Alkuperäinen kirjoittaja puhumalla selviäisi;11114981:
Mieheni on ok noin yleensä...mutta kun hän on puhumaton niin usein. Minä haluaisin puhua asiat halki ja suoraan, mutta kun en saa hänestä mitään irti. Sydän on pakahtua mykkäkoulussa, hyvä etten saa raivaria vaikka yritänkin hillitä itseni koska tilanne vaan pahenisi. Asumme kahdestaan, jotenka puhekaveria ei ole omasta takaa, ellei sitten ala kissalle puhumaan. Jos kysyn häneltä olenko esim. loukannut tms. hän ei myönnä sitä mutta ei myöskään kerro mikä mättää. Hyvät siskot, mitenkä ko. miestyypin kanssa elellään, neuvoja kaipailisin???
En ole sisko, mutta itse kärsinyt tästä puhumattomuudesta ihan puhumattoman puolella. Olen ollut aiemmin vaan niin miellyttämisenhaluinen, etten ole oikein uskaltanut tai tahtonut tietentahtoen sanoa asioita, joista luulin vastapuolen loukkaantuvan/harmistuvan. Olen itse aika rikkonaisesta perheestä (faija veti viinaa ja sen jälkeen mutsia seinille) ja meillä päin ei juuri toisten mieltä uskaltanut pahoittaa. Oon tulkinnut, että se vaikuttaa tosi vahvasti edelleen siihen, että mä en vaan meinaa uskaltaa sanoa mitään mikä edes vähän voisi toista harmittaa. Samoin vaivaannun hirveästi jos olen riitelevässä seurassa..
Myöskin mielummin olen aiemmin vetäytynyt kuoreeni ja jos multa on kysytty, että mikä mua vaivaa, olen vain ajatellut ettei sitä oikeasti kiinnosta mun ongelmat ja yrittänyt sitä peitellä. Arvatenkin parisuhteeni on ollut 0-4v mittaisia.
Siihen puhumattomuuteen ei ole suoraa ratkaisua, ainoastaan aika ja sinnikäs, kärsivällinen toisen tukeminen. Nykyisessä parisuhteessani kommunikaatio on ainoa "ongelma", ollaan molemmat vähän semmoisia, että odotetaan toisen olevan rohkeampi. Sen verran kuitenkin sanaisia arkkujamme raotimme, että tiedostettiin tää ongelma. Sen jälkeen ollaan pidetty säännöllisiä juttelutuokioita - makoillaan sohvalla sylikkäin/päällekkäin, tiiviissä fyysisessä kontaktissa ja puhutaan. Oli se sitten joku harmittava asia tai ihan vaan siitä miten viikko on mennyt töissä/harrasteissa. Huomattiin yht'äkkiä, että kumpikin on ihan aidosti kiinnostunut toisen ajatusmaailmasta ja että se ei oikeasti tee kuin hyvää jos arkojakin juttuja ääneen rakkaalle sanoo.
Mä ainakin itse tarvitsin semmoista positiivista painostusta. En mä vieläkään läheskään täydellinen puhuja ole, mutta suunta on oikea. Miten se sun ukkos suhtautuu muuten läheisyyteen, voisko toimia tommoinen että ikäänkun suljet sen syliin ja puhut hiljalleen ja yrität saada sen kertomaan ihan pieniäkin juttuja? Ja vältä semmoisia "miten sun päivä meni?"-kysymyksiä, sillä nehän voi kuitata ihan vaan sillä "ihan hyvin"-vastauksella joka ei jätä mitään tavallaan auki. Ei siis ole mitään mihin tarttua.
