riippuvainen toisesta?

[masennus]

minulla on todella ahdistava tilanne parisuhteessani. tunnen välillä että haluan erota ja olla sinkku, koska olen vielä kuitenkin nuori, 23 vuotta. olemme seurustelleet kolmisen vuotta, välillä oli tauko mutta palasimme kuitenkin yhteen. ongelma on siis tämä, että kuitenkin välitän hänestä erohaluistani huolimatta koska meillä on myös hyviä aikoja huonojen aikojen vastapainoksi, mutta en tiedä miksi se ei riitä minulle. ehkä koen että en saa tarpeeksi huomiota, koska mies joskus ehkä ajattelemattomuuttaan tuntuu unohtavan olemassaoloni aivan arkisissa asioissa, joissa minä aina muistan häntä. ehkä en tämän takia tunne saavani vastakaikua, vaikka tiedän kuitenkin hänen välittävän minusta.

minulla onkin tullut monesti mieleen että olenko jotenkin riippuvainen hänestä? en tiedä haluanko olla hänen kanssaan loppuelämääni, tuskin vain, mutta miksi ihmeessä tunnen etten voi jättää häntä? ehkä en halua loukata, ehkä en halua tuntea sitä eroamisen tuskaa, pelkään masentuvani ja jääväni yksin. tiedän että nämä eivät ole syitä olla yhdessä, mutta en tiedä mitä teen. minulla on ollut kuitenkin aikaa kypsytellä päätöstä koska monesti on tullut eteen tilanne että haluan irti hänestä. ja hänen kanssaan on turha yrittää jutella asioista, se menee aina riitelyksi koska hän ei kuuntele mitä sanon ja syyttelee vain minua kaikesta. turhauttavaa, ja riitahan siitä aina seuraa.

olen siis pattitilanteessa, jättääkö vai eikö? annanko tunteiden vai järjen vaikuttaa päätökseen? tarvitsen apua, en vain tiedä miten joku voisi tässä auttaa, koska oma päätöshän sen lopulta on.

 

[no]

Niinpä, päätös on aina oma ja niin sen pitää ollakin. Se riippuvuuden tunne tulee fysiologiasta. Ihminen kasvaa toiseen kiinni. Aivot mukautuvat myös suhteeseen ja elämästä toisen rinnalla tulee normaalia. Kun tilannetta muutetaan, niin aivot vastustavat muutosta. Täällä oli just englanninkielinen viesti siitä mekanismista. Minä uskon, että se pitää paikkansa. Ihan erilainen esimerkki on työtön, joka sopeutuu laiskotteluun, ei hänkään halua mennä töihin. Samoin on työnarkomaani, ei hän osaa olla jouten. Ei rakkauskaan lähde sormia napsauttamalla.

Jos tunnet, että et ole tyytyväinen seurustelusuhteessa, niin ilman muuta pyrit eroon hänestä ja teet päätöksen päättäväisesti, vaikka olisit kuinka kiinni hänessä.

 

[Yksi ajatus]

Sinä tosiaan itse kyllä joudut tekemään päätöksen, mutta minulle tuli mieleeni yksi ajatus. Mitäpä jos nyt sen kysymyksen sijaan että erota vai ei, miettisitkin oikeasti tuota riippuvuutta toisista. Psykologiassa puhutaan läheisriippuvuudesta. Mitä jos etsisit aiheesta kirjallisuutta ja miettisit, että oletko riippuvainen ja millä tavalla ja mistä se johtuu jne. Minun mielestä tuo on tärkeä kysymys, jota sinun kannattaa nyt pohtia. Koska jos olet läheisriippuvainen ja vain suin päin lähdet suhteesta ennen pitkää päädyt hyvin samanlaiseen uuteen suhteeseen... Kun taas nyt suhteessa ollessasi mietit tuota asiaa niin luulen, että saat yhden hyvän näkökulman siihen kannattaako suhdetta jatkaa vai ei. Voit yrittää muuttaa käytöstäsi, mutta jos tuntuu silti, että suhteessa et onnistu olemaan riippumaton ja tarvitset enemmän tilaa niin silloin ero on hyvä vaihtoehto. Olet vielä nuori ja jos sitten päätätkin lähteä niin vaikka et vuoteen löytäisi uutta suhdetta niin ei sekään ole pahasta. Jossain vaiheessa sitä täytyy itsenäistyä, tavalla tai toisella. Joko suhteessa ollessa tai sitten sinkkuna. Tsemppiä!

