Saanko mä jo luovuttaa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja sunflower20
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

sunflower20

Aktiivinen jäsen
16.01.2010
2 483
1
36
Mä tässä olen pohtinut eroa jo kolmen vuoden ajan. Nii-in, kolmen vuoden ajan. Saamatta mitään aikaiseksi. Tai olenhan saanut, kaksi lasta. Vanhin kolme, nuorin 1v7kk. Ja koko ajan ollut olo, ettei tää ole oikein, ei ole sitä mitä mä haluan. Siis suhde, ei lapset. Niin, moni ihmettelee miksi tekee lapsia vaikka suhde on kuralla, ja sitä ihmettelen minäkin. : /

Anyway, suhteemme ei missään vaiheessa ole ollut normaali, kuten ystäväni tämän minulle on kertonut. Siis sillä tavalla normaali että arvostaisimme ja kunnioittaisimme toisiamme, ei ei. En usko että me koskaan ollaan arvostettu toisiamme, tekemisiämme arvojamme. Ollaan vaan luultu niin.

Riidat ovat värittäneet elämäämme, niin henkinen kuin fyysinen väkivalta. Molemmin puolin, en minä ole ollut vain uhrina vaan yhtälailla käynyt päälle. Ei normaalia.

Olemme hakeneet apua, aloitteestani. Kaksi kertaa. Parisuhdeterapeutilla. Jotta voisimme vielä jatkaa yhdessä. Ne ei ole tuottaneet tulosta, elämä on jatkunut riitojen ja hyvien aikojen vuorotellessa.

Moneen otteeseen miettinyt eroa, mutta se viimeinen askel on jäänyt ottamatta. Häpeän takia. Kaikki tulisi esille, väkivalta. Siis se että minäkin olen paha. Ja mies on käyttänyt tätä hyväksi, kuten taloudellista valtaa. Uhkailuilla että vie kaiken mukanaan eikä maksa mitään.... ja mä olen nämä uskonut ja pysynyt suhteessa.

Kai siellä taustalla on sitä, että pitää yrittää kaikkensa jotta perhe pysyy yhdessä. Opetetus että kaksi vanhempaa saman katon alla on parempi kuin eri katon alla. Mutta mihin asti? Siihenkö asti että toinen on tosissaan niin lyöty henkisesti ettei jaksa vaatiakaan mitään muuta? Tai pahimmassa tapauksessa että toinen on hautausmaalla ja toinen vankilassa?

Nyt oon saanut asiat sanottua ystäville, vanhemmille. Ollut alaston, rehellinen omista vioista lähtien. Asiasta en miehelle ole sanonut mitään. Olen käynyt sosiaalityöntekijöiden kanssa keskustelut. Varasin ajan jolloin mennään yhdessä keskustelemaan jatkosta, erosta, asumuserosta, lasten jutuista. Ja tämä sopi miehelle. Hän ei kuitenkaan tiedä totuutta että mä olen niin pitkällä omissa ajatuksissani että me erotaan. Hänelle olen kertonut että mennään avaamaan tilannetta kun tämä ei näin voi jatkua.

Mutta nyt on ajatuksissa se, että teenkö mä hätikötyjä päätöksiä, olenko mä oikeasti yrittänyt kaikkeni että voisimme olla yhdessä? Siis tuntuu että nyt kun asiat etenevät niin mä laitan jarruja, onko se normaalia? On se.
nko normaalia että haluaa olla onnellinen? Onko normaalia että kuulee mieheltään, että ansaitset erityistä? Kait on, mutta mä en ole onnellinen nyt enkä todellakaan kuule noita sanoja hyväsä merkityksessä. Eiryisen huono äiti kuulemma...

Nyt on just menossa sellainen seesteinen vaihe, ei tapella mutta emme kyllä keskustelekaan tärkeistä asioista. Jos keskustelisimme tai edes yrittäisimme, tappelisimme.

Miten mä selviän erosta, voinko mä oikeasti nyt erota kun on hyvä vaihe? Kaikkea näitä mä mietin. Ja tietenkin mietin, että miten mies pärjää? Hullua eikö vain?

Mutta mä en osaa kuvitella kuitenkaan sitä tilannetta että mä olisin oikeasti yksin? Yhteishuoltajuutta, mutta sitä että mä olisin yksin? Rahat tulisi vain minulta ja mä olisin se joka elättää lapset. Huhhuh, rankkoja aikoja edessä, sen tiedän. Päätettiin me mitä vain. Mutta eikö ole hassua, että pysyy suhteessa josta ei saa sitä mitä kaipaa. Katsoo aluksi ruusunpunaisten lasien läpi elämää ja miettii mielessään että tuo voisi olla tuollainen, mutta ei katso totuutta silmiin, että ei se ole nyt eikä se siksi muutu jollei se itse halua muuttua. ja kuitenkin jatkaa suhdetta, odottaa ihmettä tapahtuvaksi. Ja se ei tule, se ihme. Tilalle tulee pettymys.. ja siinä sitä sitten olet kun lasien vaaleanpunaisuus katoaa ja totuus on se että elämäsi ei ole sitä mitä halusit. Onko siihen tyydyttävä? Vai voiko vielä yli kolmekymppisenä muuttaa elämää? Mutta pitääkö sitä kysyä sitä toista mukaan? Mutta jos ei mikään ennenkään ole muuttunut vaikka muka on haluttu? Onko se taas joku ihme jota odottaa?

