Psyyke luhistuu pelon vuoksi

Hei! Olen puolessa välissä toista raskauttani. Edellisestä raskaudesta on aikaa nyt 4 vuotta. Tässä raskaudessa kaikki meni hyvin, vauva syntyi laskettuna päivänä, synnytys oli helppo ja vauva-aika elämäni tähän asti parasta. Mitään pelkoja tms. ei siis tästä ole jäänyt.

Nyt olen siis rv 21+. Vauva on toivottu. Pelko on saanut raskaudesta yliotteen. Ystäväni vauva kuoli viime vuonna rv 34 tuntemattomasta syystä. En halua katsella vauvalle tavaroita, en puhua töissä äitiyslomasta,en miettiä nimiä, en käydä neuvolassa, en ostaa mitään, en ottaa vakuutuksia tms. Sen sijaan olen selvittänyt, että mikäli vauva kuolee, saan oikeuden äitiysrahaan ja tämän, n. kolmen kuukauden jälkeen palaan työhöni. En saa mitään asioita hoidettua tämän asian eteen, luen juttuja 2. raskauskolmanneksen keskenmenoista, kohtukuoleman syistä, synnytyksen komplikaatioista jne. Kun muut puhuvat, että teilläkin sitten kesäkuun lopulla voi olla toinen lapsi (mieheni on kertonut kaikille, itse en ole halunnut kertoa kenellekään), totean aina tylysti, että joo, katotaan nyt onko, ja kenellä on ja mitä on, katsos mitä tahansa voi sattua, eikä se vauvan syliin saaminen ole mikään selviö. Kun ihmiset tähän usein sanovat "höpöhöpö, ei sulle nyt, nuorelle ihmiselle (25 v) mitään tapahdu", niin tästä vasta hermostunkin.
Sitten aina latelen listan asioista, joita voi sattua (tulehdus, hapenpuute, istukan irtoaminen, istukan verenkiertohäiriöt, napanuoran kiertyminen jne) ..Ihmiset vaan katsovat vähän oudosti.

Näiden raskauksien välissä minulla oli 2 keskenmenoa viikoilla 5 ja 8, en tiedä voiko ne vaikuttaa? Lueskelin keskenmenon kokeneiden tuntemuksia, niin heilläkin tuntui olevan kuitenkin järkevä ajatus, että rv 12 jälkeen voi todeta olevansa raskaana. Musta tuntuu, etten jaksa enää tätä tilannetta.

Osaako joku sanoa jotain lohduttavaa? Älkääkä sanoko, että mene hakemaan asiantuntijan apua, täällä 3000 asukkaan kunnassa kaikki tuntevat toisensa, on yksi terveyskeskus, jossa yksi psykologi, joka on naapurini joten se siitä. Neuvolassa jotakuinkin sama tilanne (mieheni sukulainen on neuvolan täti)..Yksityispalveluja ei ole ja isoompaan kaupunkiin 150 km.
Kiitos vastanneille

 

En tiedä kuinka sinua lohduttaisin? Ehkä parasta on jos pystyt täällä purkamaan. tiedän mitä on olla pienellä paikkakunnalla ja tiedän tunteen kun ei voi oikein kellekkään sanoa mitään. Ja kaikki kuitenkin vaan vähättelee. Edellisessä raskaudessa en edes laskettua aikaa kertonut kellekkään ja sanoin kyselijöille että vauva syntyy kun syntyy. Olin keskenmenoista saanut pelon seurakseni. Samanlaisen kuin Sinulla. Valvoin öitä ja pelkäsin, sain jopa aivan valtavat rytmihäiriöt itselleni kiusaksi. Jotenkin siitä vaan selvisin ja sain vauvan maailmaan. Jos ihminen pelkää niin ei siinä auta sanoa että *älä suotta pelkää kyllä kaikki hyvin menee* Kyllä pelkäävä ihminen tuon tietää, mutta pelkäävä tietää myös, että kaikki voi mennä vikaan.....
Toivon Sinulle paljon voimia pelon voittamiseen ja edes ripauksen onnen tunteita odotukseen!

 

Tämä on nyt aika itsestäänselvä neuvo, mutta älä ainakaan lue enempää noista keskenmenoista. Itse olen vasta rv 10 menossa ja tiedän, että jos nyt lukisin keskenmenoista, ajattelisin kohta samoin kuin sinä. Tietenkään ei uskalla vielä iloita kunnolla ja iloitsen kanssa kunnolla varmaan sitten, kun se vauva on "käsissä". Mutta en anna pelolle yliotetta . Sulla tietenkin tuota pelkoa lisää se, että olet kokenut kaksi keskenmenoa. Purkaudu ainakin täällä, jos et muualla pysty, se auttaa. .

