raskauden vaikutus mielialaan

Miten raskaus vaikuttaa persoonallisuuteenne/mielialaanne vai vaikuttaako mitenkään? Joskushan sanotaan että raskaus tuo esiin seesteisemmän puolen naisessa. Ei kyllä minulla. Itse odotan nyt toista lasta raskauden puolivälissä ja alan ollla aivan yhtä inhottava ihminen kuin esikoista odottaessani.

Kaikki asiat ärsyttävät. En saa suustani yhtään positiivista lausetta. Oma itse on kadonnut ja tilalle tullut negatiivinen, lapsellinen ja kärsimätön persoona.

Työkaverit (uudet) ihmettelevät varmaan millainen mulkvisti kollegasta on kuoriutunut. Valitan kaikesta jatkuvasti, muiden työnteosta/tekemättömyydestä. Mies oletettavasti kestää kun tietää ettei persoonallisuuden muutos ole lopullista. Itse kärsin tästä eniten kun päästelen suustani ilkeyksiä ja inhoan itseäni niiden vuoksi. Lapselle jaksan olla kärttyilemättä (jotain järkeä jäljellä).

No niin, toivottavasti viimeistään ensi vuonna tähän aikaan olen jo oma itseni. Esikoinen oli noin 7 kk kun pystyin nukkumaan vähän pidempään ja normaali elämä alkoi jälleen.

 

Nyt rv 9+6 ja ihan kamalaa... itken ihan pienestä, enkä vain liikutuksesta. Olen surullinen ja pettynyt mieheeni, joka ei ymmärrä. Toivottavasti tämä menee pian ohi tai en jaksa! Esikoista odotan.

 

Minulla ei ole vaikuttanut mitenkään. Ehkä en ole niin hormonien vietävissä kuin mitä monet muut ainakin kertomansa mukaan. Tottakai ihmistä joskus suututtaa ja itkettää, mutta ei se aina tosiaankaan hormoneista tai raskaudesta johdu - ihminen on niin kokonaisvaltainen olento ja muutkin asiat vaikuttavat.

 

Joo, mä ainakin tunnistan itseni täysin alkuperäisen "murisijan" kirjoituksesta; ts. olen kuin perseeseen ammuttu karhu koko ajan. Saatan jopa saada itseni raivon partaalle ihan itsestäni, vain ajattelemalla jotain pahaa tai negatiivista (yleensä ihan suotta). Ja sekös mua pistääkin kiukuttamaan, kun tajuan peilistä katselevan pahantuulisen ja kiprakan hormonihirviön. Odotan malttamattomana tosiaan tuota seesteisyyden tunnetta..Toivottavasti en ole saanut sitä ennen aikaan asumuseroa tahi muuta peruuttamatonta ihmissuhteissani.

 

Minua on alkanut nyppiä ihan tosissaan viime aikoina tämä jatkuva pahoinvointi. Noin yleisesti ottaen olen ollut ihan hyväntuulinen mutta nyt kun tätä oksentamista ja ruuan kanssa pelaamista on jo jatkunut reippaasti yli kuukausi, niin alkaa pinna kiristyä.

Eikö tämä voisi jo loppua?! En jaksaisi enää. Viikkojakin alkaa olla sen verran kasassa (12+4) että voisi pian tämän riemun odottaa laantuvaksi mutta vielä ei merkkejä siitä näy.Joo, tiedän, että tämä kuuluu asiaan ja en vaihtaisi tätä pois jne. Mutta en vaan enää jaksaisi tätä etovuutta ja jatkuvaa kakomista ja sen miettimistä, että mitä pystyy tänään syömään ja missä on vessa jos tulee oksu jne. ARRGGH!

 

Ihmettelen tässä, että antaako raskaus luvan olla v****mainen työkavereille, miehelle ja muille kanssaihmisille. Minua henk. koht. v****ttaa raskaanaolevat kanssaihmiset, jotka katsovat olevansa oikeutettuja käyttäytymään vailla normaaleja sääntöjä vain sillä perusteella, että ovat "hormonihirmuja". Itse olen vasta yritysvaiheessa, joten en voi olla tietenkään täysin tietoinen hormonieni vallasta, mutta ainakin PMS-oireiden aikana olen kyennyt hillitsemään itseni. Onneksi ihmisellä on tunteiden lisäksi myös järki ja itsekontrolli.

