Saako puoliso uupua toisen sairastamiseen ja vastoinkäymisiin?

[kauskaaa]

Mieheni sairastui fyysisesti kaksi vuotta sitten. Hän ei pysty enää harrastamaan liikuntaa ja kivut ovat jatkuvat. Töissä hän silti käy, mutta hän on tämän parin vuoden aikana muuttunut vetäytyneeksi, hiljaiseksi ja poissaolevaksi perheemme asioista. Tulevaisuus sairauden suhteen on epävarma ja se, pystyykö hän töihin jatkossa.

Tämän sairastumisen lisäksi mieheni isä sairasti vakavasti pari vuotta ennen pari viikkoa sitten tapahtunutta kuolemaansa. Tämäkin kuormitti miestäni, joka ajoi joka viikonloppu isänsä luokse auttamaan päivittäisissä asioissa, loppuaikana myös kuljetti isäänsä isän kotiin hoitokodilta (jossa siis miehen isä asui viimeiset kuukeudet).

Tuntuu, että olen jäänyt henkisesti parin vuoden aikana yksin liitossamme. Meillä on kolme lasta. Seksiä on pari kertaa vuodessa, koska mies ei kiinnostu. Hän vain on, omissa ajatuksissaan. Tunnetasolla en saa kontaktia ja tuntuu, ettei hän tunne mitään. Silti hän on hyvä isä ja tekee parhaansa raskaassa tilanteessa. Miehelleni riittää lähipiiriltä ymmärrystä, mutta koen itse syyllisyyttä siitä, että olen alkanut itse uupumaan tähän tilanteeseen. Haluaisin perheellemme taas kodin, jossa on iloa ja hassuttelua, onnellisuutta. Nyt perhettä on varjostanut tumma pilvi tämän parin vuoden ajan. Mies ei kuitenkaan halua lähteä minnekään keskustelemaan asioista.

Olen uupunut tilanteeseen, mutta koen ettei minulla ole "oikeutta" siihen. Enhän minä ole se kärsijä, vaan mies. Mutta silti: olen uupunut ja henkisesti väsynyt.

 

[Tallu -]

Jos itse olisin sinun tilanteessasi, niin pyytäisin vastaanottoaikaa esim. työterveyshoitajalta tms. jonka kanssa voisin käydä keskustelemassa (ja etsimässä perheellenne aputoimia, jos niiden tarvetta on).

 

["akka"]

Saa, sinäkin olet vain ihminen eikä kukaan jaksa loputtomiin tukea jos toinen ei osoita minkäänlaista elämänhalua.Miehesi kaipaa oikeasti ammattiauttajaa nyt.Yritä patistaa hänet sinne ja kerro mat tuntemuksesi, sen mitä äsken kirjoitit että tunnet olevasi täysin yksin ja sinä olet väsynyt tilanteeseen ja kaipaat apua.

 

["vieras"]

Miten lupa annetaan kirjallisena vain suullisena? Pitääkö olla todistajat?

 

["vieras"]

Saa uupua, ja tosiaan kerro miehellesi rehellisesti että nyt olet itsekin väsynyt. Toivon että saatte asiat selviksi.

 

["vieras"]

Onhan se luonnollista, että uuvut itsekin pyörittäessäsi yksin perheen arkea, mutta mies tarvitsee tukeasi silti. Koita saada mies hakemaan apua ja lääkitys masennukseensa, ja kysy teille siivous- ym.apua kunnalta tai vaikka yksityisesti että jaksat paremmin.

 

[kaikki sen tietää]

Miehet ei sairasta ne vaan laiskottelee!

 

[ihiu]

Saa uupua ja vaikka erota jos mies ei edes yritä muuttaa asioita ja asennettaan.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";28189817]Onhan se luonnollista, että uuvut itsekin pyörittäessäsi yksin perheen arkea, mutta mies tarvitsee tukeasi silti. Koita saada mies hakemaan apua ja lääkitys masennukseensa, ja kysy teille siivous- ym.apua kunnalta tai vaikka yksityisesti että jaksat paremmin.[/QUOTE]

