi ja tee päätös sen mukaan.

 

[Eiluska]

Itse samassa tilanteessa, siis suhde alkanut 17-vuotiaana ja nyt siis oltu yhdessä 8 vuotta.
Mies haluaa erota ja hankkinutkin jo asunnon itselleen. Häät olisivat olleet elokuussa,
kaikki siis nyt peruttu. Miehellä ei mitään erityistä syytä erota, kunhan haluaa elää yksin.
Itsellä tunteet miestä kohtaan sellaiset kuin naisen ja miehen välillä kuuluukin olla,
siksi tätä on niin vaikeaa ymmärtää.
Mies teki omat ratkaisunsa noin kahden viikon aikana. Sekin ihmetyttää. Ehkä kaikki selviää aikanaan, mutta vaatii nyt aikaa ja etäisyyttä.

 

[Kultahippu]

Mä jaksan aina ihmetellä sitä, kun toiset väittää ettei se mies vaihtamalla parane. Ihan kun ois ihan sama kenen kanssa on, ei kantsi vaihtaa. Kyllä mulla on ainakin niin monta kertaa parantunut vaihtamalla.... Nyt on sellanen, mitä en enää vaihda.... 8-D

 

[Alkuperäinen]

Suhteemme on siinä pisteessä, että välillämme ei ole sellaista läheisyyttä ja rakkautta mitä toivoisimme. Poikaystäväni ei saa minulta seksuaalisesti sitä mitä hän haluaa, koska minulla ei enää kiinnosta seksiasiat hänen kanssaan. En ole sanonut rakastavani poikaystävääni varmaan vuoteen. En oikeasti enää tiedä mitä tunnen. Eropäätöksen tekeminen on hankalaa, koska suhde on niin pitkä ja yksinelosta ei mitään kokemuksia. Yhteinen tuttavapiiri ja yhteinen menneisyys, se painaa vaakakupissa paljon. Jos vain emme olisi menneet ja hankkineet asuntolainaa ja omaa asuntoa vuosi sitten niin nyt kyllä jo kokeilisin asumista omillani. Nyt jo pelkän rahan vuoksi eroaminen on hankalaa. Mutta pikkuhiljaa tässä asioita mietiskelen ja yritän löytää ratkaisun. Kun edes vaikka 3 kuukautta asuisi yksin, siihen ehkä varat vielä riittäisi. Sen jälkeen voisi joko aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä tai sitten päättää jatkosta uudelleen..
katsotaan..

 

[Meikämaija]

Aikuistumiseen kuuluu itsenäistyminen, myös useampiin kumppaneihin tutustuminen, se on vain hyväksi omalle kehitykselle.

Hyvä, että heräsitte tässä vaiheessa, eikä vasta aamenen jälkeen, jolloin jälkikarvuakin olisi ollut ehkä jo tulossa.

Tottumuksen vuoksi ei todella kannata nyt jäädä epätyydyttävään suhteeseen. Olette aloittaneet niin nuorina, että olette tavallaan eläneet jo yhden suhteen täysin loppuun ennenkuin olette edes kunnolla aikuisia. Mielestäni tämä on luonnollisen kehityksen tulos ja oli odotettavissakin. Hyvin harvinaista on, että teini-iässä aloitettu seurustelu johtaa avioliittoon. Jos johtaakin, on aika tavallista, että jompikumpi alkaa kaivata ""menetettyä"" nuoruuttaan, tilaisuuttaan tutustua muihin kumppaneihin ja aloittaa sen puuhan myöhemmin.

Erotessa joutuu aina eroamaan myös entisistä kuvioista, mutta muista, että kun yksi ovi sulkeutuu, edessä avautuu aina uusia. Eteen tulee mahdollisuuksia, joita et muutoin olisi edes huomannut ja ne voivat olla, todennäköisesti ovatkin parhaaksesi ja iloksesi.

Talous- ja muut materiaan liittyvät asiat järjestyvät kyllä. Muista, että koskaan ei pidä kiintyä rahaan ja tavaraan.

 

[Eiluska]

Meilläkin on/oli yhteinen asuntolaina. Tuntuu, että raha asiat ja tavaran jakaminen on ollut helpointa tässä meidän erossa. Pankissa oli helppo asioida, kun emme kuitenkaan ole ainoita joille tällaista on tapahtunut ja pankkivirkailija osasi hoitaa hienotunteisesti työnsä.
Sitä ihmettelen vieläkin, että kuinka jättäjä, siis tässä minun tapauksessani mies, on niin varma, että on tehnyt oikean päätöksen. Kai se on miehille sitten helpompaa...en tiedä. Itse olisi pähkäillyt asiaa useamman tovin, toisin kuin mies, joka teki päätöksensä muutamassa viikossa.