 

Itse en voi mitenkään verrata näitä tunnepuuskia PMS:ään tai mihinkään muuhun. Muuta kuin pillastuneeseen lehmään ehkä.

Mulla kyllä katosi erityisesti itsekontrolli ja se hetki kun normaalisti olisi vetänyt henkeä ja laskenut kymmeneen. En todellakaan ole ylpeä käytöksestäni ja koitan kaikin mahdollisin tavoin hillitä itseäni. Ja siis minun kollegani eivät edes vielä tiedä minun olevan raskaana. Olen jo rv 18 mutta vatsaa ei näy. Aion kertoa vasta kun on pakko eli vatsa näkyy.

Mutta siis tämä on ihan kamalaa. Yksin ollessanikin voin saada raivarit kun joku asia ei toimi. Itku purskahtaa silmiin ja adrenaalini kohoaa kattoon. Ihan kamalaa siis. Töissä yritän kaikkeni etten raivostuisi, mutta vaikeaa se on. Asaasrini yrittää mi8elistellä tullen kysymy6ään idioottimaisia kysymyksiä ja notkuu ovella jutellen itsestään. Ennen pystyin sivukorvalla kuuntelemaan ja samalla tekemään omia töitä. Nyt menee välittömästi hermo ja käsken huoneesta pois notkumasta säikähtäneen näköisen tytön.

Mieheni mielestä hormonien valta on jopa huvittavaa ja onneksi ymmärtää minua. Hesaria lukiessa itken 2-3 kertaa, kuolinilmoitukset + vaikka taloussivut. Ei todellakaan ole seesteistä aikaa tämä raskaus.

 

Se kollega: mun työkaverit on muuten v**maisia vaikka eivät olekaan raskaana.

Ei tätä olotilaa todellakaan voi mihinkään pms:ään verrata. Ei tässä ihan täysissä järjissä olla, vaan kyllä mulla on joku käämi näyttänyt lopullisesti kärähtäneen. Tätä ei voi kuvitella ennen kuin itse kokee. Onneksi mun mies on biokemisti ja ymmärtää, että ihmisellä on aika vähän vaikutusvaltaa kun hormoonit heittää häränpyllyä.

 

Se kollega: mun työkaverit on muuten v**maisia vaikka eivät olekaan raskaana.

Ei tätä olotilaa todellakaan voi mihinkään pms:ään verrata. Ei tässä ihan täysissä järjissä olla, vaan kyllä mulla on joku käämi näyttänyt lopullisesti kärähtäneen. Tätä ei voi kuvitella ennen kuin itse kokee. Onneksi mun mies on biokemisti ja ymmärtää, että ihmisellä on aika vähän vaikutusvaltaa kun hormoonit heittää häränpyllyä.

 

V--uttaa koko ajan. Mies on sovinisti idiootti joka ei tajuu mistään mitään ja esikoinen on kiero hirviö ja ite en vaan jaksa...!Olotilaa vois kuvailla suunnilleen: millon tää loppuu?en jaksa!!älkää ärsyttäkö!!antakaa mun olla rauhassa!!!AHDISTAA!!
Itkukohtauksia on jatkuvasti ja väsyttää sekä henkisesti että fyysisesti.Onneks tiedän kokemuksesta että tämä tosiaan loppuu sen yhdeksän kuukauden jälkeen...sen jälkeen vaan väsyttää. Pahin vaihe alkoi jostain viikolta 25 ja jatkuu loppuun asti pahentuen päivä päivältä. Hyvääkin tässä on: raivo voi olla hyvä apuväline siivotessa, ja esim synnytyksessä.

 

Sille Kollegalle: Kuten jo yllä mainittiin, en minäkään vertaisi PMS-oireita tähän. Tai en toki tiedä, yksilöllisiähän ovat nekin. Itse en ainakaan koskaan ole niin kovista PMS-oireista kärsinyt, ettenkö olisi käytöstäni julkisilla paikoilla pitämään aisoissa.

Nyt sen sijaan vaellan kaupungilla kyyneleet jo valmiiksi silmissä, ja mikä tahansa pienikin ärsyke voi aiheuttaa sellaisen tunnevyöryn että oksat pois. Viime viikolla näin telkkarissa dokumentin Suomesta, ja siinä jossain vilahti Jaffa-pullo, ja se riitti sillä kertaa. (Selvennykseksi, asun ulkomailla, ja vâlillä tulee ikävä suomalaisia tuotteita..)

