A
"aapee"
Vieras
Nyt avaudun, onkohan tää masennusta vai yleistä pahaa oloa tässä mietin, jos joku osaa neuvoa niin kiitos.
Eli olen tässä eronnut kun mies ei hyväksynyt toista lasta raskausajasta lähtien, kun huomattiin pientä ongelmaa.
No nyt olen yksinhuoltaja, arki on raskasta tietysti, itselläni ei aikaa tehdä mitään itseäni varten tai harrastuksia ja. en roiku myöskään netissä koska aikaa ei ole. Mutta nyt haluaisin ehkä vertaistukea tai kannustusta en tiedä.
Ystäviin en ole pitänyt yhteyttä niin ovat etääntyneet, ok, oli todella raskas vauvan ensimmäinen elinvuosi ja kukaan ei ehkä tajunnut tilannettani miten yksin olin ja kyllä, uuvahdin ja en jaksanut mitään sosiaalista kanssakäymistä. Nyt haluaisin jonkun vaikka kyläilemään, niin ei tunnu luonnolliseltä pyytää ketään. Työvereita on rajatusti eikä läheisiä niinkään.
Tunnen myös häpeää että huomaan olevani kateellinen onnellisen näköisille ydinperheillä jotka lapsineen viettävät esim. ostoskeskuksessa aikaa niin kuin minäkin, tosin täysin yksinhuoltaja. Mistään en haaveile enempää kuin että olis joku rakas ihminen jonka kanssa jakaa arki, kasvatusapua, tukea ja turvaa. Mutta taitaa olla vaikeaa täysin yksinhuoltajana tuollaisesta edes haaveilla.
Olen työssäkäyvä ja aika on kortilla, mutta ehdin silti säälittelemään itseäni ja kohtaloani.
Eli olen tässä eronnut kun mies ei hyväksynyt toista lasta raskausajasta lähtien, kun huomattiin pientä ongelmaa.
No nyt olen yksinhuoltaja, arki on raskasta tietysti, itselläni ei aikaa tehdä mitään itseäni varten tai harrastuksia ja. en roiku myöskään netissä koska aikaa ei ole. Mutta nyt haluaisin ehkä vertaistukea tai kannustusta en tiedä.
Ystäviin en ole pitänyt yhteyttä niin ovat etääntyneet, ok, oli todella raskas vauvan ensimmäinen elinvuosi ja kukaan ei ehkä tajunnut tilannettani miten yksin olin ja kyllä, uuvahdin ja en jaksanut mitään sosiaalista kanssakäymistä. Nyt haluaisin jonkun vaikka kyläilemään, niin ei tunnu luonnolliseltä pyytää ketään. Työvereita on rajatusti eikä läheisiä niinkään.
Tunnen myös häpeää että huomaan olevani kateellinen onnellisen näköisille ydinperheillä jotka lapsineen viettävät esim. ostoskeskuksessa aikaa niin kuin minäkin, tosin täysin yksinhuoltaja. Mistään en haaveile enempää kuin että olis joku rakas ihminen jonka kanssa jakaa arki, kasvatusapua, tukea ja turvaa. Mutta taitaa olla vaikeaa täysin yksinhuoltajana tuollaisesta edes haaveilla.
Olen työssäkäyvä ja aika on kortilla, mutta ehdin silti säälittelemään itseäni ja kohtaloani.
Ruuhka-Suomessa asun.