Jos joku on ollut tällaisessa pohtivassa tilanteessa niin olisin enemmän kuin kiitollinen jos voisin saada tukea ajatuksille, kuulla selviytymistarinoita. Kun tässä mun tilanteessa on se, että mulla ei ole säästöjä, kaikki pistin firmaan kiinni joka nyt on heikossa jamassa. Mutta tällä kertaa olen ajatellut että se ei ole se este, siis taloudellinen ahdinko jonka takia tähän jäisin. Ei, vaan nyt muut asiat ovat ne, jotka vaikuttavat päätöksiini, epäröinteihini.
Alkuun vanhempani sanoivat että jos ajat olisivat paremmin niin siis tal. tilanne. Mutta ei sekään välttämättä muuttais mitään. Me olimme hyvin toimeentulevia, oli rahaa riittämiin ei tarvinnut miettiä mihin sitä laittoi ja kuitenkin meillä oli ongelmia. Joten ei se ole se raha...

Tällaista pohdintaa tälle työpäivälle. Jotenkin tuntuu etten pariin viikkoon ole saanut tehtyä yhtään mitään töissä. Ei jaksa. Jos olisin vieraalla töissä, varmasti olisin saanut sairaslomaa. JA kuten ne sosiaalityöntekijätkin sanoivat, että eihänn tällaisessa tilanteessa voikaan pystyä tekemään asioita hyvin. Mutta selitäpä tätä nyt töissä kun ei vielä mikään ole selvää eikä tapanani ole olla ihan näin avoin kaikille...
 
Ei kuulosta hätiköidyltä. Historialla on tapana toistaa itseään, ainakin mitä olen väkivalta suhteita nähnyt. Seesteisempi vaihe on hyvä ja ainoa vaihe jossa pystyt toimimaan ja hoitamaan asioita ja saat ne myös päätökseen. Et ole ainoa joka eroaa huonosta ja epätyydyttävästä suhteesta. Olettehan jo nähneet mihin teistä on ja mihin ei, yhdessä.
Miehesi on turha pelotella että vie kaiken, ei asiat niin mene! :)
 
no ei tuossa teidän tilanteessa ainakaan auta joku kerran tai kaksi terapiassa käynti... itse sanoisin, että on huomattavasti helpompi erota kuin käydä kunnolla käsiksi ongelmiin ja aloittaa aktiivinen parisuhteen ja oman itsen terapia. Sillä se kun asioita ruetaan syvellisemmin käymään läpi on kivulias ja pitkä prosessi. se vaatii todellista tahtoa ja vahvaa sitoutumista molemmalta osapuolelta.

Minulla ex ei ollut valmis siihen kivuliaaseen prosessiin, joten tiet johti erilleen... nykyisessä suhteessani mies on onneksi eri maata ja on ongelmien vastaantullessa tekemään kaikkensa niistä ylipääsemiseksi.
 
Niin moni jää suhteeseen kun pelkää mitä sit kun erotaan...Uskon että toista ei voi muuttaa,mutta itsensä voi.Meillä on takana hyvin vaiherikas suhde...samoja asioita mistä puhuit. Mies nöyrtyi kun oli oikein ryvettynyt ja pikkuhiljaa alkoi tajuamaan mitä on pelissä.

Meidän suhteen ongelmat johtui miehen hyvin alkeellisista parisuhdetaidoista,aina ongelmien tultua hävisi päiviksi pois ja ei osannut puhua.Viinasta,juhlimista.Oli myös kausi jolloin koko koti oli rempassa...mies purki sitä kautta olojaan.Minä nalkutin ja uhkasin erolla tuon tuosta.Mutta annoin koko ajan anteeksi ja sekin oli rankkaa.Muuten riidat ei olisi loppuneet koskaan. Sitten jotain pysäyttävää tapahtui.Piti miettiä että nyt peli seis tai asiat muuttuu oikeesti.

Asiat muuttui.

Pitkään ollaan tehty tätä työtä paremman suhteen puolesta ja olen huomannut että on kannattanut. Menneet ovat muistoja vain.Koko perhe voi hyvin. Ja oikeestaan olen kiitollinen myös siitä että jaksoin olla äiti tuolloin ja että lapsi oli täysin "ulkona" noista kuvioista. Yleensä riidat syntyi kun lapsi nukkui tai jos lapsen kuullen meinasi paha riita tulla toinen poistui paikalta.

Mun mielestä sotkunen suhde pilaa ja vie lapsilta niin paljon,sun pitää itse puntaroida tilannetta ja miettiä voiko asiat oikeesti muuttua.Lapsien pitää saada elää lapsen elämää.Sanoit et teillä on väkivaltaa suhteessa,se on vakavaa,tiedät sen itsekkin.
Asiat voi muuttua,oikeesti,mutta kuinka monta mahdollisuutta pitää antaa sitä ennen? se voi jo olla liikaa. ...kaikille teidän perheessä.

Suosittelen asumuseroa,niin meilkkäkin oli kun oli vaikeeta,se selkiyttää asioita ja näyttää suuntia.

Mutta vain itse tiedät mitä teillä on takana ja voiko siitä nousta. Tsemppistä!
 

Yhteistyössä