En todellakaan ole ollut mikään itku-Iita enkä raivoaja ennen, ja jos en tietäisi olevani raskaana, pyytäisinkin varmaan, että mut kuskattaisiin suoraan hullujen huoneelle.
Ja tämä ei todellakaan ole mikään ylpeyden aihe; käsittääkseni me kaikki tähän mennessä kommentoineet ainakin jossain määrin kärsitään tästä. Koska se On noloa.

 

Minulla raskaus ei ole vaikuttanut kauheasti mielialaan. Toki minulla on välillä huolia sekä vauvan että itseni jaksamisesta. En ole kuitenkaan saanut mitään raivareita tai itkukohtauksia. Usein on kyllä tullut mieleen, että kiukuttelut ja muut otettaisiin tällä hetkellä varmaan tavallista paremmin vastaan. Mutta mitäpä minäkään sellaisista saisin. Leppoisaa on ollut (ainakin vielä).

 

Minä taas kuulun niihin, joita raskaus on rauhoittanut. Ennen tuiskahtelin miehelle pienestäkin, raskausaikana olen ollut pääosin leppoisa kuin pyhä lehmä. Vähän nyt loppuajasta olen taas alkanut palata omaksi itsekseni, mutta edelleen hyvin tasaista menoa.
Liikutus tosin tulee helposti, lähestulkoon kaikki vauvoihin liittyvä saa kyyneleet silmiin.

 

Ensimmäistä odottaessani minäkin olin itse neiti tyyni ja pinna oli pitkä asian kuin asian suhteen. Sattui ihan hyvään rakoon tuo raskaus, kun samaan aikaan rakennettiin taloa joten en "osannut" hermostua mistään.

Nyt odotan toista ja suurimmaksi osaksi olen edelleen aika viilipytty. Välillä kyllä räiskähdän jostakin pienestä asiasta niin että itsekin yllätyn. Ja itkettää myös helposti.

Muuten en ole huomannut hormonien vaikuttavan persoonaani.

 

Meneekö noin? Mulla erittäin vaikea PMS, hoidetaan mielialalääkityksellä (Seronil 40 mg), pelottaa mitä raskaana olo tuo...

 

Mulla ei pms-oireet koskaan ole olleet pahoja, vain lievää alakuloisuutta. Ihmisenä olen tosi rauhallinen ja pitkäpinnainen. Silti raskaus raastaa omia ja miehen hermoja, ja olen rehellisesti sanottuna tosi v**mainen. Inhoan kaikkia ja kaikkea, ja haluaisin vaan olla rauhassa jossain peräkorvessa. Väliin itkettää pienetkin asiat ihan hillittömästi, väliin olen tosi vihainen.

Esimerkiksi tänään olin ristiäisissä - muiden liikuttuessa pienen vauvan kasteesta minä istun räjähtämispisteessä, että eikö tuo saakelin pappi meinaa ikinä lopettaa tuota lätinää että päästään vetään h*vettiin tästä paikasta. varttia myöhemmin itketti vuolaasti, kun näin iäkkään vieraan kulkevan rollaattorilla - kuinka surullista että me kaikki vanhetaan ja kuollaan! Ja sit kun näin peilistä, että leukaan on puhjennut superfinni parin tunnin aikana, säälin itseäni syvästi - oon niin huono, ruma ja näytän tiineeltä lehmältä. Tässä vaiheessa päivää oon jo aika poikki näistä tunnemyrskyistä, jotka ei oo kyllä mulle ominaisia normaalitilassa. Eniten harmittaa, että meidän pitkä ja onnellinen parisuhde ei tuu enää koskaan olemaan entisensä. En ole enää sama ihminen kuin vielä muutama kuukausi sitten.

 

mulla ollut paha psm ja mielialalääkitys, cipramil 20mg, nyt raskaana syön ed. cipramil 10 mg ja mies sanoi ettei ikinä ole nähnyt mua tasapainoisempana ja siltä minustakin tuntuu. luulin aina, että minusta tulee ihan hirviö raskausaikana mutta ihana näin. tietenkin taas kaikki yksilöllistä...