 

Tuollaisella turhalla hysterialla annat vauvallesi mahdollisimman huonot eväät elämään. Tänään juuri tuli TV:stä Prisma, jossa kerrottiin tutkimuksesta, että viimeinen kolmannes raskaudesta on kriittiistä aikaa vauvalle, jos äiti stressaa tai on alttiina muille rasituksille (näkee nälkää, kokee suuren järkytyksen yms.). Vaikutukset seurasivat haitallisesti lapsenlapsiin asti. Miksi altistat vauvasi turhaan stressille? Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, joten sitä ei kannata murehtia etukäteen.

 

olet oikeassa -järki käteen-. Ensimmäinen vastaaja ymmärsi loistavasti pointtini, mitäs teet, kun se järki ei riitä, vaan pelottaa niin per....sti

 

Niinpä niin, odottavan äidin pelot tyrmätään ja heti syyllistetään, että nyt aiheutat lapsellesi haittoja jne tai, että pelot ovat turhaa hysteriaa. Mitenkähän -järki käteen- kommentit ap. auttoivat??? Varmasti vain pahentavat oloa entisestään.

Ap: pelkosi on todella tuttu. Itselläni yksi keskenmeno ja sitten raskauduin uudelleen ja se raskaus meni fyysisesti todella hienosti, mutta henkisesti olin ihan lopussa, juuri tuon vauvan menettämisen pelon takia. Vaikka sitä kuinka yritti järkeillä, että kaikki varmasti menee hyvin, niin tosi asiasihan on, että kukaan ei voi vannoa, että kaikki menee hyvin ja siksi siitä pelosta on niin vaikea päästä eroon. Toisten vähättelyt suututtivat ihan älyttömästi ja olin pelkoni kanssa niin älyttömän yksin. Kukaan, siis kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että se pelko on todellinen eikä sitä niin vain pyyhkäistä pois.
Itse en koskaan puhunut, että "kun vauva syntyy" vaan se oli aina "JOS vauva syntyy". Hankinnat ja järjestelyt vauvaa varten jäivät ihan viime tippaan, koska en niitä pystynyt aikaisempaan tekemään, juuri sen ajatuksen takia, että jos vauva kuoleekin kohtuun jne. Oli aika rankkaa, kun läheiset olivat tulevasta vauvasta innoissaan ja olisivat halunneet vauvasta puhua vaikka mitä ja shoppailla, mutta itse en siihen pystynyt =(.
Itse kävin vaikka missä puhumassa pelostani (ammattiauttajilla), mutta apua niistä ei ollut. Jotenkin tiesin, että mikään muu ei pelkoani poistaisi kuin se, että saan elävän pienen vauvan syliini.

Minulla ei ole antaa sellaista taikasanaa, joka poistaisi pelkosi =((.
Voin vain toivottaa sinulle paljon voimia ja jaksamista! Toivotaan, että kaikki menee hyvin .

 

Meillä anoppi jo kyseli, että voivatko tulla sitten synnytyksen jälkeen sairaalaan katsomaan... En oikein osannut sanoa siihen mitään, kun minusta elävän ja terveen vauvan syntyminen ei edelleenkään ole mikään itsestäänselvyys. En oikeastaan osaa ajatella koko synnytystä tai sen jälkeistä aikaa, huokaisen vain helpotuksesta jokaisen päivän jälkeen, kun vauva edelleen potkii mahassa.

Hankintoja ollaan kuitenkin tehty jo, enimmäkseen sen takia, että on taloudellisesti helpompaa jakaa ostokset pitemmälle ajanjaksolle. Ensimmäisiä varusteita ostettaessa pelkäsin sen jopa tuovan huonoa onnea!

Mikään valtava stressin aihe asia ei minulle ole, mutta en haluaisi vielä ajatella synnytyksen jälkeistä aikaa vauvan kanssa, jos sitä ei vaikka koskaan tulekaan. Luopumisen tuska olisi varmasti kestämätön, jos olisi etukäteen jo kuvitellut saavansa kaiken ja sitten se otettaisiinkin pois. Neuvolassa kieltävät puhumasta tällaisia höpöjä, koska "suurin osa raskauksista kuitenkin sujuu hyvin". Ehkä suurin osa, mutta eivät suinkaan kaikki.