 

[Jaa'a]

Eiluska, ehkä se mieskään ei ihan parissa viikossa ratkaisuaan tehnyt. Kaiketi hänenkin päässään ovat mietteet myllänneet jo pidempään, mutta ei ole sinulle niistä viitsinyt puhua. Ehkä hän ajatteli, ettei viitsi mieltäsi pahoittaa vielä silloin, kun oli itsekin epävarma ratkaisustaan. Kyllä se yhteinen historia painaa vaakakupissa miehilläkin.

 

[Eiluska]

Toki ajatus on varmaan pyörinyt mielessä jonkin aikaa, mutta pakottava tarve omaan rauhaan kypsyi lopulta parissa viikossa. Sillä en uskokaan, että tämä meidän ero nyt sitten ihan tässä vielä ole, vaan jotain jatkoa tai uusia käänteitä on varmaankin vielä odotettavissa. Se voipi olla, ettei mies tiedä mikä on pielessä, onko se parisuhde vai onko oma matalamielisyys syynä ahdistukseen. Ei osannut sanoa kun sitä tivasin. Mutta kun alkoi ahdistaa, niin ratkaisu oli nyt tämä.

 

[Ymmärrän..]

..hyvin tuntemuksiasi. Itse olen myös seurustellut 16-vuotiaasta asti saman miehen kanssa ja nyt ikää on 23-w, että yhdessä ollaan oltu pitkään nuoresta pitäen. Ollaan myös asuttu yhdessä yli 5 vuotta. Täytyy myöntää, että välillä sitä ajattelee, että mitä jos olisin valinnut toisin jne Ja joskus tulee aikoja jolloin on todellakin kyllästynyt siihen samaan arkeen, mutta sitten taas, kun on aikaa kulunut niin jopa soimaa itseään siitä, että on voinut ajatella toisesta negatiivisesti ja miettinyt toisenlaista elämää.

Poikaystäväni haluaisi mennä kihloihin, ostaa omakotitalon ja myöskin saada niitä lapsia, mutta itse olen edelleen jostain syystä epävarma. Keksin aina joitakin verukkeita esim. siihen miksi en halua vielä kihloihin ja katsotaan uudelleen silloin ja silloin jne. Olen miettinyt yön pimeinä tunteina, miksi en halua edetä suhteessa toiselle tasolle, jotenkin vain odotan jotain ihmeen merkkiä, joka antaisi varmuuden tunteen siitä, että teen oikein tai, että se on oikea ratkaisu, vaikka kuitenkin tiedän, että se olen minä jonka ratkaisu tulee tehdä, kukaan muu ei sitä minun puolestani voi tehdä...

Rakastan miestäni kuitenkin kaikesta sydämestäni ja hän on minun paras ystäväni ja kumppanini, mutta silti se epävarmuus omasta halusta olla yhdessä koko elämän tämän ihmisen kanssa valtaa silloin tälloin. Vaikka niinhän sitä ""viisaat"" sanovat, että esim. avioliiton onnistuminen on ihmisten omasta päätöksestä kiinni, että minä päätän rakastaa ja olla yhdessä tämän ihmisen kanssa jne. Mutta silti...sitä toivoisi, että näkisi tulevaisuuteen ja tietäisi tekevänsä oikeita ratkaisuja niin itseni kuin mieheni kannalta.

Jos sinulla on vahva tunne siitä, että haluat olla hetken yksin ,niin suo se mahdollisuus itsellesi. Ehkä se auttaa sinua ymmärtämään mitä haluat. Tiedän kyllä, ettei se helppoa ole ja itsehän jokaisen on päätöksensä tehtävä. Itselleni riittää usein pieni irtiotto arkeen esim. ystävien kanssa matkustelu, jolloin saa esimakua siitä, millaista olisi olla sinkku(enkä nyt tarkoita pettämistä enkä muutakaan pelaamista) ja aina olen tullut siihen lopputulokseen, että on se vaan ihanaa mennä kotiin, kun tietää, että siellä on vastassa se tuttu, turvallinen ihminen, jolle olen tärkeä.

Mutta elämä on....

 

[Tonttu]

Ulkomaille töihin tai opiskeluun lähtö voisi auttaa. Siten saisit etäisyyttä asioihin ja omien tunteiden hahmottaminen olisi helpompaa. Saisit kokea itsenäisyyttä ilman, että joutuisit eroamaan.