Peesi tälle. KUITENKIN se miehesi on se joka kärsii ENEMMÄN ja tarvitsee tukeasi. Jos sinä veilä etännyt ja et piristä jne. se syöksee miehesi enemmän surujen alle. Vaikka ei tässä ole tarkoitus mittailla kumpi "kärsii" ENEMMÄN jne. kun se mitä ja miten paljon kestää on yksilöllistä ja riippu ihmisestä ja niistä koettelemuksista.
Mutta voin kokemuskesta sanoa että kun elämä todella riepottaa ja mattoa vedetään koko ajan jalkojen alta (sairaudet, menetykset, epäonnistumiset jne) niin pienetkin vastoinkäymiset SIIHEN PÄÄLLE saa räjähtämään, vittuuntumaan ja katkeroitumaan aina vain enemmän. Sitten jos toinen vähättelee tai etääntyy - soppa kiehuu yksinkertaisesti yli, puolin ja toisin. MUTTA se jota se elämä riepottelee on se suurin kärsijä kuitenkin. Tietysti toinenkin väsyy ja saa väsyä - mutta nytkin snä olet varmasti se jolla niitä voimia on enemmän hakea sitä apua. Mitä se apu sitten teille on, jos itsellesi helpotusta vaikka kotitöissä tms. hae sellaista, mutta ole miehesi tukena ja yritä piristää jne.

Meillä siis minä olen se jota kohtaa vastoinkäymiset jne. ja ymmärrän että varmasti mies on ollut (ja nähnytkin sen) tilanteeseemme aina ihan poikki (minä olen monesti kyllä ajatellut oikesti että parempi kun en ikinä olisi edes syntynyt - kun kaikki on aina niin vaikeaa jne.) mutta sitten kun päästään taas jotenkin lähemmäs toisiamme, niin omakin elämänilo kasvaa ja yrittää nähdä ne hyvät asiat elämässä jne. Mun on pitänyt tehdä töitä sen suhteen että oppisin olemaan vähemmän negatiivinen, vaikeaa se on kun aina sitä mattoa vedetään jalkojen alta.

Nytkin tilanne se että mulle tulossa tutkimus (sairaus joka pahentunut) ja mieskin sanoi taas että "hirvittää tää tilanne kun ei tiedä mitä se on", se voi olla ei mitään kummempaa, hoidettavissa tai oikeasti syöpä. Merkit on vähän huonot nyt ja kiireellisenä laitettiin tutkimuksiin ja kuinkas kävi. Sairaala sekoili ja ensin laittoivat 3kk jonotukseen ja sitten lähete kiertääkin uudelleen lähettävän lääkärin kautta toiseen sairaalaan kun vaatii nukutuksen. Kaksi viikkoa meni tämän mohlinnän takia ja sitä ennen tk. teki puhelimessa diagnoosin, "ei mitään vakavaa" ja aikaa tarjottiin silloin kuukauden päähän kun yksityinen laittoin heti kiireellisenä oireiden perusteela asian eteenpäin...mutta nyt siis sekin möhlittiin kaupungin sairaalassa ja minun piti itse soitella perään ja lopulta tälle lähettävälle lekurille joka kovasti kummasteli pompitusta... mutta näin se asiat mun elämässä menee yleensä kaikki, aina vaikeimman kautta.

 

["vieras"]

Mies ei selvätikkään halua apua, joten mitään et voi. Pakottamaan et pysty. Hae itsellesi keskusteluapua ja neuvoja, miten toimia. Ennen kuin itse luhistut.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";28190147]Mies ei selvätikkään halua apua, joten mitään et voi. Pakottamaan et pysty. Hae itsellesi keskusteluapua ja neuvoja, miten toimia. Ennen kuin itse luhistut.[/QUOTE]

Halua...tai ei pysty/kykene/jaksa, on TOTAALISEN uupunut ja surun murtama. Siinä ei pahemmin haluja oo mihinkään suuntaan. Nyt se joka näkee ja vielä jaksaa on enemmän vetovastussa.

 

["mutku"]

miksi pitää saada uupua just kaks viikkoa sen jälkeen, kun toiselta on isä kuollu? ei ole ihan laitaa sekään

 

["Vieras"]

Minä keskustelisin mieheni kanssa parisuhteen tilasta. Ja kaikesta muustakin. Omista tuntemuksistani, kertoisin ymmärtäväni hänen surunsa jne. mutta myös sen, että kärsin itse valtavasti tilanteesta.

