Adoptiolapsen saamiseen ei riitä se, että pystyy hoitamaan lapsen.
Pystyn itse (ihan todistetusti) hoitamaan riittävän hyvin ainakin nämä 4 lasta, jotka mulla on. Mutta en siltikään saisi lasta adoption kautta, sillä en luultavasti ole kaikilta osin soveltuva adoptiolapsen vanhemmaksi. Lapsen vanhemmaksi kyllä, mutta en adoptiolapsen vanhemmaksi, sillä en täytä kaikkia niitä kriteerejä, jotka adoptiolapsen vanhemmalle asetetaan.
Koenko sen sitten vääräksi ja omaa tasa-arvoani loukkaavaksi, jos minä en saa lasta adoption kautta, vaikka naapuri saa?
En koe. Mielestäni on täysin perusteltua asettaa adoptiolapsen vahemmille tiukat ja tarkat kriteerit, joiden avulla pyritään turvaamaan lapselle mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämään. Toki se on ihan hirmu harmi, etten itse täytä kaikkia kriteerejä, sillä adoptio olisi voinut olla kohdallamme vaihtoehto. Ja voisi periaatteessa olla vieläkin. Mutta koska itsekin koen, että lapsen etu pitää asettaa tässä kohtaa oman harmistukseni ja adotiotoiveden edelle, en näe tässä ongelmaa.
Vamma tai sairas saa mielestäni olla esteenä adoptiolle. Toki toivon, että viikon flunssakuume ei nosta seinää pystyyn kenenkään adoptioprosessissa (kuten ei nostakaan) sillä se ei vaikuta henkilön kykyyn tarjota vakaa, turvinen ja rakastava kasvuympäristö adoptiolapselle.
Mutta mikäli ihminen on kehitysvammainen, jolloin hänen vammansa sijoittuu ymmärtämis-, ja käsityskyvyn alueelle, tien tuleekin mielestäni nousta pystyyn. Kehitysvammaisella saattaa olla resurssit (ainakin tuettuna) ryhtyä vanhemmaksi, mutta adoptiovanhemmuuden osalta tilanne on toinen. Adoptiolapsi tarvitsee enemmän tukea (lapsella on jo vähintään yksi hylkäyskokemus taustalla, mahdollisesti paljon kaikkea muutakin "pahaa"), eikä kehitysvammaisen ihmisen resurssit ole tällöin riitävät.