 

[NukuNau]

Sait hyviä vastauksia.

Mietin vain että onko sinulle mahdollista miettiä että mitä juuri sinä haluat elämääsi ilman että ajattelet sitä parisuhteen kautta? Mitä haluat tehdä, millaista työtä, millaisia harrastuksia, millaisia ihmisiä haluat ympärillesi? Mitä haluaisit opiskella, mitä kokea?

Vasta seuraavaksi miettisit sitä että onko niiden toiveiden toteuttaminen parisuhteessasi mahdollista.

Olen itse nuorempana ollut samankaltaisessa tilanteessa ja vasta myöhemmässä elämäni vaiheessa aloin toteuttamaan itselleni tärkeitä asioita. Olisi ollut paljon helpompaa jos olisin tajunnut ruveta elämään omaa elämääni jo nuorena. Silloin vain en oikein osannut hakeutua minulle tärkeiden asioiden pariin.

Olisiko se sinulle mahdollista??

 

[Mies 50]

Juuri noita asioita sinun pitää miettiä, omaa elämääsi, sen suhdetta ympäröivään maailmaan ja kumppaniisi.

 

[[color=ForestGreen]Sivupersoona [/color]]

Jotenkin tuosta aloituksesta tuli minulle sellainenkin käsitys, että hän haluaisi enemmän kahdenkeskistäaikaa. Siis kaikenlaista yhdessätekemistä. Tuo on täysin normaalia, hänen rakkaudenkieltään. Nyt vaan miehen pitäisi ymmärtää tuo ja alkaa täyttämään puolisonsa tunnetilaa.

Pystyttekö hänelle kertomaan mitä haluatte, ja samalla kuuntelemaan mikä hänen rakkaudenkielensä on. Yhdessä teette sitten kompromissejä.

 

[[colour=ForestGreen]Persoona[/colour]]

Samaa mieltä Sivupersoonan kanssa.

 

[Persoona]

[colour=Green]Edelleen samaa mieltä Sivupersoonan kanssa.[/colour]

 

[valintoja..]

Kuten joku jo totesikin, kyllä tuo vähän vaikuttaa siltä, että olet riippuvainen tuosta kumppanistasi. Pelkäät että et osaa olla yksin, etkä halua olla yksin. Alussa se eroaminen on aina vaikeaa, mutta kyllä se olo helpottaa, ja kun saa olla yksin hetken aikaa, ja saa ajatukset järjestykseen, niin ei se tilanne enää vaikutakaan niin pahalta.

Jos teidän keskustelunnekin menevät aina siihen, että mies syyllistää sinua kaikesta, ja rupeaa riitelemään, täytyy siihenkin olla jokin syy. Pitääkö mies sinua itsestäänselvyytenä? Asiana, joka pysyy hänen elämässään, sanoo tai tekee hän mitä tahansa? Ehkä hän olettaa, että et kuitenkaan koskaan häntä jätä, vaikka hän riitelisi ja mollaisi sinua kuinka.

Totesit itsekin, että hän ei ehkä ole se, kenen kanssa tahtoisit olla loppuelämäsi. Olette alkaneet seurustelemaan kohtalaisen nuorena, sinulla on jäänyt oma elämä elämättä, kun se toinen on ollut aina siinä.

Ehkä olisi todellakin aika irrottautua, ja nähdä ja kokea asioita ihan itsekseen. Seurustella ehtii vielä myöhemminkin. Eiköhän tuo teidän suhteenne ole jo loppuu koluttu, kun olette jo kerran aiemmin olleet erossakin. Ehkä tuolla suhteella ei ole enää antaa teille mitään uutta, vaan teidän yhteinen tienne on kuljettu nyt loppuun.

Erota voi myös hyvissä väleissä. Ja sitä toista voi rakastaa, vaikka eroaisikin. Se on sitä irtipäästämistä, että osaa irrottaa, kun tuntuu, että yhdessä ei ole enää hyvä olla.

