Hei vaan kaikille!
Hyppään uutena mukaan keskusteluun vasta nyt, vaikka taisteluni molaa vastaan alkoikin jo viime tammikuun puolella. Haluan kiittää aikaisempia kirjottajia jakamistanne kokemuksista. Ne ovat olleet hirmu tärkeitä oman kokemukseni valossa, koska tuntuu siltä, että on muutoin ihan yksin tämän taudin kanssa. Tuntuu, että vasta nyt pystyn jakamaan kokemukseni täällä.
Eli oma tarinani alkoi siitä, kun viime vuonna 26.12. tein positiivisen raskaustestin ja kyseessä oli tuolloin toinen raskaus. Ajattelin silloin, että onpas tämä vauvan saaminen "helppoa", kun taas tärppäsi ensimmäisellä yrityksellä. Minulla on siis esikoinen, joka syntyi 2014. Kuitenkin takapakkia tuli, kun ekana neuvolakäyntipäivänä tuli rusehtavaa tuhruvuotoa, jonka piti olla ihan normaalia alkuraskauden verenvuotoa. Esikoisen aikana ei mitään vuotoja tullut, joten se vaivasi minua niin paljon, että varasin ajan yksityiselle gynekologille. Vastaanotolla ei kaikki ollut kunnossa, pieni sikiökaiku löytyi ilman sykettä eikä sikiö vastannut raskausviikoja. Viikkoja oli tällöin minulla 8+. Tämä oli shokki minulle. Lääkäri antoi vielä mahdollisuuden ja pari viikkoa myöhemmin kävimme uudestaan ultrassa, jossa ei löytynyt enää lainkaan sikiökaikua, vaan paksuhkoa istukkakudosta. Minut lähetettiin naistentautien polille ja lääkäri totesi, että kyllä tuosta sytostaateilla selviää! En voi edes kuvailla tunnetta, mikä tuli silloin. Olin juuri kuullut, että olen menettänyt vauvani ja samalla kuulin, että pitää aloittaa solunsalpaajahoidot. Itkin silmät päästäni monta päivää ja odottelin aikaa verikokeisiin, jolla varmistettaisiin tilanne. Pian tuli aika verikokeisiin ja hcg oli tuolloin viikolla 10+ 232300. Siitä seuraavalla viikolla seurasi kaavinta 17.2., jonka yhteydessä oli vahva epäilys rypäleraskaudesta, vaikka ultrassa niin selkeä tilanne ei ollutkaan.
No, kaavinta meni hyvin ja 4 viikon sisällä varmistui diagnoosi täydellisestä molasta, tosi myös normaalia istukkakudosta oli ollut mukana. Keuhkot kuvattiin myös etäispesäkkeiden varalta. Hcg laski alkuun hurjaa vauhtia, mutta huhtikuusta kesäkuuhun arvot vaihtelivat välillä 4-5-4-6-4 ja kävin silloin 2 vkon välein kontrollissa. Odotin kuin kuuta nousevaa, että arvot laskisivat, jotta raskauskarenssi (6 kk negatiivisesta arvosta) alkaisi ja loulta pääsisi yrittämään uutta raskautta. Sytostaatteja ei keretty vielä miettimään, mutta heterofiilisten vasta-ainaiden ottamista harkittiin puheiden tasolla, koska arvo ei millään meinannut laskea. Kesäkuun lopulla arvo sitten loppujen lopulta laski negatiiviseksi ja ultrassa oli kaikki kunnossa!
Tähän päivään saakka arvot ovat olleet negatiiviset, mutta sitä ei usko, kuinka monet itkut on itketty ja masennusseulat täytetty, kun ei ollut tulla alakuloisuudesta loppuakaan. Eikä ystävien raskausuutisista ole yksinkertaisesta pystynyt nauttimaan, vaikka ei se mitään minulta itseltään pois ole ollutkaan. Sitä ei vaan pysty selittämään eikä kukaa muu ymmärtämään, jos ei ole itse tällaista kokenut. Toisen lapseni olisi pitänyt 3.9. syntyä maailmaan. Sen sijaan syntyi huoli omasta terveydestä ja mahdollisesta syövän kehittymisestä. Pelot valtasivat elämän, ja huoli siitä, että esikoiseni jäisi ilman äitiä.
Nyt pelot ovat pikkuhiljaa jääneet taka-alalle ja odotan vielä joulukuun hcg-kontrollia. Jos se on normaali, pääsee vihdoin yrittämään toista lasta
Vieläkään en pysty täysin elämään ilman tätä tautia, mutta nyt olen siinä pisteessä, että yritän kääntää tämän kokemukseksi, mikä on vahvistanut perhettämme. Jospa meilläkin vielä onnistaa!