Sairastuin kolmannen lapsemme jälkeen vakavaan raskauden jälkeiseen masennukseen. Elämässämme oli paljon muitakin sressaavia tekijöitä mm. vanhempien lasten allergioita, infektiokierteitä ja asunto josta paljaistuikin vaikka mitä korjattavaa sekä itsellä todettu fyysinen sairaus... Näin jälkikäteen en ihmettele ollenkaan sairastumistani masennukseen.
Haluankin kertoa omista kokemuksistani hoidon saamisesta ja avusta mitä on tarjolla.
Kolmannen lapsemme synnyttä minulla alkoivat nukahtamisongelmat. En ole ikinä ollut hyvä nukkumaan, mutta silloin sain vasta aamu yöstä nukahdettua ja ehdin nukkua vain muutaman tunnin ennenkuin lapsemme heräsivät. Aloin myös olemaan itkuinen eikä mikään kiinnostanut. Tajusin itse että asialle on jotain tehtävä ja varasin omalta lääkäriltäni ajan. Hän määräsi minulle citalobram nimistä masennuslääkettä jota aloin syömään. Lääkkeestä sain kamalia sivuoireita. Oksetti kokajan ja olin todella levoton ja ahdistunut. Kävin uudelleen lääkärillä ja hän kaksinkertaisti citalobramin ja määräsi rinnalle
zanoria mikä on rauhoittava lääke kolmesti päivässä. Uskoin tyhmänä ja söin lääkkeitä ohjeiden mukaisesti. Sivuoireet vain jatkuivat, enkä saanut palastakaa edes ruokaa alas pahoinvoinnin takia. zanor toi helpotuksen vain pariksi tunniksi. Painoni tipahti 48kg ja olin todella huonossa kunnossa. Lopulta jouduin psykiatriseen sairaalaan sisälle. Siellä ihmeteltiin kun oli zanoria määrätty, kun kaikista pahin lääke mihin voi koukkuun jäädä. Ja myös citalobram olisi pitänyt lopettaa jo neljän viikon jälkeen, koska sivuvaikutukset eivät hävinneet. Ehdin syömään citalobramia 8vk, ennekuin se vaihdettiin Remeroniin sairaalassa. Sairaalassa minulta lopetettiin zanor vähitellen pois kokonaan. Olin periaatteessa siitä vieroituksessa ja kärsin kamalat vieroitus oireet kun sitä tiputettiin pois. Kädet tärisivät ja sydän hakkasi yms. Olin todella pohjalla kun sairaalaan jouduin. Itkin vain huoneessani. Viikonlopuiksi aina kotiin pääsin. Olin vapaa muotoisella osastolla ja vauvani pääsi mukaan, koska siellä oli ns. perhehuone. Aluksi uusi masennuslääke väsytti minua älyttömästi ja vain sängyssä makasin. Osastolla myös väkisin tungettiin unilääkkeitä illalla ja niimpä sitten niihin koukkuun jäin vaikka zanorista eroon pääsin. Hooitohenkilökunta kohteli potilaita kun toisen luokan kansalaisia ja vauvanhoitoon en saanut lainkaan apua. Osastolla oli suurimmaksi osaksi työssä uupuneita sekä masentuneita äitejä. Mutta myös henkilöitä mitkä olivat kamalan lääkityksen alaisina ja näkivät harhoja yms. Minua ahdisti muut potilaat, koska minusta tuntui että minusta tulee sairaalassa samanlainen kuin nämä skitsofreniaa sairastavat henkilöt. Olin muutenkin kriisissä kun mietin mitä mieheni ja ystäväni minusta ajattelivat. Halusin yksinkertaisesti vain kuolla....