 

Täällä myös yksi, joka on saanut kuulla olevansa samanlainen kuin häähirviöt, mutta vaan paksuna ja monta kertaa pahempi. Miestä ärsyttää mun herkkyys. Itken herkästi ja äksyilen, koska tunnen olevani virtahepo. Juuri nyt tuntuu siltä, että tarvitsisin sitä, että mies muistaa kertoa kuinka kaunis olen raskaanakin ja että rakastaa mua vielä sittenkin, kun en mahdu ovesta!;D Mun mies ei ole ehkä ollut sitä ymmärtäväisintä tyyppiä. Hänen mielestään väsymys ei johdu raskaudesta, vaan mun laiskuudesta ja pillitän vaan sen takia, että saan tahtoni läpi. Nämäkin myrskyt olis ehkä estettävissä tosiaan sillä, että mies antaisi enemmän huomiota, jota kaipaan jostain kumman syystä enemmän kuin koskaan ennen. Sitä kummasti tuntee epäonnistuneensa, kun toinen jankuttaa siitä minkälainen mun pitäis olla raskaana. Minä kun satun olemaan tällainen. Ehkä tää tästä..=)

 

RaskausMonsteri sen sanoi: huomionhakuisuus. Kuinka monella muulla monsterilla on kanttia sanoa, että oma huomionkipeys ajaa käyttäytymään vailla normaaleja käyttäytymisnormeja eikä ns. hormonit. Ehkä raskaus tekee sen, että tulevan äidin elämä alkaa keskittyä oman navan ympärille, mutta fiksu ja itsensä hallitseva ihminen kyllä kykenee omaa köytöstään säätelemään yhteiskunnan normien mukaiseksi. Erikseen on tietysti varsinaiset sairaustilat (psykoosi), mutta niitä tavattaneen vasta synnytyksen jälkeen yleensä.

 

Kuinka monella muulla monsterilla on kanttia sanoa, että oma huomionkipeys ajaa käyttäytymään vailla normaaleja käyttäytymisnormeja eikä ns. hormonit. -- fiksu ja itsensä hallitseva ihminen kyllä kykenee omaa köytöstään säätelemään yhteiskunnan normien mukaiseksi.

Minä en kuulu "monstereihin" kun käytökseni on vain parantunut, mutta minä olen ainakin ihan 100-prosenttisen varma, että kyynelehtimiseni ei liity huomionhakuisuuteen vaan hormonien aiheuttamaan herkistymiseen. Itkeminen julkisella paikalla ei ole yhteiskunnan normien mukaista ja on minulle tosi noloa, mutta jos kyyneleet tulevat niin ne tulevat. Voisinhan toki halutessani parkua niin kovaan ääneen kuin ikinä, jos huomiota kaipaisin, mutta eipä ole tähän mennessä huvittanut.

 

Itse olen ollut varsin tyyni suurimman osan aikaa, mutta muutaman kerran olen saanut kohtauksia, joita en normaalisti saisi. Ovat joka kerta tulleet yllatten. Olen raivonnut yksinani kotona kaynyt toissa/tavaratalossa itkemassa kiukusta vessassa... Eivat ainakaan ole minulle huomionhakuisia enka koe, etta minulla nyt olisi lupa olla v-mainen. Niille kohtauksille ei vaan voi mitaan ja yritan kylla piilotella niita, minka kykenen. Enka jo ihan lapsen takia niita edes haluaisi saada. Kuukautisissta en saanut mitaan oireita. Sen sijaan pillerien aloitus ravisteli aikanaan myos tosi pahasti.

 

Kolmas lapsi tulossa ja erilaisia kokemuksia. Ekassa raskaudessa olin epätavallisen rauhallinen ja hyväntuulinen. Näissä kahdessa jälimmäisessä taas tavallista räjähtelevämpi ja masentuneenkin oloinen. Jossain vaiheessa näin lsitan raskausajan masennuksen oireista ja tunnistin itsestäni muistaakseni kaiken muun paitsi itsetuhoajatukset.

PMS ei mulla mitenkään merkittävästi vaikuta mielialaan. Hormonaalinen ehkäisy sen sijaan vaikutti. Varsinkin ehkäisyrenkaan kanssa vaikutuksen huomasi tosi hyvin ja lopetinkin käytön aika pian osittain sen takia, että koko ajan oli paska fiilis.

