D
disappear_
Vieras
Ajattelin kirjoittaa oman tarinani, josko täältä löytyisi vaikka kohtalontovereita..
Olen 23 vuotias nainen, seurustellut poikaystäväni (kutsutaan häntä vaikka Tepoksi) kanssa kohta neljä vuotta, asunut yhdessä hänen kanssaan kolme ja puoli vuotta, kihloissa oltu kolmisen vuotta ja meillä on kaiken lisäksi 2 vuotias ihana poika. Kaikki on jokseenkin tapahtunut meillä ripeästi. Ennen Teppoa, olen ollut vain kerran kunnon suhteessa, joka kesti tuolloin noin vuoden verran. Mutta sitäkin ahkerammin olen kyllä harrastanut yhdenillan juttuja, joista en mitenkään ole erityisen ylpeä, mutta sellainen mä vain olen. Ja olen jo hyväksynyt sen. Olen aina ollut myös hyvin vaativa, mitä ominaisuuksia tahdon poikaystävässäni olevan.
Tavattuani Tepon, baarissa (yllättävää sinänsä
) en millään tavalla ollut hänestä sillä tavalla kiinnostunut, ja Teppo oli kaiken lisäksi myös ensin ihastunut parhaaseen ystävääni. Meillä kolmella kuitenkin heti synkkasi mitä parhaiten, ja aloimme viettää aikaa porukalla... ihan kavereina vain. Kunnes vähän ajan kuluttua keskustelimme ja tajusimme, että Teppo ja minä olemme aika samanlaisia, olisiko mitenkään mahdollista jos kokeilisimme miltä tuntuu seurustella ? Sitähän sanotaan, että kaveruus/ystävyys on paras pohja seurustelulle. No mehän kokeilimme. Tepon luonteessa oli kaikki piirteet mitä poikaystävältä halusin. Ja niihin lähinnä takerruin. Tepolla ja mulla oli alusta asti ihan uskomattoman hauskaa. Tepon huumori valloitti mut heti. Ja se on tähänkin päivään asti ollut hyvin kantava voima meidän suhteessa. Mulla oli myös hyvin turvallinen olo, ajattelin, että tämä voisi vihdoin olla mies, jonka kanssa asettuisin aloilleni ja rauhoittuisin. Alku oli kylläkin aikalailla takkuinen. Muutamaan otteeseen hairahduin vieraisiin osoitteisiin, mutta Teppo antoi ne anteeksi. Alkukankeudesta selviydyttyämme tapahtui kaikki hyvin nopeasti, niin, kuin tuossa alussa mainitsin. Monesti minulla oli olo, että jotain tästä puuttuu, mutta en oikein ollut varma mitä se on.
Nyt neljä vuotta myöhemmin, olen vasta myöntänyt sen itselleni; intohimo. Intohimo on se mikä puuttuu. En halua häntä seksuaalisesti, mikä on vaikuttanut tietenkin seksin määrään, kaikkeen muuhunkin fyysiseen kontaktiin. Jollain tapaa en asiaa aiemmin ajatellut niin vakavasti, ja koska kaikki muut asiat on meillä ollut hyvin, en halunnut takertua siihen sen enempää. Teppo on loistava isä, ja meillä on ihana yhteinen koti. Viimeiseen asti olen ajatellut näitä ihania asioita.
Nyt tilanne on päässäni kärjistynyt pikkuhiljaa niin pahasti, että olen jälleen hairahtunut muutaman kerran vieraisiin, joista en ole Tepolle puhunut. Täysin pelkkää intohimon hakemista, ei muuta. Tein todella väärin siitä huolimatta, tiedän. Tuntuu tosi pahalta, kun Tepon mielestä kaikki on hyvin, ja olen hänen mielestään se oikea hänelle.
Jonkun mielestä voi olla, että teen kärpäsestä härkäsen, eikä minun pitäisi takertua tälläiseen, mutta eikö suhde ilman intohimoa/seksiä ole vähän kuin kaveruutta ? Mulle nuo ovat aina olleet hyvin tärkeitä asioita ja ovat edelleen. Joten siinäpä se kysymys jota mietin ? Tuntuu siis, että Teppo on tällä hetkellä mun paras ystävä, ei poikaystävä. Tietenkin tässä vaikuttaa myös paljon meidän poikamme, ja yhteinen kotimme. En haluaisi heittää kaikkea roskiin ja viedä pojaltamme tätä kaikkea. Mutta kun tuntuu, että tukehdun. Enkä tiedä, miten päin olisin.
Jokseenkin voi olla hyvin sekavaa tekstiä ja saatoin hyppiä aiheesta toiseen, anteeksi siitä.
Olisi ihana kuitenkin kuulla, jos jollain on ollut/on samanlaisia kokemuksia!