 

[kokemus]

Mulla oli lähes sama juttu, 19-vuotiaasta 26-vuotiaaksi saman miehen kanssa. Pari viimeistä vuotta mietin samoja asioita kuin sinäkin, jokin ei vain tuntunut oikealta, vaikka kaikki periaatteessa olikin hyvin. Tapasin sitten töiden kautta toisen miehen joka vei jalat alta ja sain vihdoin voimaa muuttaa pois mieheni luota. Suhteesta uuden miehen kanssa ei lopulta tullut mitään ja täysin sinkkuna olen ollut nyt reilun vuoden, mutta hetkeäkään en ole katunut päätöstäni. Lähinnä kaduttaa se, että en lähtenyt jo aiemmin siitä pitkästä suhteesta.

Nykyään olen molempien miesten kanssa hyvissä väleissä, mikään ei jäänyt kaivelemaan, mutta onneksi ei kumpaakaan tarvitse nähdä kuin silloin tällöin Parempi yksin kuin sen väärän kanssa!

 

[Selvänäkijä]

Eiluskan mies on ensin kyllästynyt, ollut hiljaa, alkanyt katsella muita naisia sillä silmällä, ja sitten se uusi onkin löytynyt. Nyt uusi suhde on siinä mallissa että mies on valmis muuttamaan ja aloittamaan yhteiselon uuden naisensa kanssa. Sitä mies ei tietenkään suin surminkaan tunnusta. Mies vaan tarvitsee ""tilaa"" ja ""aikaa ajatella asioita"".

Uskokoon noita satuja kuka haluaa. Ehkä se on armollisempaa. Miehet ei ole niin kovin monimutkaisia - ei ne yleensä muuta yksin asumaan ja selvittelemään päätään ja tunteitaan ja katselemaan tuntitolkulla Dr. Philiä telkasta, vaan muuttaa yhden naisen luota toisen luo. Valitettavasti näin juttu yleensä sujuu.

 

[Meikämaija]

Kypsyminen eroon on pitkä prosessi, mutta päätöksen kypsyttyä toteutukseen tulee pakottava tarve nopeasti. Tiedän sen omasta kokemuksestani.

Ystäväni aikoinaan kertoi, kun asiaa kipuilin, että ""Kyllä sen tietää ihan varmasti, mitä haluaa, kun sen aika on. Se on verrattavissa tunteeseen, kun vauva on tulossa ja synnytyspoltot alkavat. Se tulee vaikka väkisin."" Piti paikkansa.

Ei siihen päätökseen tarvita muita osapuolia eikä uutta ihastusta, se tulee omasta itsestä. Selvänäkijän katsantokanta pätee osaan, osaan ei.

 

[Alkuperäinen]

Ihmettelen kuinka tämä eroasian puinti yhtäkkiä taas astui elämääni jokapäiväiseksi mietittäväksi asiaksi. Aina tasaisin väliajoin se tuntuu tulevan peikkona esiin. Yleensä tietysti keväällä/kesällä helpommin kuin talvella. Onneksi minulla ei ole ketään salarakasta, koska en haluaisi miettiä eroasiaa vain sen vuoksi, että olen rakastunut johonkin toiseen.

Ehkä se 10 vuoden rajapyykki pelottaa sen verran tavallaan, että olen alkanut miettiä asioita. Meillä ei ole edes mitään suunnitelmia 10-vuotispäiväksi. Siitä jo melkein tuntee kuinka suhteemme on jo ihan kaveruuden tasolla. Toki tunnen poikaystävääni kohtaan paljon, ainoa vaan on että en enää tunnista onko se ystävyyttä, rakkautta, välittämistä vai mitä. Ehkä se voi olla kaikkia noitakin yhdessä, mutta rakkauden tunne on jotenkin niin kaukana poissa, että se pitäisi löytää uudelleen. Ja vielä sekin, että minulla ahdistaa kaikki läheisyys, ja aina torjun hänet. Sekin varmasti vaikuttaa että painiskelen niin isojen asioiden kanssa mielessäni, että en pysty vain napsauttamaan mielialaa yhtäkkiä todella rakastuneeksi ja himokkaaksi.

