Puolison kuoleman

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja pelko?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

pelko?

Vieras
Parisuhteemme avomieheni kanssa on kestänyt 5 vuotta ja olemme erittäin onnellisia ja vieläkin päätä pahkaa rakastuneita.

Onneani varjostaa kuitenkin menetyksen pelko. Näen välillä painajaisia että avopuolisoni kuolee, ja usein ennen nukahtamista minut valtaa sama pelko ja joudun oikein toppuuttelemaan itseäni että jos niin käy niin sille ei voi mitään jne.

Onko muita jotka kokevat vastaavia tilanteita? Miten itse pääsette niistä yli?

Tiedän kyllä järjellä ajatellen että vaikka mieheni kuolisi niin ajan kanssa selviäisin siitä kyllä. Mutta järjen ääni harvemmin voittaa tunteen ja harmittaa kun sitä jää vellomaan tällaisiin mietteisiin.
 
Minulla on ihan samanlainen menettämisen pelko. Tapasin pari vuotta sitten ""elämäni miehen"" ja rakastan häntä suunnattomasti ja olemme tosi onnellisia. Hän on parasta mitä minulle elämässäni on tapahtunut.

Miehen kaksi setää on kuollut 5-kymppisenä äkillisesti aivoinfarktiin. Samoin hänen isänsä on saanut sen saman ikäisenä, mutta säilynyt hengissä ja kuoli vasta 75-vuotiaana. Mieheni on nyt 46-vuotias ja pelkään jotenkin alitajuisesti koko ajan, että menetän hänet samaan sairauteen. Yritän vakuutella itselleni, että setien kuolemat tapahtuivat jo 60-luvulla ja terveydenhuolto on siitä paljon parantunut, mutta pelkään silti. Kaiken lisäksi mieheni on täysin terve tällä hetkellä.
 
Mullakin tulee joskus samoja pelkoja mieleen. Mä luulen, että ainakin mulla se johtuu siitä, että olen niin onnellinen tällä hetkellä. Niin onnellinen, että se välillä pelottaa. Vaikeiden aikojen jälkeen löysin ihanan miehen ja meille syntyi esikoinen. Lapsen syntymän jälkeen kaikki näyttää yhä vain paremmalta. Mieheni on ihana Mies ja ihana Isä ja hän on silminnähden ylpeä minusta ja lapsestaan. Tulevaisuus on täynnä toiveita ja ihania suunnitelmia.

Ehkä se on normaalia, että kun on oikein onnellinen, tulee joskus pelkoja siitä että sen menettää. Kun niitä ajatuksia tulee, käsken vain aktiivisesti päässäni itseni lopettamaan moiset ajatukset. Jos jotain sattuu niin sitten sattuu. En onneksi muutenkaan harrasta liikaa kauhuskenaarioiden kehittelemistä päässäni tai asioiden murehtimista etukäteen. Aika ajoin niitä ajatuksia tulee, mutta ajan ne vain pois päästäni ajattelemalla jotain mukavampaa.

Vaikeaa siis antaa neuvoa, toiset ihmiset kun murehtivat enemmän kuin toiset. On niin helppo sanoa, että ajattele positiivisesti ja vain ""lakkaa"" ajattelemasta ikäviä. Kun ei siihen ole olemassa mitään on/off -kytkintä. Luulisin kyllä, että se ajan myötäkin helpottuu. Kun suhde on vielä ""alkuhuumassa"" muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen, näitä ajatuksia tulee useammin. En tiedä..

 
Mukava kuulla että muutkin kärsii tästä. Tai siis ei siinä tietenkään ole mitään mukavaa että muutkin kokee tällaista pelkoa mutta edes vähän lämmittää mieltä kun tietää ettei ole yksin tämän asian kanssa.

Välillä kun olen miettinyt että onko mulla päässä vikaa kun tuollaisia asioita murehdin. Kaippa se on vaan yritettävä aina heti alkaa ajattelemaan jotain muuta kun nuo jutut tulee mieleen!

Uskon itsekin että se johtuu onnellisuudesta tietyllä tapaa, eli kun olen niin onnellinen tässä parisuhteessa niin kaippa sitä automaattisesti pelkää menettävänsä tämän kaiken.
 
Mua ainakin pelottaa että menettäisin rakkaani. Mä olen niin onnellinen hänen kanssaan ja rakastan häntä niin mielettömästi. Mekin ollaan oltu yhdessä viisi vuotta. Haluaisin saada olla loppuelämäni hänen kanssaan. Aina kun hän lähtee ajamaan töihin, pelkään että jotain sattuu. Kun yöllä herään, pitää tarkistaa että hän on siinä ja hengittää. Katselen häntä, hän on niin kaunis, niin täydellinen. Miten hän voi olla minun? Miten minä voin olla näin onnellinen? Kohta varmasti tämä viedään minulta pois...

Minä olen menettänyt paljon lapsuudessani ja teinivuosinani. Olen kokenut paljon pahaa. Nykyinen elämäni on kuitenkin niin uskomattoman ihanaa että oikein hävettää. En kehtaa hehkuttaa miten onnellinen olen. Elämäni on kaikin puolin täydellistä. On rauhaa ja rakkautta, terveyttä, ystäviä, työtä, rahaakin. Kaikki on niin hyvin ja tulevaisuus näyttää ruusuiselle.

Jos mitään ei tapahdu.

Mutta eihän tällainen voi jatkua, vai voiko? Enhän minä ole ansainnut tällaista...

