Mun mies on muuten ihana ja rakastava, mut se saa välillä raivokohtauksia ja sillon se on kaikkea muuta kuin ihana. Se haukkuu mua #&%£$!* ja syyttelee asioista joihin olen syytön, uhkailee minua ja pari kertaa on käyttäny väkivaltaakin mut se loppui raskauden ja lapsensyntymän myötä. Sit kun tää kohtaus on ohi niin hän pyytelee kovasti anteeks ja sanoo ettei tarkoittanu sitä mitä sanoi. Mä rakastan miestäni enkä haluis erota mutta mikä avuksi?
raivokohtaukset
- Viestiketjun aloittaja taustalla
- Ensimmäinen viesti
V
-Vanessa-
Vieras
A
aurinko83
Vieras
Mulla sama ongelma, kun mies juo (ei kuitenkaan aina). Haukkuu mua ja huutaa on siis pelottava. Heittelee joskus tavaroita ja on pari kertaa viiltäny itteensä. Ei oo ikinä lyöny, mutta sitäkin oon joskus pelänny. Sillä ollu tosi kova elämä ennen mua ja suvussa alkoholismia. Oon sanonu sille, että kertaakaan en enää kato.. Pyysin sitä myös, et menis puhumaan jollekki. En tiedä tulevasta.. Voimia sulle, meitä on paljon!!
N
nimetön
Vieras
Meillä myös mies saa joskus raivokohtauksia, varsinkin kännissä joskus tosi harvoin selvinpäin.. Niitä tulee kerran kaksi vuodessa..
Nyt lapsen syntymän jälkeen on alkaneet loppua, mut itsekkin on kauhuissaan näistä ja sillä mitä alkoholia hän juo on suora yhteys kohtauksiin, kirkkaat ja väkevät ei käy ollenkaan.
Mutta suurin syy luulen näihin olevan hänen lapsuus... En silti tarkoita että se oikeuttais häntä näin käyttäytymään..
Ammattiapua olen tarjonnut, mutta en ole häntä sinne saanut, kun haluaisi suoraan kunnon ihmiselle ja sinne pääsee vain sairaanhoitajien ja muiden ihmisten kautta... Joten siihen tyssäs se...
Ymmärrän kyllä ettei hän välttämättä halua puhu asioistaan jokaiselle hoitohenkilökuntaa kuuluvalle...
Mutta meillä parempaan päin, puhukaa, puhukaa ja puhukaa, vaikka sitten keskenänne...
Myös alkoholin lopettaminen tai vähentäminen auttaa myös...
Nyt lapsen syntymän jälkeen on alkaneet loppua, mut itsekkin on kauhuissaan näistä ja sillä mitä alkoholia hän juo on suora yhteys kohtauksiin, kirkkaat ja väkevät ei käy ollenkaan.
Mutta suurin syy luulen näihin olevan hänen lapsuus... En silti tarkoita että se oikeuttais häntä näin käyttäytymään..
Ammattiapua olen tarjonnut, mutta en ole häntä sinne saanut, kun haluaisi suoraan kunnon ihmiselle ja sinne pääsee vain sairaanhoitajien ja muiden ihmisten kautta... Joten siihen tyssäs se...
Ymmärrän kyllä ettei hän välttämättä halua puhu asioistaan jokaiselle hoitohenkilökuntaa kuuluvalle...
Mutta meillä parempaan päin, puhukaa, puhukaa ja puhukaa, vaikka sitten keskenänne...
Myös alkoholin lopettaminen tai vähentäminen auttaa myös...
P
psykiatri
Vieras
Kenenkään ei pidä pelätä miestään! Eli jos pelkää, edes joskus, niin parempi on ottaa ero, ihan jo lastenkin takia. Kuinka paljon lapsi pelkääkään, jos jo aikuinenkin pelkää. Vaikka lapsi olisikin pelkkä sivustakatselija. Turha myöskään kuvitella, että mies muuttuisi, tai kysymys olisi jostain väliaikaisesta stressistä.
\
Miksikäs se mies ei voisi muuttua? Aika synkkä ajatus minusta, eikä myöskään paikkansa pitävä. Sinäkinkö olet koko loppuelämäsi samanlainen, samoja virheitä ja huonoja puolia myöten, etkä koskaan opiksesi ota?
Alkuperäinen kirjoittaja 21.02.2005 klo 11:22 anna kirjoitti:
Miksikäs se mies ei voisi muuttua? Aika synkkä ajatus minusta, eikä myöskään paikkansa pitävä. Sinäkinkö olet koko loppuelämäsi samanlainen, samoja virheitä ja huonoja puolia myöten, etkä koskaan opiksesi ota?