 

RaskausMonsteri sen sanoi: huomionhakuisuus. Kuinka monella muulla monsterilla on kanttia sanoa, että oma huomionkipeys ajaa käyttäytymään vailla normaaleja käyttäytymisnormeja eikä ns. hormonit. Ehkä raskaus tekee sen, että tulevan äidin elämä alkaa keskittyä oman navan ympärille, mutta fiksu ja itsensä hallitseva ihminen kyllä kykenee omaa köytöstään säätelemään yhteiskunnan normien mukaiseksi. Erikseen on tietysti varsinaiset sairaustilat (psykoosi), mutta niitä tavattaneen vasta synnytyksen jälkeen yleensä.

Ihan noin en sitä tarkoittanut! Kiukutteluni on kohdistunut mieheeni, koska tunnen tarvitsevani HÄNEN huomiotaan enemmän kuin ennen. Ei mulla mitään ongelmia ole ollut työkavereiden tai muiden kanssa. En ole edes kertonut olevani raskaana, koska en halua mitään erityiskohtelua. Olen siis vain puolisoani kohtaan ollut aikamoinen monsteri... En tarkoituksella, mutta kai sitä nyt on kiukkuinen kun on huolissaan muutoksista... Ei sitä oikeasti tunne oloaan kovin hehkeäksi kun näyttää valaalta... Ja kyllä.. Hormonit saavat minut räjähtämään kummallisimmistakin asioista... Itkeä pillitän helpommin kuin ennen, mutta en pidä sitä pahana asiana... Tämä on kuitenkin vain väliaikaista..=)

 

RaskausMonsteri sen sanoi: huomionhakuisuus. Kuinka monella muulla monsterilla on kanttia sanoa, että oma huomionkipeys ajaa käyttäytymään vailla normaaleja käyttäytymisnormeja eikä ns. hormonit. Ehkä raskaus tekee sen, että tulevan äidin elämä alkaa keskittyä oman navan ympärille, mutta fiksu ja itsensä hallitseva ihminen kyllä kykenee omaa köytöstään säätelemään yhteiskunnan normien mukaiseksi. Erikseen on tietysti varsinaiset sairaustilat (psykoosi), mutta niitä tavattaneen vasta synnytyksen jälkeen yleensä.

Tämä on just taas näitä kirjoituksia, että "kun minä itse en ole sitä kokenut, niin eihän se sillon voi paikkaansa pitää". Kerran työkaverini ihmetteli sitä, että miksi ihmeessä naiset aina valittavat kuukautisistaan. Kuulemma turhaa narinaa moinen. Kun kyselin häneltä hänen omista kuukautisistaan, hän kertoi, että ne kestävät max. 3-4 päivää, ovat niukat ja ikinä ei ole tarvinut särkylääkettä ottaa. Niin, ymmärrystähän ei sitten näköjään tarvi sitten riittää niille, jotka eivät pääse noin helpolla.

Sanoisin, että jokainen nainen, jotkä ovat elämänsä aikana kärsineet esim. pms:stä, raskausajan hormooniheilahteluista, vaihdevuositsa, tietää kyllä, että ei siinä huomionhakuisuudesta ole kyse. Niille tunteille ja tiloille, jotka yllättäen iskevät, ei yksinkertaisesti voi mitään. Terve järki voi sanoa, että lopeta, mutta kun se ei auta. Jos näistä hormoonimyrskyistä ei ikinä ole kärsinyt, niin hyvä teille. Mutta älkää tulko sanomaan mikä on keksittyä ja huomionhakuisuutta ja mikä ei.

 

Aivan, mutta pelottavaa, jos yhteiskunnassa vapaalla jalalla ja täysivaltaisena yksilönä saa kulkea ihminen, joka ei kykene säätelemään käytöstään. Siis pointtina on se, että aikuinen ihminen kykenee säätelemään käytöstään ja tunteenpurkauksiaan, jos on mielellisesti terve ja motivoitunut. Myös raskausaikana. Jos haluatte temppuilla miehillenne ja miehenne sen suvaitsevat, asia on okei, kahden aikuisen välinen juttu. Mutta antakaa, naiset, joskus armoa miehillekin..