Olet iso tyttö, joten etköhän sinä yksinkin pärjää, niin pärjäävät miljoonat muutkin naiset, ja niin olen minäkin pärjännyt, vaikka olen tullut jätetyksi monessakin suhteessa.

Ei siihen eroon kuole, vaikka se pahalta tuntuisikin. Itsellä ainakin tunne, kun pääsi siitä kumppanista eroon, oli alussa kamala, mutta vähän ajan päästä suuri helpotus valtasi mielen.

 

[-Witchie]

annanko tunteiden vai järjen vaikuttaa päätökseen?

Jos koko kysymyksesi tiivistyy tähän kysymykseen, vastaus on järjettömän yksinkertainen. Tunteiden!

 

[pikelo]

Myönnän itsekin olleeni sinun ikäisenä tosi epävarma, koska kärsin huonosta itsetunnosta. En ollut saanut vielä "pyydystettyä" ketään niistä miehistä, joihin olin ollut ihastunut (ne miehet olivat ihan liian komeita, jotta olisin niitä voinut ikipäivinä saada), joten kun ensimmäinen mies otti minuun yhteyttä, niin aloin seurustella, koska pelkäsin, että kukaan ei huoli minua. Tajuan itsekin nyt jälkikäteen, että aloitin suhteen ihan vääristä syistä. Minun olisi pitänyt aloittaa suhde rakkauden takia, eikä siksi, että pelkään yksinjäämistä.

Minusta ihminen on valmis parisuhteeseen, kun hän pärjää hyvin yksinkin. Kun on yksin, elämänsisältöä haetaan enemmän sukulais- ja ystävyyssuhteista, harrastuksista, työstä/opiskelusta yms. Kun ne asiat on kunnossa, on ihanaa ryhtyä parisuhteeseen, kun ymmärtää oman arvonsa. Turhan moni nainen lopettaa kaiken muun elämänsä ja ryhtyy palvomaan miestä, jolloin käy niin, että se oma elämä hiipuu ja se muuttuu miehen elämäksi. Jos mies sitten haluaakin omaa elämää ja omia menoja, niin naisen on tosi vaikea sopeutua siihen, että pitäisikin olla kaksi itsenäistä ihmistä.

Eron kuuluukin sattua ja se eron kipeys pitää käydä läpi, jotta siitä toipuu. Kun erosta on toipunut, sitä on taas valmis etsimään uutta suhdetta. Itse asiassa turhan moni vanhempikin ihminen tekee sen virheen, ettei kestä yksinoloa, vaan hyppää aina suhteesta uuteen. Silloin ei ehdi yhtään miettiä, että mitä on tehnyt edellisissä suhteissa väärin eikä ehdi työstämään tunteitaan (ilo, suru, viha, raivo, kaipaus, rakkaus).

Kannattaa kuitenkin muistaa, että se onnellisuus lähtee jokaisesta ihmisestä itsestään. Koko ajattelutapasi on väärä, jos ajattelet, että tarvitset miehen etupäässä siksi, että hän tekisi sinusta onnellisen. Kun kumpikin osapuoli osaa olla itsenäinen ja onnellinen, niin vasta se on hyvä perusta yhteiselämälle, sillä silloin yhteinen suhde on sopivassa tasapainossa itsenäisyyden kanssa. Suhde ei pääse tukehduttamaan minuutta.

 

[Voi lapsikulta]

yhdessä niin nosta kytkintä ja ala elämään omaa elämääsi. Yksin eläminen noin nuorena - lienet lähtenyt lapsuudenkodistasi suoraan tuohon suhteeseen ja yhdessä asumiseen - tuottaa tietysti aluksi vaikeuksia, mutta on palkitsevaa. Parempi olisi opetella nyt tulemaan itsensä kanssa toimeen - ajan myötä se tulee eteen kuitenkin. Kun meillä ei loppupeleissä on ketään muuta olisi helpompaa oppia tulemaan toimeen sen itsen kanssa nyt kuin sitten kunnei ole enää muuta mahista (vrt. vanha ja avuntarpeessa, haloo Kustaankartano kutsuu, siellähän toki seuraa).