M
muuttunut
Vieras
\
Minä sain aiemmin järjettömiä raivokohtauksia. Karjuin, huusin, itkin, nakkelin tavaroita. Kohdistin hillittömän raivoni sekä mieheen että lapsiin. Ja vieläpä ihan selvinpäin. :ashamed:
Lapset olivat isoja, kouluikäisiä, mutta eihän se mikään puolustus ole.
Niin, näin voi ihan oikeasti äiti-ihminen toimia
Miksikö?
Yksiselitteistä vastausta ei ole.
Yksi syy oli se silloinen parisuhde, joka oli aivan jumissa.
Toinen syy lienee ollut "päälle jäänyt" stressi aiemmin kokemistani ja sittenkin selvittämättömistä asioista ja tapahtumista, ja ehkä jonkinlainen masennuskin.
Kärsin itse tilanteesta.
Yritin hakea apua, turhaan. Meillä kun oli kaikki hyvin....
Yritin pyytää mieheltä apua: auta minua.
Hän vain tuijotti.
Hän oli lakannut rakastamasta jo kauan sitten, käsitin sen sitten jälkeenpäin. Siihen ahdistavaan parisuhteeseen minä reagoin raivokohtauksilla.
Mitä minulle raivokohtauksen aikana tapahtui?
Minussa ikään kuin sammui jotakin. Jäjen valo siis. Meni "nuppi" pimeäksi. Ylitin tai ohitin semmoisen itsehillintää ja itsekontrollia säätelevän mekanismin, ja "valot sammuneena" mentiin eteenpäin raivokohtauksessa kuin höyryjuna. Ikään kuin se en olisikaan ollut minä, minä itse.
Olisin tarvinnut jonkun, joka ottaa minua fyysisesti kiinni ja sanoo, että lopeta nyt!!
Olisin myös tarvinnut kovasti tukea ja kannustusta, että vaikka raivoankin kuin hullu, olen silti ihan hyvä ihminen, pohjimmiltani.
Miten tämä päättyi?
Ei, lapsia ei otettu huostaan.
Erosimme.
Ihan hyvä loppujen lopuksi.
Minä muutuin, lapset muuttuivat. Siihen loppuivat raivokohtaukset. Siihen loppuivat kaikki kummalliset fyysisest vaivat, joille ei löytynyt mitään lääketieteellistä syytä: hengenahdistus, huimaus, lämpöily, yms. yms. yms.
En sano, että ero olisi tässä alkuperäisen kohdalla oikea ratkaisu.
Tarkoitukseni on vain kertoa, että vaikka täällä muuta väitetään, ihminen ihan oikeasti voi muuttua.
Toisen pään sisälle ei voi mennä, mutta olen melkoisen varma, ettei kukaan näistä raivokohtauksia saaneista (miehistä) nauti olotilastaan.
Uskaltaisin väittää, että heillä tilanne on samankaltainen kuin minulla: sammuu valot ja sitten mennään pimeessä. Katoaa itsekontrolli, joka ajoissa pysäyttäisi niin, ettei "mopo karkaa käsistä" ennenkuin on jo myöhäistä ja raivokohtaus päällä.
Katumus on taatusti ihan aitoa, samoin se, ettei tiedä mitä tapahtui ja miksi ja miten välttää.
Ammattiapu olisi kuitenkin ehdoton. Ja puolison tuki, jos vielä siis haluaa olla ja elää miehensä rinnalla.
Tilanteen ymmärtäminen on eri asia kuin se, että hyväksyisi raivokohtaukset ja pelon ilmapiirin.
Mutta se, että hyväksyy että miehellä on jotakin "pielessä", auttaa ja tukee häntä avun saannissa - puolison tehtävä EI ole olla terpeuttina!! mutta tukea täytyy - ja hyväksyy ja ymmärtää sen, että toinen todella haluaa muuttua ja sitten myös muuttuu !!
Ainakin minulla oli samaan aikaan myös ammattiapua, hieman ennen eroa, ja sitten eron jälkeenkin. Muutos minussa alkoi tapahtua jo parisuhteen aikana, mies ei vain halunnut sitä nähdä, vaan pillkasi, ivallisella äänellä: no olet sinä sitten todella muuttunut.
Niin kuin olinkin.
Olen edelleen äkkipikainen ja temperamenttinen luonne. En silti saa samanlaisia hillittömiä raivareita kuin ennen. Yksi syy on varmasti tuo terapia, ja ongelman tiedostaminen. Toinen syy kait se, että minulla on nyt tasa-arvoinen parisuhde.