Minusta on hyvä ainakin kotona miehen kanssa käydä läpi jo etukäteen mahdolliset onnettomuudet, jotta ne eivät odottamatta kohdalle sattuessa aiheuttaisi mahdotonta shokkia ja kriisiä. Minulla ainakin auttaa pelkoihin se, kun jutellaan etukäteen mahdollisesta vauvan menetyksestä ja mietitään miten sitten sen jälkeen edettäisiin. Kun suunnitelma tällaisenkin kohdalle on valmiina, niin pelko hellittää. Tuntematon pelottaa aina enemmän kuin sellainen, mihin on jollain tasolla varauduttu.

 

ÄLÄ LUE mitään negatiivisia juttuja, koska niistä vaan pelko lisääntyy. Jos pelolle antaa vallan, niin se ei lopu koskaan. Sitten kun vauva syntyy, keksit varmasti miljoona uutta pelon aihetta, että vauvalle tapahtuu jotain. Siksi sun olisi pakko jotenkin vaan päästä pelosta yli. Tiedän, että ei ole helppoa, mutta jos jotain menisi vikaan, niin vähentäisikö se tuskaa, jos ei ole iloinnut raskaudesta? En usko.

Voimia ja jaksamista! Ja kuten jo sanottu, sulla menee todennäköisesti kaikki hyvin ja saat ihanan, terveen lapsen syliin

 

Kamalaa luettavaa. Tuli vähän sellainen olo, että taidat ap olla muutenkin vähän "kontrollifriikki"? Eihän elämässä voi koskaan olla mistään varma!! Samalla tavallahan voisit alkaa pelätä omaa kuolemaasi, miehesi kuolemaa tms hysteerisesti. Epävarmuushan on koko ajan läsnä kaikessa lapsiinkin liittyvissä asioissa. Yritä vain heittäytyä elämään mukaan ja luottaa, että se kantaa. Ja hyväksyä se, että se on otettava vastaan, mitä tulee. Et voi pelkäämällä kontrolloida yhtään mitään.

Kaikella ystävyydellä, eräs tuleva äiti (rv 32+3)

 

Kiitos Teille asiallisille vastauksista, todella helpottaa kun lukee muiden vastaavia kokeneita. Viimeiselle voisin vain sanoa, että en luullutkaan että kaikki ymmärtävät. Ja en pelkää sairauksia tai omaa kuolemaani, enkä ole muutenkaan kontrollifriikki siinä valossa, kuin minä sanan nään.

 

En millään muotoa tarkoittanut loukata sinua, ap. Mielestäni sinäkin ymmärsit nyt pointtini ihan väärin. Tarkoituksenani oli saada sinua ajattelemaan sitä, että voisit yrittää nähdä tuo pelko-asia vähän laajemmassa mittakaavassa. Kun elämässähän yleensä ottaen tapahtuu kaikenlaista, jolle ei mitään voi. On tavallaan hyväksyttävä se epävarmuus, kun ei muutakaan voi. Ehkä joskus ymmärrät, mitä ajan takaa. Ja vielä sellainen juttu, että mielestäni nämä minunkin vastaukseni ovat täysin asiallisia, ja yritän todellakin auttaa sinua, kuten kaikki muutkin! Pelkoasihan sellaisenaan ei voi kukaan ulkopuolinen ottaa pois, vaan sinun on vain muutettava asennettasi siihen. T. se sama eräs tuleva äiti

 

Et halunnut tätä vastausta, mutta psykologit ovat alansa ammattilaisia ja olemassa juuri sitä varten, että ihmiset saisivat ajoissa apua psyyken ongelmiin.

Raskausajan masennus voi hoitamattomana johtaa pahoihin seurauksiin. En väitä, että kyse olisi välttämättä siitä, mutta psyyken luhistuminen kuulostaa aika vakavalta.

Ethän jättäisi murtunutta jalkaakaan hoitamatta siksi, että kylän ainoa lääkäri on naapurisi? Psyyken sairaus ei varsinkaan psykologin mielestä ole yhtään sen kummallisempi sairaus kuin muutkaan. Kyse on aivokemiasta, hormoneista.

 

Hei,

käyn psykologilla samoista peloista ja ymmärrän sua tosi hyvin. nyt mulla on synnytys tosi lähellä ja vieläkään tuo terveen ja elävän lapsen saaminen ei ole mulle mitenkään itsestäänselvyys, samoin kun sinäkin sanoit. ja psyyke alkaa tosiaankin luhistua täälläkin joskin se psykologilla käynti on auttanut

 