Olen 23 vuotias nainen, seurustellut poikaystäväni (kutsutaan häntä vaikka Tepoksi) kanssa kohta neljä vuotta, asunut yhdessä hänen kanssaan kolme ja puoli vuotta, kihloissa oltu kolmisen vuotta ja meillä on kaiken lisäksi 2 vuotias ihana poika. Kaikki on jokseenkin tapahtunut meillä ripeästi. Ennen Teppoa, olen ollut vain kerran kunnon suhteessa, joka kesti tuolloin noin vuoden verran. Mutta sitäkin ahkerammin olen kyllä harrastanut yhdenillan juttuja, joista en mitenkään ole erityisen ylpeä, mutta sellainen mä vain olen. Ja olen jo hyväksynyt sen. Olen aina ollut myös hyvin vaativa, mitä ominaisuuksia tahdon poikaystävässäni olevan.
Tavattuani Tepon, baarissa (yllättävää sinänsä
) en millään tavalla ollut hänestä sillä tavalla kiinnostunut, ja Teppo oli kaiken lisäksi myös ensin ihastunut parhaaseen ystävääni. Meillä kolmella kuitenkin heti synkkasi mitä parhaiten, ja aloimme viettää aikaa porukalla... ihan kavereina vain. Kunnes vähän ajan kuluttua keskustelimme ja tajusimme, että Teppo ja minä olemme aika samanlaisia, olisiko mitenkään mahdollista jos kokeilisimme miltä tuntuu seurustella ? Sitähän sanotaan, että kaveruus/ystävyys on paras pohja seurustelulle. No mehän kokeilimme. Tepon luonteessa oli kaikki piirteet mitä poikaystävältä halusin. Ja niihin lähinnä takerruin. Tepolla ja mulla oli alusta asti ihan uskomattoman hauskaa. Tepon huumori valloitti mut heti. Ja se on tähänkin päivään asti ollut hyvin kantava voima meidän suhteessa. Mulla oli myös hyvin turvallinen olo, ajattelin, että tämä voisi vihdoin olla mies, jonka kanssa asettuisin aloilleni ja rauhoittuisin. Alku oli kylläkin aikalailla takkuinen. Muutamaan otteeseen hairahduin vieraisiin osoitteisiin, mutta Teppo antoi ne anteeksi. Alkukankeudesta selviydyttyämme tapahtui kaikki hyvin nopeasti, niin, kuin tuossa alussa mainitsin. Monesti minulla oli olo, että jotain tästä puuttuu, mutta en oikein ollut varma mitä se on. Nyt neljä vuotta myöhemmin, olen vasta myöntänyt sen itselleni; intohimo. Intohimo on se mikä puuttuu. En halua häntä seksuaalisesti, mikä on vaikuttanut tietenkin seksin määrään, kaikkeen muuhunkin fyysiseen kontaktiin. Jollain tapaa en asiaa aiemmin ajatellut niin vakavasti, ja koska kaikki muut asiat on meillä ollut hyvin, en halunnut takertua siihen sen enempää. Teppo on loistava isä, ja meillä on ihana yhteinen koti. Viimeiseen asti olen ajatellut näitä ihania asioita.
Nyt tilanne on päässäni kärjistynyt pikkuhiljaa niin pahasti, että olen jälleen hairahtunut muutaman kerran vieraisiin, joista en ole Tepolle puhunut. Täysin pelkkää intohimon hakemista, ei muuta. Tein todella väärin siitä huolimatta, tiedän. Tuntuu tosi pahalta, kun Tepon mielestä kaikki on hyvin, ja olen hänen mielestään se oikea hänelle.
Jonkun mielestä voi olla, että teen kärpäsestä härkäsen, eikä minun pitäisi takertua tälläiseen, mutta eikö suhde ilman intohimoa/seksiä ole vähän kuin kaveruutta ? Mulle nuo ovat aina olleet hyvin tärkeitä asioita ja ovat edelleen. Joten siinäpä se kysymys jota mietin ? Tuntuu siis, että Teppo on tällä hetkellä mun paras ystävä, ei poikaystävä. Tietenkin tässä vaikuttaa myös paljon meidän poikamme, ja yhteinen kotimme. En haluaisi heittää kaikkea roskiin ja viedä pojaltamme tätä kaikkea. Mutta kun tuntuu, että tukehdun. Enkä tiedä, miten päin olisin.
Jokseenkin voi olla hyvin sekavaa tekstiä ja saatoin hyppiä aiheesta toiseen, anteeksi siitä.
Olisi ihana kuitenkin kuulla, jos jollain on ollut/on samanlaisia kokemuksia!
arvelinkin, että tämä voi herättää kyllä monenlaisia ajatuksia... 
