Tuuli
Mitenhän tämän aloittaisi. Koen olevani niin pulassa, harmissaan, pettynyt... Siis olemme olleet puolisoni kanssa naimisissa kohta 30 vuotta. Puoliso sairastanut masennusta yli 20 vuotta. Alkuun oli pidempiä jaksoja jolloin masennusta ei potenut, mutta nyt on mennyt useampi vuosi jotka olleet hyvin masennus voittoisia. Kaksi vuotta sitten diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lääkityksiä on muuteltu milloin harvemmin milloin tiuhemmin. On kokeiltu useita jaksoja sähköhoitoa, terapiassa käynyt usean vuoden ajan, tuntuu että kaikki mahdollinen on kokeiltu. Meillä lapset jo aikuisia ja onneksi eivät enää asu kotona ja ole kokoajan näkemässä tätä elämää, vaikka tietävät isän sairaudesta. Viime talvesta asti ollut yhtä helv...silloin raju maniavaihe jonka seurauksesta ero ja muutettiin erilleen, myytiin talo mutta palattiin yhteen, jota olen katunut syvästi. Kesällä puoliso oli kaksi kuukaitta osastohoidossa ja itserhayrityksiä oli kolme kertaa. Luulin kauhean kesän jälkeen kun tilane hieman korjaantui, että kyllä tämä tästä. Ostettiin asunto jota nyt remontoidaan, mutta ennenkuin remontti oli alkanut miehen olo syöksyi alaspäin ja nyt taas niin pohjalla kun vaan olla ja voi. Onneksi on vieraat saatu tekemään remonttia, mutta paljon on asioita hoidettavana silti. Itsellä voimat/fiilikse taas alkaa olemaan niin vähissä. Pitää jaksaa käydä työssä, miettiä remontin etenemistä, suunnitella sitä, tehdä hankintoja.. ja tosi harmissaa lasten vuoksi jotka myös tilanteesta kärsii. Ja luulen niittenkin jo alkavan olla toistuviin isän masennus/mania jaksoihin melko väsyneitä. Pelko tulevasta suuri. Katumuskin painaa harteilla kun tuli tähän suostuttuakin ja palattua takaisin yhteen. Mutta toivoin niin yhteistä hyvää tulevaisuutta, antaa aikuisille lapsille ehjä koti ja koin etten voi jättää ihmistä joka niin pohjalla (puolisoni syvästi siis masentunut). Välillä on vihainen itselleen kun antaa elämän viedä näin, sillä elämää on menty jo useamman vuoden puolison sairauden ehdoilla. Syksyllä matkakin jouduttiin perumaan viime tipassa puolison oltua siinä kunnossa ettei pystynyt matkustamaan, matka jota niin kovasti odotin. Varmaan joku ajattelee, että hölmö lähde lätkimään, mutta kun se olisikin niin helppoa. Kadun syvästi asunnon ostoa joka nyt vaikeuttaa eroa. Omat voimatkin niin vähissä, ettei nytten juuri jaksa kuin puskea eteenpäin ja kattoo mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ulospäin perheemme on monien mielestä unelmien/normaali perhe. Kummallakin hyvät työpaikat (puoliso ollut kylläkin kauan sairaslomalla ja epävarmaa onko enää työelämään mahdollista palata), taloudellisesti elämä vakaata, lapset löytäneet paikkansa elämästä ja hyvät työt hekin...tää tilanne vaan tuntuu niin kauheelta, pitkä yhteiselämä jota ei haluaisi heittää pois, mutta näinkään ei voi jatkua. Raskasta on. Onko kenellä muulla pitkän liiton omaavalla vastaava elämäntilanne.