Saanko avautua? :(

["harmaana"]

Kun tilanne on nyt tämä:

Olin nuori ja typerä ja haksahdin alkoholin tuomaan nautintoon. Elämä rullasi ja kaikki oli jees - no niin jees kuin se vaan voi olla. Vajaa parikymppisenä tulin raskaaksi, mies ei välittänyt. Päätin pitää lapsen. Raskausajan olin yksin, päätin selvitä.

Lapsi syntyi, mies kieltäytyi kaikesta. En jaksanut vaatia testeihin, ulkopuolelta tulevat paineet olivat kamalia. Lapsi "jäi" ilman isää. Kun hän oli vajaa 2v. , tuli kuvioihin uusi mies.

Mies halusi perheen, minä taas huomasin potentiaalisen lapsenvahdin tytölle. Otin hänet, ajatuksella niin kauan kuin on hauskaa. Juttu vakavoitui, minulla jäi juhliminen ja viina.

Menimme kihloihin, naimisiin. Saimme pari lasta lisää. Opiskelin ammatin.

Nykyinen tilanne; onnellisesti (?) naimisissa, ihania lapsia. Koti, työ ja perhe. Minulla vaan äärettömän paha olla - koen olevani huono äiti, vaimo, ihminen. Olen käynyt psykologilla ja lääkärillä, sain lääkkeet. Ei auta. Juttelin - ei auta. Kannanko tätä menneisyyden taakkaa harteillani hautaan saakka? Onko tämä rangaistus kaikesta paskasta mitä olen tehnyt? Miksi en voi/osaa/saa olla onnellinen siitä mitä on? Olen äärimmäisen ahdistunut enkä tiedä miten eteenpäin. Mies EI YMMÄRRÄ; hänen mielestään "masennus ym." on vaan tekosyy vajota itsesääliin. Yritän jaksaa mutta en välttämättä jaksa. Olen tähän asti ollut se kunteleva korva, auttava ystävä, mutta nyt alkaa tulla mitta täyteen. Minunkin kupilla on reunat....

 

[jippii]

Mulla paaaaljoon pahempi menneisyys. Vi***aahan se mutta en oo jääny rypemään

 

[kojootti]

Tunnetko sä syyllisyyttä siitä, että olet suhteen alkuaikoina ikäänkuin käyttänyt miestäsi hyväksesi, vai eikö sulla ole missään vaiheessa herännyt tunteita miestä kohtaan?

 

[aloittaja]

Tunnetko sä syyllisyyttä siitä, että olet suhteen alkuaikoina ikäänkuin käyttänyt miestäsi hyväksesi, vai eikö sulla ole missään vaiheessa herännyt tunteita miestä kohtaan?

Eniten tunnen kai syyllisyyttä siitä mitä tein alkuaikoina - toisaalta tunnen syyllisyyttä siitä että selvästi meidän tunteet ei kohtaa. Uskon että hän rakastaa - niin minäkin; en vaan samalla tavalla kuin häån.... lähinnä ystävänä....

 

[Muumibuumi]

Olen usein miettinyt sitä ihan samaa. Muistan kuinka muutama vuosi sitten ryvin kolmenkympin kriisissä. Ajattelin, että kaikilla muilla on jo kaikki ammatti, mies, lapsia, perhe pari autoa, lemmikki ja omakotitalo.. Minulla ei mitään.. ei edes ammattia..

Seilasin miehestä toiseen, kaikki halusi seksiä, muttei mitään muuta. Sitten tapasin miehen, joka halusi tapailla minua.. Heitä oli samaan aikaan kaksikin.. Toisella oli aikaa toisella ei, kun oli maatalo ja eläimiä ja pellot.. Toinen oli duunari, jolla oli illat vapaata aikaa minulle.. Muistan ajatelleeni tuolloin, etten ala kummankaan kans sen enempää, enkä missään nimessä sen duunarin. Jotenkin vain jämähdin. Ja yhtäkkiä asuin jo sen duunarin kanssa. Oli helppo olla, ei yhden yön juttuja.. mutta ei kyllä kiihkeää rakastumisen tunnettakaan. Helppoa kaveruutta..

Nyt on ammatti, lapsi, koira, kaks autoa, omakotitalo ja aviomies.. Rakastan heitä kaikkia, mutta en rakasta miestäni niinkuin pitäisi... En intohimoisesti, vaan niinkuin veljeä tai parasta kaveria. Olen välillä erittäin epätoivoinen. En voi satuttaa heitä lähtemällä.. Mutta joskus tuntuu, että kuolen jos jään..

 

[kojootti]

:hug: Sun täytyy nyt vaan koittaa olla itsellesi armelias, ei menneitä voi muuttaa. Sä olet kuitenkin alkuaikojen ajatuksista poiketen antanut miehellesi paljon, kokonaisen perheen. Rakkauskin muuttaa ajan kanssa muotoa, siitä tulee sellaista toveruutta. Mutta tietysti jos on koko ajan tunne, että asiat ei ole niinkuin niiden tulisi olla, niin on hyvä tehdä jotain muutoksia.
Koita tehdä sellainen mahdollisimman todentuntuinen mielikuvamatka tulevaisuuteen, jossa sulla ei enää olisikaan sun miestä. Ajattele vaikka miehellesi uusi naisystävä, uusi vaimo, lapsia uuden kumppanin kanssa. Herättääkö nämä ajatukset sussa menettämisen pelkoa, vai tuntuuko ihan samantekevältä? Joskus niitä omia tunteita joutuu herättelemään ja kaivamaan esille. Kun vuodesta toiseen näkee samaa naamaa, niin siitä tulee itsestäänselvyys. Tosiasia kuitenkin on, että asiat voi muuttua sekunnin sadasosassa, vaikkapa onnettomuudessa.

 

["viiraska"]

Minusta on kyse myös arvoista. Kyllähän ennen vanhaan - ja vieläkin paljolti muualla maailmassa - ollaan suvun sopimassa avioliitossa. Rakastuminen on sitten ihan onnessa. Kyllä rakastumattakin voi olla, silti voi rakastaa. Kuka sen määrää, millaista sen oikean aviorakkauden pitää olla. Tajuan kyllä tuonkin, että kun on ajautunut yhteen, voi siitä aktiivisen valinnan puuttumisesta tulla kriisi. Silti, tällä hetkellä valitset sitoutumisen tai ei-sitoutumisen, historiasta riippumatta. Katso asiaa nyt. Jos mies on hyvä ja perhe on hyvä, mitä puuttuu? Jos olisit yksin, mitä silloin puuttuisi?

 

[Muumibuumi]

No mulla ainakin aivot kyllä ymmärtää kaikki nämä pointit täällä. Pitäisi ymmärtää olla onnellinen. Kaikki on erittäinkin hyvin. Mies on ihana ja huomioon ottava ja ties mitä kaikkea. Mitään ei multa puutu. Lapsi on ihana ja meillä menee hyvin. Mut miks mulla ei mene?? Miksen osaa olla tyytyväinen tähän mitä lopultakin olen saanut???? Miksen osaa olla onnellinen? Tiedän, että jos heittäisin tämän menemään olisin erittäin tyhmä, enkä tulisi yhtään onnellisemmaksi. Päin vastoin..

Kaiken tämän järki sanoo, mutta ei se muuta sitä asiaa miksikään, että öisin kun muut nukkuu, niin minä itken yksinäisyydessä pahaa oloani.