Kun olin sairaalassa kolme viikkoa ollut lisäsi lääkäri minulta kysymäti lääkitykseeni uuden lääkkeen. Lääke oli zyprexa niminen psykoosilääke. Minulla ei ollut psykoosin oireita ja kieltäydyin lääkkeestä. Lääkäri oli vahvasti sitä mieltä että se tukee masennuslääkettä pieninä määrinä otettuna ja siitä olisi minulle vain hyötyä. Suostuin sitä sitten puoli väkisin syömää. Olen ilmeisesti herkkä lääkkeille kun heti seuraavana päivänä alkoivat sivuoireet. Kasvoni lihakset nykivät ja sain elohiiren mitä ihmeenlisimpiin paikkoihin... Viikon lääkettä syötyäni jalkani muuttuivat ihan tönköiksi ja oli vaikeuksia portaita kiivetä. Kukaan henkilökunnasta ei minua uskonut ja yksinkertaisesti jouduin väkisin kieltäytymään lääkkeestä ja jouduin huonoihin väleihin jokaisen kanssa.
zypressa kokeilun jälkeen minulle tuli kamala ahdistus mikä ei helpottanut ollenkaan. Minulle vain sanottiin että se on normaalia kun lääkkeitä vaihdellaan... Osatolle tuli onneksi uusi lääkäri ketä löysi minulle sopivan lääkityksen. Hän määräsi unettomuuteeni ja ahdistukseeni seroguel nimistä uutta lääkettä. Lääke on myös psykoosilääke, mutta sitä käytetään yleisesti ahdistuksen ja unettomuuden hoitoon. Hoitoni vain tuntui jatkuvan loputtomiin sairaalassa. Minulta ei yksinkertaisesti löytynyt voimia mihinkään. Tuntui että olen #&%?$!*ä. Kotona kun kävin niin mistään ei tullut mitään. En saanut mitään kotitöitä tehtyä ja lapset eivät edes tuntuneet omilta. Minulla ei enään ollut tunteita ketään kohtaan. en tuntenut iloa enkä surua. Kamalinta oli kun en tuntenut lapsia kohtaan mitään.. Sairaalassa minulla meni lopulta sukset ristiin jokaisen hoitajan kanssa. Siellä tuli tunne että siellä tehdään jokaisesta sairas, jos ei ole sinne mennessä jo
ollut... Lopulta lähdin sieltä ovet paukkuen ja se oli paras päätös mitä tein. Siitä alkoi toipuminen! Olin sairaalassa kolme kuukautta. Kamala aika! Olen sitä mieltä, että jos olisin saanut oikean lääkityksen alussa omalta lääkäriltäni niin en olisi sairaalaan joutunut...
Nyt olen jo paremmassa kunnossa, mutta masennus ja kaikki kummittelee edelleen mielessäni. Syön edelleen remeronia masennukseeni ja seroguelia vahennän kokoajan pois. Nukahtamislääkkeitä syön puolikkaan silloin tällöin... Tuntuu että olen päässyt pinnalle siitä kaikesta mutta mikä tahansa voi tiputtaa minut taas ihan pohjalle. Minulle tuli älytyön sairaalakammo ja pelko että oloni huononee... En tiedä uskallanko ikinä lopettaa masennuslääkettä.
Kaikki tapahtunut tuntuu kamalalta painajaisunelta. Nuorin lapseni on nyt jo yli vuoden. Olen nyt kyennyt jo olemaan aidosti onnellinen ja iloinen. Mutta on myös edelleen huonoja hetkiä ja päiviä.
Minulle on jopa tullut uusi haave. Haluaisin vielä neljännen lapsen. Joskus... Se tuskin onnistuu tämän masennuslääkkeen kanssa. Kun niin sanotut ssri lääkkeet eivät minulle sovi. Mutta olen erittäin tyytyväinen näihin kolmeen lapseenikin.
Kuulisin mielelläni muidenkin kokemuksia yms.
Ja haluan varoittaa että masennuslääkkeet/rauhoittavat eivät todellakaan ole mitään onnellisuuspillereitä,mitä voi huoletta kokeilla. Ja lääkitys pitäisi aina saada kokeneelta psykiatrilta, eikä missään nimessä terveyskeskus lääkäriltä.
Lehdissä ja julkisuudessa masenuksesta on tullut n.s. muoti ilmiö. Minua inhoittaa kun julkkikset lööpeissä selittävät miten selviytyneet masennuksesta yms. Itselle masennus on ollut yhtä #&%?$!*ä ja sen kokeneena en milloinkaan voi sanoa että siitä olen kokonaan toipunut...