Jos tilanne on oikeasti se, että mies on sulkeutunut, olisi parasta että keskustelisitte kaikesta juurta jaksain, ehkäpä saisitte uutta läheisyyttä, seksiä ja voisit olla sekä henkisesti että fyysisesti hänen tukenaan vaikeassa tilanteessa. Onhan sinullakin rankkaa asian takia, ei vain miehelläsi. Miksi sinun paha olosi tulisi unohtaa..
Keskustelkaa ihmiset. Kerro tunteesi, pyydä häntä kertomaan tunteensa. Ei kai läheisyys muuten palaa ikinä!?

 

[Doves]

Itse sanoin aikoinaan miehelleni, että minä en häntä voi auttaa ja hoitakoon itsensä kuntoon tai minä lähden. Mies haki hoitoa monesta suunnasta ja paremmalta näyttää tulevaisuus. Kuulostan itsekkäältä, mutta ei minulla ole aikomustakaan "tuhlata" elämääni jatkuvaan synkistelyyn. Jos on sairas niin se pitää hoitaa, muuten se tartuttaa koko perheen ja se ei ole reilua ketään kohtaan.

 

[hyppykuppa]

jätä se sika

 

[Aamuäree]

Tottakai!

 

[saunatonttu-sandra]

mun mies sairastui psyykkisesti, ja on ollut viikkojakin sairaalassa. en päässyt uupumaan, kiitos siitä äidille ja kavereille, mutta kyl se voimia vie, en kiistä,. sitä aktiivisemmin olen harrastanut ja panostanut lapsiin, ettei heidän arki muuttuisi. mies on kuitenkin hyvin kiltti ja hellä, mutta masennuskaudet vaikeita.

meillä siis asuu 3 lasta edellisestä liitostani ja yksi yhteinen. mies on erittäin lempeä mutta jämpti isäpuoli ja isä, sen puoleen ei siis hätää, mut tottakai se rasittaa ku masennuskausina saa suunnilleen joka asian komentaa.

rakastan kuitenkin miestäni, ja tiesin sairaudesta ennen yhteisen elämän aloittamista, joten niillä korteilla pelataan mitkä jaossa saatiin

 

["mutku"]

Mieheni sairastui fyysisesti kaksi vuotta sitten. Hän ei pysty enää harrastamaan liikuntaa ja kivut ovat jatkuvat. Töissä hän silti käy, mutta hän on tämän parin vuoden aikana muuttunut vetäytyneeksi, hiljaiseksi ja poissaolevaksi perheemme asioista. Tulevaisuus sairauden suhteen on epävarma ja se, pystyykö hän töihin jatkossa.

Tämän sairastumisen lisäksi mieheni isä sairasti vakavasti pari vuotta ennen pari viikkoa sitten tapahtunutta kuolemaansa. Tämäkin kuormitti miestäni, joka ajoi joka viikonloppu isänsä luokse auttamaan päivittäisissä asioissa, loppuaikana myös kuljetti isäänsä isän kotiin hoitokodilta (jossa siis miehen isä asui viimeiset kuukeudet).

Tuntuu, että olen jäänyt henkisesti parin vuoden aikana yksin liitossamme. Meillä on kolme lasta. Seksiä on pari kertaa vuodessa, koska mies ei kiinnostu. Hän vain on, omissa ajatuksissaan. Tunnetasolla en saa kontaktia ja tuntuu, ettei hän tunne mitään. Silti hän on hyvä isä ja tekee parhaansa raskaassa tilanteessa. Miehelleni riittää lähipiiriltä ymmärrystä, mutta koen itse syyllisyyttä siitä, että olen alkanut itse uupumaan tähän tilanteeseen. Haluaisin perheellemme taas kodin, jossa on iloa ja hassuttelua, onnellisuutta. Nyt perhettä on varjostanut tumma pilvi tämän parin vuoden ajan. Mies ei kuitenkaan halua lähteä minnekään keskustelemaan asioista.

Olen uupunut tilanteeseen, mutta koen ettei minulla ole "oikeutta" siihen. Enhän minä ole se kärsijä, vaan mies. Mutta silti: olen uupunut ja henkisesti väsynyt.

Teidän perheessä on tapahtunut paljon surua aiheuttavia asioita aika lyhyen ajan sisään, tai siis miehen perheessä. Nyt tässä tuntuisi vallitsevan joku eriseuraisuus, ja vaikuttaa että asiassa on muutakin. Jos ap on alunperin tuntenut itsensä ulkopuoliseksi miehen sukuun nähden, ja nyt siellä pidetään yhtä ja ap tuntee jäävänsä ulos, miehen masentuneisuutena oirehtiva suru on hänelle kuin julistus joka päivä, että uusi perhe ei ole samanarvoinen asia. Silloin ap loukkaantuu itsensä ja myös lastensa puolesta, eikä ole tietysti paljon suurempaa loukkausta, etenkin kun hän kokee tulevansa loukatuksi paitsi äitinä, myös naisena.

