V
vierailija
Vieras
Viime syksynä tapahtui ikävä selkkaus naapurin kanssa.
Naapurissa asuu äiti kahden poikansa kanssa, hänen pojat ovat syntyneet lyhyellä ikäerolla vuoden sisään ja leikkineet aina yhdessä. Naapurikseen he saivat meidät kaksi vuotta sitten. Emme paljon ole nähneet, koska olivat hoidossa ja meidän eskari-ikäinen tuolloin kotona, mutta pikkuhiljaa yhteisiä leikkejä tuli. Opettelivat mm. pyöräilemään yhdessä kaikki kolme.
Pojat olivat kaiketi innoissaan uudesta leikkikaverista ja tavallista oli, että aina, kun meidän sakista joku astui ulos, heti toinen pojista huusi pihalta "Moi, minne menette, miksi, kauanko viivytte". Kyselivät paljon pihan poikki kuulumisia.
Vähitellen yhteisleikit lisääntyivät, ja pojat kävivät aina soittamassa meidän ovikelloa ja kysymässä eskarilaistamme mukaan leikkimään. Jos olin nukuttamassa kuopusta, en voinut aina avata, ja joskus pojat avasivat itse oven ja tulivat sisälle. Tästä meillä mies ei pitänyt, ja ohjeisti poikia, että jos ovea ei kukaan avaa, ei sisällekään pidä tulla omin luvin.
Leikit kävivät välillä kolmistaan rajuiksi. Yhteiset pyöräilyn opettelut piti naapurin äidin kanssa yhteisymmärryksessä kieltää, koska pojat kaahailivat vieri vieressä ja aina joku kaatui. Metsässä rymyämiset sen sijaan sujuivat hyvin, samoin jalkapallo.
Ongelmaksi alkoi kuitenkin muodostua se, että aina jossain vaiheessa leikkihetkiä meidän lapsi tuli kotiin itkien. Toinen pojista yleensä jossain vaiheessa tönäisi kovemmin tai sanoi jotain "tyhmää". Perheen äiti kertoikin, että keskenään veljekset ovat tottuneet rajuihin otteisiin. Luulen, että meidän poitsun luonne puski kyyneleet esiin, vaikka mitään "oikeasti" pahaa ei sattunutkaan. Naapurin veljekset toisaalta olivat ajoittain toistensa kimpussa mustasukkaisuuttaan, sillä olivat aina tottuneet leikkimään kahdestaan pihalla.
Viime syksynä nämä kolme aloittivat koulun ja kouluympäristössä tuli ongelmia. Välitunnilla meidän tyyppi pahoitti viikottain mielensä jostain, ja ruokajonossa kumpikin naapurin veljeksistä tuuppi ja oli pari kertaa potkaissut kunnolla jalkoväliin. Aloimme olla vähän tarkempia, että mitähän nyt... Kunnes eräänä iltapäivänä heti koulun jälkeen toinen naapurin pojista oli potkaissut täysillä lastamme nenään tämän lajitellessa jaliskortteja.
No, lyhyestä virsi kaunis: meidän isimies oli kyllästynyt ainaisiin ongelmiin ja itkuihin ja koki, että naapurin pojat olivat liian vilkasta seuraa. Minua huoletti, että kuinkahan usein noita potkimisia kouluvuonna tulee olemaan.
Eräänä iltana menin sitten juttelemaan perheen äidin kanssa ja kerroin, että minua jännittää, että tuleekohan koulupäivän aikana lisää vammoja. Perheen äiti provosoitui heti ja sanoi, että lapsemme on niin herkkä että ongelma on siinä. Hän otti huoleni aika raskaasti/suuttuen ja tuli vielä seuraavana päivänä aika tympääntyneenä juttelemaan kanssani, ja kertoi, kuinka rasittavaa on ollutkin seurata itkupillimme kanssa leikkimistä. Hän myös kertoi olevansa erittäin ihmeissään siitä, että kommennamme poikia pois ulko-ovelta jos he tulevat sisälle koputtamatta.
Olen tyytyväinen siihen, että pysyin erittäin ystävällisenä ja asiallisena jutellessani hänen kanssaan, ja pidin ääneni koko ajan tosi tasaisena. Kuitenkin hänen sanansa olivat niin pahaa kuultavaa, että kirjoitan tänne.
Tilanne poikien kesken on rauhoittunut, välissä pidettiin kuukausien tauko leikeissä. Nyt pojat näkevät toisiaan pihalla silloin tällöin ja tykkään heidän seurastaan kovasti, eikä samoja kiistoja kuin viime vuonna ole ollut. He OVAT tosi symppiksiä, empaattisia, mutta impulsiivisia ja kokeilunhaluisiakin, minusta siis kivaa seuraa, ei siinä mitään.
Lähinnä kavahdan vain heidän äitiään. Hänen eleensä olivat niin ivalliset ja ärtyneet viime syksynä, että minua suorastaan pelottaa esim. ohittaa hänet kevyen liikenteen väylällä jos tulemme lenkillä vastakkain. En uskalla katsoa päin, en tervehtiä, koska en tiedä lataako hän sieltä täyslaidallisen vai "kiusaako" muuten.
Periaatteessa asia on sovittu, mieheni kävi hänen kanssa "päätöskeskustelun" syksyllä, mutta asia ainakin minun mieltäni vaivaa vielä. Hän on tosi jykevä, voimakas, sellainen kunnioitusta herättävä iäkkäämpi äiti.
Mitenhän voisin saada asian lopulliseen päätökseen, kun se vaivaa? Kannattaako enää jutella asiasta? Kannattaisiko alkaa jutella kuin hyvän päivän tutulle vai antaa olla ikäänkuin kokonaan rauhassa?