T: mimmi80 (lapset 00, 02 ja 05)
<br><br>
Haluankin kertoa omista kokemuksistani hoidon saamisesta ja avusta mitä on tarjolla.
Kolmannen lapsemme synnyttä minulla alkoivat nukahtamisongelmat. En ole ikinä ollut hyvä nukkumaan, mutta silloin sain vasta aamu yöstä nukahdettua ja ehdin nukkua vain muutaman tunnin ennenkuin lapsemme heräsivät. Aloin myös olemaan itkuinen eikä mikään kiinnostanut. Tajusin itse että asialle on jotain tehtävä ja varasin omalta lääkäriltäni ajan. Hän määräsi minulle citalobram nimistä masennuslääkettä jota aloin syömään. Lääkkeestä sain kamalia sivuoireita. Oksetti kokajan ja olin todella levoton ja ahdistunut. Kävin uudelleen lääkärillä ja hän kaksinkertaisti citalobramin ja määräsi rinnalle
zanoria mikä on rauhoittava lääke kolmesti päivässä. Uskoin tyhmänä ja söin lääkkeitä ohjeiden mukaisesti. Sivuoireet vain jatkuivat, enkä saanut palastakaa edes ruokaa alas pahoinvoinnin takia. zanor toi helpotuksen vain pariksi tunniksi. Painoni tipahti 48kg ja olin todella huonossa kunnossa. Lopulta jouduin psykiatriseen sairaalaan sisälle. Siellä ihmeteltiin kun oli zanoria määrätty, kun kaikista pahin lääke mihin voi koukkuun jäädä. Ja myös citalobram olisi pitänyt lopettaa jo neljän viikon jälkeen, koska sivuvaikutukset eivät hävinneet. Ehdin syömään citalobramia 8vk, ennekuin se vaihdettiin Remeroniin sairaalassa. Sairaalassa minulta lopetettiin zanor vähitellen pois kokonaan. Olin periaatteessa siitä vieroituksessa ja kärsin kamalat vieroitus oireet kun sitä tiputettiin pois. Kädet tärisivät ja sydän hakkasi yms. Olin todella pohjalla kun sairaalaan jouduin. Itkin vain huoneessani. Viikonlopuiksi aina kotiin pääsin. Olin vapaa muotoisella osastolla ja vauvani pääsi mukaan, koska siellä oli ns. perhehuone. Aluksi uusi masennuslääke väsytti minua älyttömästi ja vain sängyssä makasin. Osastolla myös väkisin tungettiin unilääkkeitä illalla ja niimpä sitten niihin koukkuun jäin vaikka zanorista eroon pääsin. Hooitohenkilökunta kohteli potilaita kun toisen luokan kansalaisia ja vauvanhoitoon en saanut lainkaan apua. Osastolla oli suurimmaksi osaksi työssä uupuneita sekä masentuneita äitejä. Mutta myös henkilöitä mitkä olivat kamalan lääkityksen alaisina ja näkivät harhoja yms. Minua ahdisti muut potilaat, koska minusta tuntui että minusta tulee sairaalassa samanlainen kuin nämä skitsofreniaa sairastavat henkilöt. Olin muutenkin kriisissä kun mietin mitä mieheni ja ystäväni minusta ajattelivat. Halusin yksinkertaisesti vain kuolla....
Kun olin sairaalassa kolme viikkoa ollut lisäsi lääkäri minulta kysymäti lääkitykseeni uuden lääkkeen. Lääke oli zyprexa niminen psykoosilääke. Minulla ei ollut psykoosin oireita ja kieltäydyin lääkkeestä. Lääkäri oli vahvasti sitä mieltä että se tukee masennuslääkettä pieninä määrinä otettuna ja siitä olisi minulle vain hyötyä. Suostuin sitä sitten puoli väkisin syömää. Olen ilmeisesti herkkä lääkkeille kun heti seuraavana päivänä alkoivat sivuoireet. Kasvoni lihakset nykivät ja sain elohiiren mitä ihmeenlisimpiin paikkoihin... Viikon lääkettä syötyäni jalkani muuttuivat ihan tönköiksi ja oli vaikeuksia portaita kiivetä. Kukaan henkilökunnasta ei minua uskonut ja yksinkertaisesti jouduin väkisin kieltäytymään lääkkeestä ja jouduin huonoihin väleihin jokaisen kanssa.