Onkos yhteisasuminen muuten nykyään kokonaan poissa laskuista? Itsellä ainakin asuminen tyttö"kolhoosissa" oli yllättävän lohdullista aikuiseksikasvamisprosessissa. Ärsyttihän ne kämppikset välillä niin että suussa maistui, mutta kuitenkin oli aina kaveri/kavereita paikalla. Nääs kun me ihmiset olemme laumaeläimiä ja parempi luoda ensin väljempi ja sallivampi yhteisö kuin sitten se perhe, joka onkin totista totta.

 

[ap.]

olette antaneet minulle hyviä vastauksia ja paljon ajattelemisen aihetta. suuri kiitos siitä! edelleen on miettiminen päällä, vaikka yleisesti ottaen tilanteemme on parantunut ja rauhoittunut, ja nyt on ollutkin mukavaa hänen kanssaan. mutta mietin vielä mitä oikeasti haluan, tiedän että tämä ei välttämättä kestä loppuelämää, ja olen hyväksynyt sen. mutta....

siitä haluaisin vielä kysyä, että mikäköhän siinä on koska pelkään että erottuamme mies löytää heti uuden, ja että en kestäisi ajatusta hänestä toisen kanssa? varsinkaan, jos se uusi olisi kauniimpi ja paremman näköinen kuin minä.... tämä kauhistuttaa minua, ja se on varmasti yksi syy miksi en ole vielä lähtenyt suhteesta. tunnen oikeastaan jonkinlaista pakokauhua tai paniikinomaista tunnetta ajatellessani häntä muiden naisten kanssa. onko tämä normaalia? tuntuu että ei ole... ystävilleni on niin helppoa erota ja löytää uusia ja taas erota... tiedän että myös minä löytäisin helposti uuden miehen jos haluaisin, mutta nyt ei olekaan kyse siitä vaan siitä etten kestä ajatusta miehestäni toisen naisen kanssa. apua.

en voi antaa tämän olla ainoa asia minkä takia olisimme yhdessä jos muuten päättäisin jättää hänet. tuskastuttavaa.

 

[Tinkaleila]

siitä haluaisin vielä kysyä, että mikäköhän siinä on koska pelkään että erottuamme mies löytää heti uuden, ja että en kestäisi ajatusta hänestä toisen kanssa? varsinkaan, jos se uusi olisi kauniimpi ja paremman näköinen kuin minä.... tämä kauhistuttaa minua, ja se on varmasti yksi syy miksi en ole vielä lähtenyt suhteesta.

JOS hän heti pakkaa yhteen jonkun tosilöydön kanssa, niin en yhtään ihmettele tunteitasi. Sehän tarkoittaisi sitä, että sinä olet empinyt hänen kanssaan kolme vuotta ja se ei ole merkinnyt hänelle mitään.

Olisit ollut jotain sellaista, jolla hän on täyttänyt välivuodet odotellessaan parempaa saalista.

Tosiasia: et sinä yksin jää. Mutta parisuhde vaatii tietynlaisia kompromisseja. Jos tuossa iässä todellakin pohdit, mitä muuta elämällä on annettavaa, niin lähde kysymään. Älä jätä pelon takia elämättä, silloin pohdit lopun ikääsi mitä olisi voinut olla.

Oma kokemus: aloin seurustella vielä lukiolaisena. Suhde jatkui ja jatkui, koska en löytänyt miehestä mitään vikaa ja muutenkin sanottiin, ettei se vaihtamalla parane. Sitten oli ihan pakko, tuli se viimeinen korsi joka katkaisi kamelin selän (se oli niin pikkuasia kuin huuhtelematon myslikulho) ja erosimme.

Puolen vuosikymmentä etsin sitä Oikeaa, kunnes lopulta kävi klassisesti: päätin, että enpäs etsikään. Kun olin tuon päätöksen itseni kanssa tehnyt, ei mennyt kolmea kuukautta kun Hän saapui elämääni. Nyt on talot ja lapset ja onnellisuuttakin sopivasti.

Tiiviisti: ainoa, mitä voit antaa itsellesi, on sellainen elämä jota haluat elää. Sinun ei tarvitse etukäteen tietää, mitä tulee tapahtumaan. Kun annat sattumalle mahdollisuuden, voit saada enemmän mitä silloin, jos vaan puurrat vanhaa uraa.