Silloin voi käydä noin, että juuri silloin kun mies tarvitsisi sitä ymmärtäjää eniten, sitä löytyy vähiten. Ap haluaa kostaa kohtelunsa juuri kun mies on heikoimmillaan. Avarakatseisuus vaihtuu putkinäköön, ja mielessä siintää vain vertailukohtana onnen tila, jossa kaikki on hyvin ja perheessä nauretaan. Mutta kun kaikki ei ole hyvin tässä kohtaa. Tulevaisuudessa voi olla ihan toisin, mutta ap:n oikeutuksen etsintä ei auta asiaa. Mies varmasti huomaa ettei toinen osaa tukea, ja asia jää hampaankoloon viimeistään siinä vaiheessa, kun aloittaja alkaa esittää omia vaatimuksia.

Lukijat mieluusti hoputtavat, että miehen pitäisi mennä hoitoon ja jos ei mene niin pilaa perheensä ja eioreiluu. Mutta ainakin jossain paikoissa ei edes lähdetä hoitamaan surua masennuksena, vaikka ne samalta näyttäisivätkin. Enkä ymmärrä miksi pitäisi. Kun on luvattu kestää vastamäessä ,niin pitäisi tehdä. Jos tuntuu, että taustalla on sellaisia asioita jotka aiheuttavat kitkaa alunperin, niitä voi käsitellä alkuun jonkun muun kanssa. Voi olla että kuunteluapu tekisi juuri nyt hyvää nimenomaan aloittajalle, ei hänen miehelleen.

Tässä ketjussa nähdään vastoinkäymiset uhkana, joka likaavat puhtaan perheen piloille. Asian pitäisi olla päinvastoin: nimenomaan vastoinkäymiset hitsaavat meidät yhteen. Se ei ole mahdollista, jos sitä ei ymmärretä edes haluta. Eikä lähentyminen onnistu lohduttajan, vaan surijan ehdoilla. Surijan myrsky sivuuttamalla ei varmasti saada aikaan muuta yhteistä kuin halu laittaa kantapäät vastakkain.

Ehdotan että aloittaja etsii toisen kuuntelijan, ja aina kun tulee tarve syyttää miestä perheen ilmapiiristä, katsokoon peiliin. Voi tosiaan olla että miehessäkin on vikaa, mutta meissä kaikissa on.

 

["Sari"]

Uupuminen ja väsymys ei kysy lupaa. On ihan tutkittu, että masentunut sairastuttaa ennen pitkää lähipiirinsäkin. Jos mies ei halua tehdä tilanteelle mitään, niin et voi muuta kuin yrittää pelastaa itsesi ja lapsesi vielä kun jaksat.

 

["mutku"]

[QUOTE="Sari";28191387]Uupuminen ja väsymys ei kysy lupaa. On ihan tutkittu, että masentunut sairastuttaa ennen pitkää lähipiirinsäkin. Jos mies ei halua tehdä tilanteelle mitään, niin et voi muuta kuin yrittää pelastaa itsesi ja lapsesi vielä kun jaksat.[/QUOTE]

Niin, mutta jos meitä ei laiteta mahdottomaan tilanteeseen jossa tulee keppiä jos neliskanttista palikkaa ei saa pyöreään reikään sopimaan, uupumus on myös omien odotusten tulosta. Ap odotti, että vastamäkeä ei tulekaan, tai jos tulee niin se ei saa kestää kahta vuotta.

Tällä asenteella, että perhe on pelastettava kaksi viikkoa sitten vanhempansa menettäneen vähäpuheisen miehen läheisyydestä etteivät lapset ja vaimo mene rikki, tähän maahan ei jää yhtään ehjää perhettä. Onko sitten asiat paremmin?