Mitä todennäköisimmin tässä käy niin, että eroamme vähäksi aikaa. se on ainoa mahdollisuus mikäli aiomme jatkaa vielä jossain vaiheessa yhteistä tulevaisuutta pidemmälle. Olen miettinyt asioita jo niiiiin monta vuotta ja niiin monelta eri näkökantilta, että en enää näe kai muuta vaihtoehtoa.
Ja siinä olette oikeassa, että kun uskoo että päätös on tehty niin erooon pitäisi päästä mahd. nopeasti. Minulle olisi helpointa mikäli voisin pakata laukkuni hetimiten. Se ei kuitenkaan tule menemään näin koska aiomme viettää kesälomamme yhdessä ja sinä aikana minun on kyllä omalta osaltani tehtävä se päätöksien päätös. asia olisi tosi helppo jos poikaystävä olisi samaa mieltä että kokeillaan eroa. Muttakun aina yleensä toinen sitten suuttuu tai ottaa asian liian pahana. No ei auta ku yrittää jatkaa pähkäilyä..

 

[Meikämaija]

Aina erossa on niin, että toinen haluaa ja toinen ei. Kypsyminen tuohon asiaan ei tule yhtä aikaa molemmille, ainakin sitä on harvoin. Kuten toinen hyvä ystäväni (ammatiltaan psykologi) sanoi, tuon saman asian tiimoilta ""Muista aina, että aikuinen ihminen viime kädessä on itse vastuussa itsestään."" En aluksi käsittänyt, millaisen totuuden ja voiman hän tuolla lauseellaan antoi. Sen avulla kuitenkin käsitin, mistä minä olen vastuussa ja mistä toinen. Minä vastaan omasta selviämisestäni, toinen omastaan.

Kun tässä vaiheessa mietit noin perustavaa laatua olevia asioita, ei todellakaan ole järkevää mennä suhteessa sitoumuksiin, peruutusvaihde olisi minusta se paras ja viisain. Kun kohtaa sen ihmisen, jonka kanssa halu sitoutua tulee, sen tietää. Teille kummallekin se voi tulla hyvinkin pian jonkun toisen kanssa, enkä hämmästyisi yhtään, jos mies olisi se, joka ensimmäisenä löytää uuden rakkauden.

Odotat turhaan, että fyysisen läheisyyden tunne palaa. Mietit isoja asioita, niihin on perusteltu syynsä, ja ne samat syyt vaikuttavat myös tunnepuoleen ja häivyttävät läheisyyden tarpeet. Ystävyys ja kaveruus, vastuunottaminen toisesta ei riitä kovin pitkälle yhteisen elämän eväiksi, koska muita yhdistäviä tekijöitä ei ole.

Teidän tilanteessanne sinä olet se, joka ratkaisun joutuu tekemään. Aikanaan jatkoijn avioliitossani vuosikausia, koska mies anoi aina jatkoaikaa. Ne vuoden olivat vaikeita, liian vaikeita. Lopulta tein tiukan päätöksen, pysyin siinä vaikka toinen itkien pyysi muuta. Koskaan en ole katunut sitä, että erosimme. Sitä olen katunut, että pitkitin sitä niin kauan. Kummallekin meistä alkoi hyvä ja vapauttava elämä eron jälkeen.

 

[Yhdenlainen kokemus]

Seurustelen kolmatta vuotta itseäni 7 vuotta vanhemman miehen kanssa, jolla on takana yli 10 vuotta kestänyt teinirakkaus (kihlaus, avioliitto, 1 lapsi). Nainen löysi toisen ja jätti. Nyt lähes 4-kymppisenä mies elää tavallaan nuoruuttaan ja toisaalta harmittelee, ettei muista mitään vuosistaan esim. 25-vuotiaana. Kaikki vuodet töitä, kotona, töitä, kotona, kerran vuodessa ulkomailla jne. Suhteita ei kertynyt sen jälkeen paljoakaan ja ""todellinen"" seksielämä perustuu yhden naisen varaan, jolle esim. seksistä puhuminen ei kuulunut luonteeseen..
Voin vain kommentoida, että eläkää niinkuin sydän sanoo. Tule, mene ja elä..

 

[soon lonely]

Kuulostaa tutulta. Omakin suhde jatkunut 10 vuotta, aina 16-vuotiaasta asti. Me ei kuitenkaan vuosien aikana olla sitouduttu, menty kihloihin tms. Näistä asioista on ollut aina vaikeaa puhua mieheni kanssa, mutta olen vuosien aikana luottanut siihen että pysymme yhdessä. Toki on aina ajoittain tuntunut siltä, että suhteessa ei olla kovin paljon menty eteenpäin. Olenkin kevään aikana puhunut muutoksesta, on ollut tunne, että tarvitsen enemmän menoa ja meininkiä elämääni. Uskon että myös miehelläni on ollut samanlainen tunne. Olemmekin keskustelleet asiasta muutamaan otteeseen ja olen sitä kautta yrittänyt saada muutosta aikaan. Erota en ole missään vaiheessa halunnut.