Kiitos vastauksista.
Naapurissa asuu äiti kahden poikansa kanssa, hänen pojat ovat syntyneet lyhyellä ikäerolla vuoden sisään ja leikkineet aina yhdessä. Naapurikseen he saivat meidät kaksi vuotta sitten. Emme paljon ole nähneet, koska olivat hoidossa ja meidän eskari-ikäinen tuolloin kotona, mutta pikkuhiljaa yhteisiä leikkejä tuli. Opettelivat mm. pyöräilemään yhdessä kaikki kolme.
Pojat olivat kaiketi innoissaan uudesta leikkikaverista ja tavallista oli, että aina, kun meidän sakista joku astui ulos, heti toinen pojista huusi pihalta "Moi, minne menette, miksi, kauanko viivytte". Kyselivät paljon pihan poikki kuulumisia.
Vähitellen yhteisleikit lisääntyivät, ja pojat kävivät aina soittamassa meidän ovikelloa ja kysymässä eskarilaistamme mukaan leikkimään. Jos olin nukuttamassa kuopusta, en voinut aina avata, ja joskus pojat avasivat itse oven ja tulivat sisälle. Tästä meillä mies ei pitänyt, ja ohjeisti poikia, että jos ovea ei kukaan avaa, ei sisällekään pidä tulla omin luvin.
Leikit kävivät välillä kolmistaan rajuiksi. Yhteiset pyöräilyn opettelut piti naapurin äidin kanssa yhteisymmärryksessä kieltää, koska pojat kaahailivat vieri vieressä ja aina joku kaatui. Metsässä rymyämiset sen sijaan sujuivat hyvin, samoin jalkapallo.
Ongelmaksi alkoi kuitenkin muodostua se, että aina jossain vaiheessa leikkihetkiä meidän lapsi tuli kotiin itkien. Toinen pojista yleensä jossain vaiheessa tönäisi kovemmin tai sanoi jotain "tyhmää". Perheen äiti kertoikin, että keskenään veljekset ovat tottuneet rajuihin otteisiin. Luulen, että meidän poitsun luonne puski kyyneleet esiin, vaikka mitään "oikeasti" pahaa ei sattunutkaan. Naapurin veljekset toisaalta olivat ajoittain toistensa kimpussa mustasukkaisuuttaan, sillä olivat aina tottuneet leikkimään kahdestaan pihalla.
Viime syksynä nämä kolme aloittivat koulun ja kouluympäristössä tuli ongelmia. Välitunnilla meidän tyyppi pahoitti viikottain mielensä jostain, ja ruokajonossa kumpikin naapurin veljeksistä tuuppi ja oli pari kertaa potkaissut kunnolla jalkoväliin. Aloimme olla vähän tarkempia, että mitähän nyt... Kunnes eräänä iltapäivänä heti koulun jälkeen toinen naapurin pojista oli potkaissut täysillä lastamme nenään tämän lajitellessa jaliskortteja.
No, lyhyestä virsi kaunis: meidän isimies oli kyllästynyt ainaisiin ongelmiin ja itkuihin ja koki, että naapurin pojat olivat liian vilkasta seuraa. Minua huoletti, että kuinkahan usein noita potkimisia kouluvuonna tulee olemaan.
Eräänä iltana menin sitten juttelemaan perheen äidin kanssa ja kerroin, että minua jännittää, että tuleekohan koulupäivän aikana lisää vammoja. Perheen äiti provosoitui heti ja sanoi, että lapsemme on niin herkkä että ongelma on siinä. Hän otti huoleni aika raskaasti/suuttuen ja tuli vielä seuraavana päivänä aika tympääntyneenä juttelemaan kanssani, ja kertoi, kuinka rasittavaa on ollutkin seurata itkupillimme kanssa leikkimistä. Hän myös kertoi olevansa erittäin ihmeissään siitä, että kommennamme poikia pois ulko-ovelta jos he tulevat sisälle koputtamatta.
Olen tyytyväinen siihen, että pysyin erittäin ystävällisenä ja asiallisena jutellessani hänen kanssaan, ja pidin ääneni koko ajan tosi tasaisena. Kuitenkin hänen sanansa olivat niin pahaa kuultavaa, että kirjoitan tänne.
Tilanne poikien kesken on rauhoittunut, välissä pidettiin kuukausien tauko leikeissä. Nyt pojat näkevät toisiaan pihalla silloin tällöin ja tykkään heidän seurastaan kovasti, eikä samoja kiistoja kuin viime vuonna ole ollut. He OVAT tosi symppiksiä, empaattisia, mutta impulsiivisia ja kokeilunhaluisiakin, minusta siis kivaa seuraa, ei siinä mitään.
Lähinnä kavahdan vain heidän äitiään. Hänen eleensä olivat niin ivalliset ja ärtyneet viime syksynä, että minua suorastaan pelottaa esim. ohittaa hänet kevyen liikenteen väylällä jos tulemme lenkillä vastakkain. En uskalla katsoa päin, en tervehtiä, koska en tiedä lataako hän sieltä täyslaidallisen vai "kiusaako" muuten.
Periaatteessa asia on sovittu, mieheni kävi hänen kanssa "päätöskeskustelun" syksyllä, mutta asia ainakin minun mieltäni vaivaa vielä. Hän on tosi jykevä, voimakas, sellainen kunnioitusta herättävä iäkkäämpi äiti.
Mitenhän voisin saada asian lopulliseen päätökseen, kun se vaivaa? Kannattaako enää jutella asiasta? Kannattaisiko alkaa jutella kuin hyvän päivän tutulle vai antaa olla ikäänkuin kokonaan rauhassa?
Kiitos vastauksista.