 

["vieras"]

Hitsi sä "mutku" kirjotat asiaa!
Mutta kun se yleensä on just sitä että ne vastoinkäymiset ja surut EI hitsaa yhteen KUIN harvoja, yleensä ne erottaa...Härkönenkin sanoi kirjassaan todenneensa ettei suru yhdistä vaan erottaa, mä olen todennut ihan saman.
Ja varmasti silläkin on merkitystä, mitä ja miten PALJON niitä vastoinkäymisiä ja suruja on/tulee. Muutamasta vielä sinnitellään mutta kun on AINA ja kokoajan, niin joskus se on liikaa, toiselle tai molemmille.
Meille siis mun joku ihme "elämän huono karna tms" on aiheuttanut monia, monia kriisin paikkoja, mutta vielä on sinnitelty, tosin ymmärrän kyllä jos toinen lopulta haluaa sen paremman elämän (minun kanssa täytyy ihme taphatua että elämä muuttuisi hyvin soljuvaksi ja saisi olla TERVE). Kyllä kaikille olis ollu parempi kun mä en ois syntynyt, isällekkin loppupeleissä (hän halusi mut, äiti olisi halunnut abortin mutta olin jo liian pitkällä). Oonkin ajatellut kun mulla on aina niin helvetin vaikeeta vähän kaikki ni mua ei tänne takotettu alunperinkään eli olin vahinko joka kärsii koko elämänsä ja pilaan kaikkien läheistenkin elämän.

 

["huokaus"]

Täältä sitten asiaa toisesta näkökulmasta. Minä olen meillä se, joka on uupunut, väsynyt ja masentunut - ja kyllä, mieheni ei jaksa sitä. Tilanteeni alkoi työpaineista ja lasten sairastamisista, eteni uupumukseen ja lopulta masennukseen. Kokonaisuudessaan tätä on kestänyt kolmisen vuotta, mutta viime kesänä koin suurimman romahduksen tähän mennessä ja tuntuu, etten jaksa nousta tästä ylös. Kovin usein kurkkua kuristaa paha olo ja itku, töissäkin.

Mieheni on tähän hyvin väsynyt. Jossakin mielessä ymmärrän sen. Kukaan ei jaksa katsoa koko ajan, jos toinen tuhertaa itkua milloin mistäkin ja ilman syytäkin. Miestäni huolestuttaa (ja suututtaa) myös taloustilanteemme: olen yrittäjä ja tuloni ovat luonnollisesti pienet silloin, kun ei meinaa jaksaa. Suurimmat murheeni ja pahan olon kaadan toisaalle, terapeutin niskaan. Kotona yritän olla vuorovaikutuksessa perheen kanssa positiivisemmin ja etsiä tekemistä lasten kanssa rauhallisemmista harrasteista, kirjan ja satujen lukemista, piirustelua ja askartelua, jos en muuta jaksa (kotoa poistuminen on työn ja tuskan takana). Jos mökötyttää tai itkettää, vetäydyn hetkeksi omiin oloihin sen sijaan, että alkaisin haastaa riitaa jostakin toissijaisesta seikasta.

Minulle olisi suuri kauhistus, jos ystäväni ja perheeni masentuisivat itse minun oloni vuoksi. Äitini kohdalta tilanne on jo lähellä tätä. Tiedän, että hän kantaa kovin paljon huolta minusta. Yritän ehkäpä hiukan peitelläkin oloani häneltä ja nykyään myös mieheltäni. Ystäviltäni olen pimittänyt tilanteen lähes täysin. Silloin joskus, kun tämä alkoi, puhuin paljonkin väsymyksestäni. Sitten huomasin, että eihän tämä muuksi muutu ja vaikenin. Viimekesäisestä romahduksesta tietää vain lähimmät ystäväni. Niinä kertoina, kun käyn kaupassa tai muilla asioilla, jaksan tsempata sen verran, että hymyilen, tervehdin ja puhun tuttujen kanssa. Niitä riittää tässä pienessä taajamassa, jossa asumme.

Parisuhdetilannetta on helpottanut se, etten vaatimalla vaadi mieheltä ymmärrystä, lohtua ja silitystä tähän, kuten alkuun tein. Kun emme pääse keskinäiseen yhteisymmärräksyyn voinnistani, riittää, ettei hän ääneen kritisoi tekemisiäni tai väsymyksestä johtuvaa kodin repsotusta. Minulla on nyt sen verran tilaa, että tiedän pärjääväni päivä kerrallaan. Olen myös hyväksynyt ja ääneen myöntänyt tilanteeni. Yritän pestä pyykkiä, siivota ja kokata sen verran, että pärjätään. Välillä mies kysyy, kauanko vielä. Siihen on paha vastata, kun en tiedä itsekään.