Alkuperäinen kirjoittaja 21.02.2005 klo 11:22 anna kirjoitti:
Minä sain aiemmin järjettömiä raivokohtauksia. Karjuin, huusin, itkin, nakkelin tavaroita. Kohdistin hillittömän raivoni sekä mieheen että lapsiin. Ja vieläpä ihan selvinpäin. :ashamed:
Lapset olivat isoja, kouluikäisiä, mutta eihän se mikään puolustus ole.
Niin, näin voi ihan oikeasti äiti-ihminen toimia
Miksikö?
Yksiselitteistä vastausta ei ole.
Yksi syy oli se silloinen parisuhde, joka oli aivan jumissa.
Toinen syy lienee ollut "päälle jäänyt" stressi aiemmin kokemistani ja sittenkin selvittämättömistä asioista ja tapahtumista, ja ehkä jonkinlainen masennuskin.
Kärsin itse tilanteesta.
Yritin hakea apua, turhaan. Meillä kun oli kaikki hyvin....
Yritin pyytää mieheltä apua: auta minua.
Hän vain tuijotti.
Hän oli lakannut rakastamasta jo kauan sitten, käsitin sen sitten jälkeenpäin. Siihen ahdistavaan parisuhteeseen minä reagoin raivokohtauksilla.
Mitä minulle raivokohtauksen aikana tapahtui?
Minussa ikään kuin sammui jotakin. Jäjen valo siis. Meni "nuppi" pimeäksi. Ylitin tai ohitin semmoisen itsehillintää ja itsekontrollia säätelevän mekanismin, ja "valot sammuneena" mentiin eteenpäin raivokohtauksessa kuin höyryjuna. Ikään kuin se en olisikaan ollut minä, minä itse.
Olisin tarvinnut jonkun, joka ottaa minua fyysisesti kiinni ja sanoo, että lopeta nyt!!
Olisin myös tarvinnut kovasti tukea ja kannustusta, että vaikka raivoankin kuin hullu, olen silti ihan hyvä ihminen, pohjimmiltani.
Miten tämä päättyi?
Ei, lapsia ei otettu huostaan.
Erosimme.
Ihan hyvä loppujen lopuksi.
Minä muutuin, lapset muuttuivat. Siihen loppuivat raivokohtaukset. Siihen loppuivat kaikki kummalliset fyysisest vaivat, joille ei löytynyt mitään lääketieteellistä syytä: hengenahdistus, huimaus, lämpöily, yms. yms. yms.
En sano, että ero olisi tässä alkuperäisen kohdalla oikea ratkaisu.
Tarkoitukseni on vain kertoa, että vaikka täällä muuta väitetään, ihminen ihan oikeasti voi muuttua.
Toisen pään sisälle ei voi mennä, mutta olen melkoisen varma, ettei kukaan näistä raivokohtauksia saaneista (miehistä) nauti olotilastaan.
Uskaltaisin väittää, että heillä tilanne on samankaltainen kuin minulla: sammuu valot ja sitten mennään pimeessä. Katoaa itsekontrolli, joka ajoissa pysäyttäisi niin, ettei "mopo karkaa käsistä" ennenkuin on jo myöhäistä ja raivokohtaus päällä.
Katumus on taatusti ihan aitoa, samoin se, ettei tiedä mitä tapahtui ja miksi ja miten välttää.
Ammattiapu olisi kuitenkin ehdoton. Ja puolison tuki, jos vielä siis haluaa olla ja elää miehensä rinnalla.
Tilanteen ymmärtäminen on eri asia kuin se, että hyväksyisi raivokohtaukset ja pelon ilmapiirin.
Mutta se, että hyväksyy että miehellä on jotakin "pielessä", auttaa ja tukee häntä avun saannissa - puolison tehtävä EI ole olla terpeuttina!! mutta tukea täytyy - ja hyväksyy ja ymmärtää sen, että toinen todella haluaa muuttua ja sitten myös muuttuu !!
Ainakin minulla oli samaan aikaan myös ammattiapua, hieman ennen eroa, ja sitten eron jälkeenkin. Muutos minussa alkoi tapahtua jo parisuhteen aikana, mies ei vain halunnut sitä nähdä, vaan pillkasi, ivallisella äänellä: no olet sinä sitten todella muuttunut.
Niin kuin olinkin.
Olen edelleen äkkipikainen ja temperamenttinen luonne. En silti saa samanlaisia hillittömiä raivareita kuin ennen. Yksi syy on varmasti tuo terapia, ja ongelman tiedostaminen. Toinen syy kait se, että minulla on nyt tasa-arvoinen parisuhde.