zypressa kokeilun jälkeen minulle tuli kamala ahdistus mikä ei helpottanut ollenkaan. Minulle vain sanottiin että se on normaalia kun lääkkeitä vaihdellaan... Osatolle tuli onneksi uusi lääkäri ketä löysi minulle sopivan lääkityksen. Hän määräsi unettomuuteeni ja ahdistukseeni seroguel nimistä uutta lääkettä. Lääke on myös psykoosilääke, mutta sitä käytetään yleisesti ahdistuksen ja unettomuuden hoitoon. Hoitoni vain tuntui jatkuvan loputtomiin sairaalassa. Minulta ei yksinkertaisesti löytynyt voimia mihinkään. Tuntui että olen #&%?$!*ä. Kotona kun kävin niin mistään ei tullut mitään. En saanut mitään kotitöitä tehtyä ja lapset eivät edes tuntuneet omilta. Minulla ei enään ollut tunteita ketään kohtaan. en tuntenut iloa enkä surua. Kamalinta oli kun en tuntenut lapsia kohtaan mitään.. Sairaalassa minulla meni lopulta sukset ristiin jokaisen hoitajan kanssa. Siellä tuli tunne että siellä tehdään jokaisesta sairas, jos ei ole sinne mennessä jo
ollut... Lopulta lähdin sieltä ovet paukkuen ja se oli paras päätös mitä tein. Siitä alkoi toipuminen! Olin sairaalassa kolme kuukautta. Kamala aika! Olen sitä mieltä, että jos olisin saanut oikean lääkityksen alussa omalta lääkäriltäni niin en olisi sairaalaan joutunut...
Nyt olen jo paremmassa kunnossa, mutta masennus ja kaikki kummittelee edelleen mielessäni. Syön edelleen remeronia masennukseeni ja seroguelia vahennän kokoajan pois. Nukahtamislääkkeitä syön puolikkaan silloin tällöin... Tuntuu että olen päässyt pinnalle siitä kaikesta mutta mikä tahansa voi tiputtaa minut taas ihan pohjalle. Minulle tuli älytyön sairaalakammo ja pelko että oloni huononee... En tiedä uskallanko ikinä lopettaa masennuslääkettä.
Kaikki tapahtunut tuntuu kamalalta painajaisunelta. Nuorin lapseni on nyt jo yli vuoden. Olen nyt kyennyt jo olemaan aidosti onnellinen ja iloinen. Mutta on myös edelleen huonoja hetkiä ja päiviä.
Minulle on jopa tullut uusi haave. Haluaisin vielä neljännen lapsen. Joskus... Se tuskin onnistuu tämän masennuslääkkeen kanssa. Kun niin sanotut ssri lääkkeet eivät minulle sovi. Mutta olen erittäin tyytyväinen näihin kolmeen lapseenikin.
Kuulisin mielelläni muidenkin kokemuksia yms.
Ja haluan varoittaa että masennuslääkkeet/rauhoittavat eivät todellakaan ole mitään onnellisuuspillereitä,mitä voi huoletta kokeilla. Ja lääkitys pitäisi aina saada kokeneelta psykiatrilta, eikä missään nimessä terveyskeskus lääkäriltä.
Lehdissä ja julkisuudessa masenuksesta on tullut n.s. muoti ilmiö. Minua inhoittaa kun julkkikset lööpeissä selittävät miten selviytyneet masennuksesta yms. Itselle masennus on ollut yhtä #&%?$!*ä ja sen kokeneena en milloinkaan voi sanoa että siitä olen kokonaan toipunut...
T: mimmi80 (lapset 00, 02 ja 05)
<br><br>