Nyt asiat ovat kuitenkin sillä tolalla, että mieheni haluaa erota, elää yksin itselleen ja rakentaa oman elämänsä alusta. Myös hän teki ratkaisun nopeasti, muutaman viikon aikana. Samalla hän on antanut minun ymmärtää, ettei ole vuosien aikana ollutkaan ikinä kovin varma yhteisestä tulevaisuudesta, on vain ollut ja jatkanut koska kanssani on ollut hyvä olla. Tätä kaikkea on tosi vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Toisaalta olen vihainen hänelle, että on antanut tilanteen jatkua kauan tällaisena jos on ollut kovin epävarma. Toisaalta tuska eroamisesta kasvaa koko ajan. Tulen kaipaamaan miestäni suunnattomasti, sillä hän on ollut minulle lähes kaikki kaikessa ja rakastan häntä edelleen. Hän on kuitenkin kertonut ettei rakasta enää minua niinkuin pitäisi. Olen enemmänkin ystävä. Tässä tilanteessa oma jaksamiseni viedä omaa elämää eteenpäin arveluttaa..Mistä saan voimaa ja energiaa. Milloin toisen unohtaa..? Voiko ensirakkautta ikinä jättää taakseen?

 

[Jenni]

Minullakin oli yli 10-v kestänyt suhde, joka alkoi hyvin nuorena. Tuolloin tuli suhde solmittua, kun halusin aikuistua ja halusin parisuhdetta. Koko ajan oli tunne, että kaveripuolella juttu toimii, mutta tunteidenpaloa yms. ei ollut oikeastaan koskaan. Arki, raha-asiat, lomat yms. toimivat yhdessä hyvin, olimme hyvä tiimi.

Mietin vuosikausia enemmän tai vähemmän eroa. Välillä oli töissä kiirettä tms, että aikaa ei riittänyt asioiden vatvomiseen.

Vauvakuume kävi päälle, halusin lapsia ja sainkin niitä. Kuitenkin se tietoisuus siitä, että lasteni isä ei ole mikään elämäni iso rakkaus vaivasi. Yritin kuitenkin, että tsemppaamalla ja yrittämällä tyytyisin nykytilanteeseen. Pidemmän päälle itselleen valehtelu kuitenkin kostautuu. Meilläkin oli isot lainat niskassa, mutta jossakin vaiheessa tilanteesta tuli sietämätön. Lopputuloksena katkera ero, jossa hankala rahojenselvittely, yhteisten lasten tapaamisoikeuskiistat jne.

Meilläkin oli ensiksi asumusero, jota suosittelisin kyllä AP:llekin. Käytä tuo aika nimenomaan omien tunteittesi selvittelyyn ja yksinoloon. Hyväksy se, että tuntemukset ovat aluksi tosi ikäviä. Ne kuitenkin kasvattavat sinua.

Voi olla, että asumusero saa sinut arvostamaan taas miestäsi ja että asiat loksahtavat kohdalleen. On kuitenkin mahdollista, että kun saat etäisyyttä asioihin, lopputuloksena on ero.

Jos mahdollista, suosittelen, että et tapaa miestäsi ainakaan liian usein. Toki parisuhdeasioiden käyminen yhdessä läpi asumuserovaiheen aikana on suositeltavaa. Parisuhdekursseille ja -terapiaan on tosi pitkät jonot, joten jos se kiinnostaa, kannattaa varata jo nyt heti aikaa. Huom! Myös yksityiselle puolelle on pitkät jonot.

Älä ajattele liikaa rahaa. On totta, että yksin asuessa rahaa jää vähemmän käteen kuin yhdessä asuttaessa. Ei ole kuitenkaan varmastikaan pelkoa, että yksinasuminen olisi mikään pysyvä olotila. Sinkkuudestakin oppii nauttimaan ja kun sitä on ollut tarpeeksi, niin osaa taas arvostaa parisuhdetta.

Olet lapseton ja nuori, joten löydät varmasti itsellesi uudenkin miehen, kun sen aika koittaa. Ole rehellinen tunteillesi, niin löydät itsellesi sen tulevien lastesi isän.

Minusta hyppääminen uuteen suhteeseen ennenkuin vanhan suhde on rehellisesti katkaistu poikki on tosi lyhytnäköistä. On ihan tervettä huomata, että yksinkin pärjää ja tulee toimeen. Ihan liikaa on niitä läheisriippuvaisia, jotka eivät osaa eivätkä edes halua olla yksin, koska eivät ole koskaan asuneet yksin. Ole rehellinen miehellesi.