Kiitos vielä KAIKILLE vastanneille=) Pykologille menisin ehdottomasti, mutta tässä tapauksessa uskon, että myös omalla motivaatiolla on merkitystä optimaalisen hoitotuloksen saavuttamiseen. En millään usko että naapurini (joka on varsinainen kyylä ja ei-empaattinen ihminen) pystyisi minua auttamaan, vaikka hän toki koulutuksen puolesta ammattitaitoinen onkin.
Ehkä tämän pelon tunteen täytyy vain antaa olla ja elää sen kanssa. Olen sairastanut akuutin leukemian 7,5 v. sitten ja edes silloin en panikoinut enkä mennyt hysteriaan, päinvastoin, kykenin toimimaan ja ajattelemaan sairautta oikein loogisesti ilman että olisin ajatellut missään vaiheessa että nyt-mä-kuolen, ajattelin silloinkin että tämä on ikävä ja vakava sairaus, joka on nyt hoidettava pois. Eli en ole omasta mielestäni edes yli-hysteerinen tyyppi ja siksi tämä on niiiiin hämmentävää ja kuluttavaa. Ja olen tietoinen että kaikkea voi sattua, kenelle tahansa, tämä raskaus on vain saanut minusta yliotteen.
Hyvää ja onnellista raskautta- meille kaikille-

 

Hei!

Luin kiinnostuneena koko viestiketjun, josta on jo aikaa. Olen itse kokenut paniikkihäiriökohtauksia, siis vaikean kuolemanpelkoisen vapinan, jossa tuntuo ensin, ettei pelolle voi mitään, se vain tulee.

Ärsyttävintä oli päätyä terveyskeskukseen, jossa hoitaja otti happiarvot sormenpäästä ja mielestäni epäempaattisesti toisteli jotenkin niim, että et sinä kuole, katso nyt, kyllä sinä saat happea. - Olisi todella mielenkiintoista kuulla, miten sinulle ja vauvallesi ja pelollesi kävi. Mitä opit pelon kohtaamisesta - jäikö se mukaan elämääsi vai lähtikö se pois?

- Itse kävin läpi kognitiivisen lyhytterapian ja opin siellä tunnistamaan oireitani juuri ennen pelkokohtausta. Olin tajuamattani niin lopen väsynyt enkä ollut siis levännyt tarpeeksi, että elimistöni kertoi sen minulle lopulta paniikkikohtausten avulla. Tuo suuri väsymys johtui monista syistä ja se oli kumuloitunut tajuamattani jo vuosia. Se on yhä.elämässäni ja aiheuttaa neurologisia kielioireita, kun olen liian väsynyt, varsinkin iltaisin. Neurologin diagnoosi on uupumus ja neuvo on levätä ja nukkua paljon. Minua auttaa myös pilates, luova toiminta (käsityöt ja valokuvaus) ja varsinkin luonnon helmassa asuminen. Voin kyllä käydä kaupungissa, mutta maalla
asuminen korvessa tekee todella hyvää. Hyvää vointia sinulle ja perheellesi ja valoa ja iloa!

 

Tässä sitä just nähdään, mitä tuleman pitää. Naisparkaa syyllistetään jo raskausaikana. Kun ollaan realisteja niin tiedetään, että lastenneuvolassa syyllistäminen on sitten arkeasi seuraavat 5 vuotta. Ja vaikka joka kuukausi sitä paskaa, jos "terveyden"hoitaja niin haluaa. Ja jos alat kyseenalaistamaan, tarviiko käydä joka kuukausi niin sitten vetävät uhkaukset lastensuojeluilmoituksella. Suomalaiset naiset ovat vain sellaisia, tuhoisa kateus teettää sen, että halutaan pilata toisen onni. Tässä maassa menee ihmisillä keskimäärin niin huonosti, että jo lapsi, omistusasunto ja auto antavat aihetta kateellisuudelle. Huoh, muualla on miljonäärejä ja elämä heillä on luksusta ja he saavat kyllä elää rauhassa ja olla onnellisia.

Tässä maassa naisella ei ole tosiasiassa mitään oikeuksia. Naisten oikeudet ovat vain tahroja virkamiehen paperilla, käytännössä ne eivät toteudu. Naisilla ei myöskään ole äiteinä mitään juridisia oikeuksia. Tästä saamme kiittää eli kirota entistä sisäministeriä Päivi Räsästä. Hänen ansiostaan suomalaisten perheiden asema on näin heikko mitä se on tänä päivänä. Ai että suomalaisilla olisi lyhyt poliittinen muisti, eikä muuten ole.

Suomessa poliitikot eli naispoliitikot vihaavat perheitä. He kaventavat ja hankaloittavat koko ajan perheiden asemaa ja tekevät lakiesityksiä ilman, että tajuavat niiden vaikutuksia perheiden käytännön elämään. #Suomessa viranomaiset eivät tunne perhearvoja ja täällä ei YK:n ihmisoikeusjulistuksen säännöt toteudu.

Huonon politiikan katkeroittama kansalainen