RKP:ssä on voimamme, kaksikielisyydessä rikkautemme

[Börje Esbjörsson]

Perustuslain mukaan Suomi on kaksikielinen ja kansalliskielemme ovat suomi ja ruotsi. Kahden kielen rinnakkainen asema on sekä yhteiskunnallinen että sivistyksellinen saavutus.

Käytännössä painottuvat nyt vain pienempään kieleen liittyvät oikeudet. Enemmistön kieltä puhuvien toiseen kieleen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet ovat jäämässä lähes kokonaan sivuutetuiksi.
Suomenruotsalaisten yhteisöjen ei tulisi monopolisoida kielitaidon puolustamista.

Kaksi kansalliskieltämme ovat kuitenkin kaikkien suomalaisten yhteistä omaisuutta ja keskeinen osa kansallista perintöämme. molemmat kielet kuuluvat kaikille suomalaisille äidinkielestä tai asuinpaikasta riippumatta. Suomenkielisille ruotsin kieli on kuitenkin muuttumassa etäiseksi, vaikka toinen kotimainen kieli on heillekin kuuluva oikeus ja osa heidän identiteettiään.
Kahta kieltämme koskevien juhlapuheitten ja arjen välillä on huima ero. Tämä koskee erityisesti ruotsin asemaa suomenkielisessä kouluopetuksessa.

Toinen kansalliskieli on edelleen kaikkien oppiaine, mutta sen asema on opetussuunnitelmissa vuosi vuodelta heikentynyt. Viimeksi näin tapahtui, kun pakollisesta ruotsin kielestä luovuttiin ylioppilaskirjoituksissa.
Kun ruotsin kielen opetus jää yhä useammin puolitiehen, menettäjinä ovat tietenkin ensi vaiheessa oppilaat, mutta sitä kautta koko suomalainen yhteiskunta.

Oppilaat joutuvat uhraamaan aikaansa ruotsin kielen opiskeluun, mutta lopputulos, kielen käytännön hallinta, jää heikoksi riittämättömän tuntimäärän ja liian myöhään aloitettujen opintojen takia.

Oppimistarpeella on monta lähtökohtaa: perustuslaki on kahden kansallisen kielen suojana, pohjoismaat ovat edelleen ensisijainen viiteryhmämme. Suomella ja Ruotsilla on ainutlaatuinen historiallinen ja edelleen jatkuva yhteys.

Nykyisen Suomen syntyä ei voi ymmärtää ymmärtämättä ruotsin kieltä ja sen asemaa tuossa kehityksessä. Molemmat kansalliskielemme kuuluvat sivistysperintöömme samalla tavalla kuin luterilainen tai ortodoksinen kirkko, autonomian aika tai oikeusvaltio.

Aito kaksikielinen valtio merkitsee aitoa vuorovaikutusta kielirajan ylitse. Jos suomenkielisten kielitaito heikkenee, vuorovaikutus uhkaa jäädä yksipuoliseksi tai harvojen etuoikeudeksi.

Samoin käy myös pohjoismaisten naapurisuhteitten. Ne menettävät erikoisluonteensa, jos siirrytään englannin kielen käyttöön.

Suomenkielisten tulisi päättää, halutaanko turvata sellainen koulujärjestelmä, joka takaa riittävät ruotsin kielen oppimismahdollisuudet. Ratkaisevassa asemassa ovat opetusministeriö ja opetushallitus.

Tarvitaan kuitenkin myös keskustelulle alttiita kansalaisia, jotka voivat vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, poliittisiin päättäjiin ja, ennen kaikkea, oppilaitten motivaatioon.

Ellei kasvava polvi koe, että yhteiskunta tukee ja kannustaa ruotsin kielen oppimista, tuo motivaatio jää puolinaiseksi.

KARI RAIVIO

kansleri
Helsinki

PÄR STENBÄCK

ministeri
Espoo


MATTI VUORIA

varatuomari
Helsinki

(HS - Mielipide - 31.8.2005)

 

[Harry B.]

SUURIN SUOMALAINEN ON SUOMENRUOTSALAINEN

Viholliskuvia ovat aina rakentaneet ne, jotka ovat epävarmoja omasta identiteetistään. Erottelu meihin ja toisiin kielii itsevarmuuden ja myös itsenäisen ajattelukyvyn puutteesta.

Epäluulo suomenruotsalaisia ja muita ruotsinkielisiä kohtaan on suurinta internetin keskustelupalstoilla, joilla fanaattiset fennomaanit lietsovat vainoharhaista vihaa. Viestien häiriintynyttä sävyä ei voi selittää pelkästään ikävällä oppiaineella.

Viesteissä muun muassa haukutaan suomenruotsalaisia tyhmäksi, epärehelliseksi loislaumaksi, uhataan muiluttaa heidät Ruotsiin ja epäillään valtakunnallista salaliittoa, joka tähtää Suur-Ruotsin perustamiseen.

Epäilyttävän moni kirjoittaja viittaa ihannoivasti SUOMALAISUUDEN LIITTOON, joka ajaa yksikielisen suomen asiaa ja aliarvioi ihmisten älykkyyttä väittämällä milloin mitäkin.

Monet ruotsinkielisten vastustajat väittävät olevansa isänmaan asialla, mikä on sikäli omituista, että suomenruotsalaiset ovat olleet täällä yhtä kauan kuin me muutkin. Suomenruotsalaiset suvut ovat tosiasiassa supisuomalaisia sukuja, jotka vain Ruotsin vallan aikana vaihtoivat sukunimensä.

Lähes huvittavaa on puolestaan se, että vastustajien ihannoima Carl Gustaf Emil Mannerheim, suuri isänmaallisuuden symboli, oli suomenruotsalainen. Tästä voinee päätellä, että nämä kirjoittelijat ovat oman vainoharhaisuutensa sokeuttamia.

Ehkä he myös katsovat ylpeinä televisiosta Jonatan Johanssonin ja Mikaela Ingbergin urheilusuorituksia, kuuntelevat Cisse Häkkisen ja Nasty Suiciden levytyksiäja ihailevat Hjallis Harkimoa, Åke Lindmania ja Adolf Ehrnroothia.

Tove Janssonia he tuskin lukevat. Se voisi opettaa suvaitsevaisuutta.