Nuorempana ajattelin, että elämäntehtäväni on luopuminen, että menetän aina kaiken. Jokin laittaa minut kärsimään. Antaa ensin jotain kaunista ja ottaa sen sitten pois. Olen valmis sitten kun se ei enää satu. Jollain kierolla tavalla nautin siitä että olen surullinen, se saa tuntemaan että olen elossa, se on niin voimakas tunne.

Minua pelottaisi esimerkiksi perustaa perhe. Mikä voisi olla pahempaa kuin päästä alkuun ja sitten kaikki sortuisi. Mitä jos mieheni ja lapseni kuolisi vaikka auto-onnettomuudessa.

Tiedän että on uskallettava elää. Tiedän että tuskan määrä olisi jo nyt ääretön jos hänet menettäisin. Mutta en minä tuskaa pelkää, sitä vaan ettei häntä enää olisi. Hän ansaitsee elää pitkän ja onnellisen elämän eikä kuolla nuorena vain siksi, että minun osani on olla menettäjä.
 
Minulle on tuttua tuo onnen hinta... että onnellisuuden hinta tulee aina maksettavaksi kaksinkertaisena kärsimyksenä. Oli aika jolloin onnelliset hetket saivat minut tunnekuohun laannuttua käpertymään pelkooni. Tiesin että maksun aika tulisi. Ja se tuli.

Minun kohdallani tuttua oli myös tuo menetysten sarja.

Piti luopua uudelleen ja uudelleen monista minulle tärkeistä asioista. Melkein ajoin itseni näihin luopumisiin että ne olisivat sitten ohi ja saisin rauhan.

Oikeastaan suuri muutos tuli kun minun olisi pitänyt luopua minulle rakkaasta kodista. Se oli liikaa vaadittu elämältä! Ryhdyin päättäväiseen taisteluun ja voitin.

 
Mulla on vastaavanlaisia pelkoja. Joskus muutama vuosi sitten olin melkein yhtä paljon rakastunut ja poikaystäväni jätti minut ja en meinannut millään selvitä. Puhuin asiasta ja touhusin melkein jatkuvasti ja ikävä kova ja sitä kesti kauan ja olo hirveä.

Nyt pelkään että joudun samaan tilanteeseen. Se oli elämäni kammottavin aika.
 
Toivottavasti teillä on muutakin elämää kuin miehenne.

Usein, jos sosiaalinen elämä on hyvin suppeaa, ei ole harrastuksia jne.. Ihmiset tulevat tiedostamattaan riippuvaisiksi puolisostaan. Juuri menettämisen/puolison kuoleman pelko on yksi esimerkki siitä suunnattomasta riippuvuudesta.
Krooninen menettämisen pelkohan ei ole tervettä, muistakaa se. Jos se ottaa teistä ylivallan tai häiritsee elämäänne, hakekaa ihmeessä ammattiapua!
 
Ihan totta, jos menettämisen pelosta tulee pakkomielle ja se alkaa häiritä muuta elämää, on aika hakeutua hoitoon. Mä en esim ole mitenkään läheisriippuvainen (ja on paljon muutakin elämää kuin mieheni), mutta silti Joskus näitä ajatuksia tulee mieleen. Ansaitseeko tosiaan olla näin onnellinen ja voiko tätä jatkua miten pitkään. Pelon ei saa kuitenkaan antaa hallita ajatuksiaan ja ottaa ylivaltaa...

 
Ei se pelkääminen auta yhtään. Mikä on tullakseen on tullakseen. Siksi tuollaisille ajatuksille ei kannata aivoenergiaansa tuhlata. Eletään nyt se mitä on. Jälkeenpäinkinkin ehtii surra, jos surua on tullakseen.

Kuulostaa fraaseilta, mutta näin ainakin itse elän. Eri asia, jos kyseessä on asiat, joihin voin vaikuttaa. Silloin yritän tehdä jotakin.

 
Ei tää mun elämää silleen haittaa. Ja on kyllä muutakin elämää. On omat menot ja kaverit. Jotkut kavereistani tarrautuu kumppaniinsa niin ettei he ehdi enää edes näkemään ystäviään. Ei sillä tavalla tosiaankaan kannata ripustautua keneenkään. Kaverien tulee olla aina tärkeitä ja heille täytyy antaa aikaa, vaikka sitten näkisikin kumppaniaan vähemmän. Siinä rakastumisvaiheessakin on tärkeää säilyttää oma vanhakin elämä. Ihan jo senkin takia, että jos jotain sattuu, on niitä ystäviä auttamassa ja tukemassa. Ystävät ovat myös tärkeitä ihmisiä, ei yksin kumppani.
 
Olemme olleet melkein 20 vuotta yhdessä ja edelleen pelko hiipii välillä mieleeni ja puristaa, kun mies lähtee työmatkalle joko autolla kotimaassa tai sitten pitemmälle reissulle lentäen. Samat pelot tunnen murkkuikäisten lasteni puolesta. Sellaista lopullisen menettämisen pelkoohan se on, mutta sen kanssa oppii elämään enkä mä näe sitä pelkästään kielteisenä asiana. Monet kerrat oon miettinyt, että miten elämässäni sitten kävisi, jos jotain sellaista lopullista tapahtuisi. Eihän sille sitten mitään voisi, ei. Mutta jotkut työkalut ihminen kyllä tarvitsee sellaisenkin elämäntilanteen varalta.

Mä oon miehenkin kanssa tästä puhunut ja hän ymmärtää asian ja saa mieleni rauhalliseksi.
 

Yhteistyössä