Sain mitä halusin muttei tunnu (enää) miltään..?

[Whatishappeningandwhy?]

Onko kenelläkään kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä reilut kolme vuotta. Alkuun mies oli kaikkea mistä aina olin unelmoinut. Olin kuin sulaa vahaa ja tein ihan kaikkeni jotta suhteemme onnistuisi. Tein ihan järjettömiä uhrauksia ja uhrasin koko sieluni jotta voimme olla yhdessä.

Mies ei arvostanut, petti, koheli törkeästi, puhui törkeästi, huusi, ei ollut koskaan läsnä, nöyryytti, halveksi ym.

Teimme lapsen jostain kumman syystä ( biologinen kelloni, loputon toiveeni paremmasta?). Raskausajankin olin yksin, itkin, kärsin, tein eroa, sain mieheni kiinni kaikesta mahdollisesta kielletystä joita hän vaan vähätteli, syytti minua kaikesta.

Viimein olen henkisesti päässyt tasapainoon ( tai ainakin luulen niin) ja silmäni ovat aunneet. Olen tajunnut miten väärin minua on kohdeltu ja olen kylmän aikuismaisesti alkanut elää parisuhteen sisällä täysin omaa elämääni. En yritä enkä ponnistele turhia, mutta teen toki normaaleita asioita:laitan ruoan, hoidan lapsen, siivoa kodin, olen kaikin tavoin miehelleni sellainen puoliso kun kuuluukin, mutten odota enää häneltä mitään jotten pety enkä enää ponnistele ylimääräisiä suhteemme eteen.

Ja whum: mies on NYT rakastunut minuun. Joka päivä olen rakas, meille tulee vielä hyvä elämä ( hän sanoo), on viimeinkin taipuvainen asioihin joita joskus todella halusin mutta jotka eivät enää tunnu niin tärkeältä, keskustelee kanssani, lupaa että voin luottaa. Arvostaa, hieroo hartioita ymym.

Ja minusta ei enää tunnu miltään. Paitsi itkettää välillä kun ei tunnu miltään. En voi edes sanoa että olisin katkera tai vihainen. Olen aivan neutraali häntä kohtaan. Seksiä harrastaessamme odotan vaan orgasmia ja sen saatuani jää kuitenkin tyhjä olo.

Mies on lapselle hyvä isä, nykyään hyvä puoliso. Hän on juuri sellainen mitä olisin joskus toivonut että hän olisi.

Mistä tässä on kysymys? Onko ajoitukset menneet vaan pahasti ristiin vai oliko mieheni saavuttamatton rakkaus minulle haaste, jonka saatuani en olekaan enää kiinnostunut hänestä? Mikä minussa nyt mättää? Onko kenellekään käynyt näin? Ja jos on, mitä siitä on seurannut? Voiko vielä rakastua mieheeni? Katoaako hänen rakastumisensa jos muutun takaisin tarvitsevaksi, riippuvaiseksi ja alan taas yrittää? Mistä tässä on kysymys??

 

[ell.i.]

Veikkaan, että kunnioituksesi miestä kohtaan on mennyt. Ja kun se menee, tapahtuu yleensä juuri kuten sinulle kävi.

 

[karisma]

Minä veikkaan, että miehesi tarkoitus on saada sinut takaisin koukkuun ja entinen meno jatkuu taas. Tai sitten muut naiset ei enää kelpuuta miestä- nyt on sitten hätä kädessä. Tai miehesi on kokenut herätyksen, kasvanut ykskaks kunnon isäksi ja aviomieheksi.
Mihin näistä satsataan?

 

[naapurin tyttö]

Minä veikkaan että mies on kokenut herätyksen nyt kun sinä olet alkanut elämään omaa elämää ja pelkää että on menettämässä sinut. Mies yrittää nyt kaikin tavoin saada sinut jäämään. Mutta mitään takuuta ei ole että mies pysyy noin ihanana myös jatkossa, jos päätät jäädä.

 

[nickki]

Tässä tuli taas todistettua (Stingin laulama) lause: "if you love somebody, set them free". Et voi väkisin pitää ketään lähelläsi ja kun annat tilaa voi käydä näin, kuten teille on käynyt.
Tapahtui teille mitä tapahtui, sinuna kuitenkin jatkaisin omaa elämää kuten olet alkanut elää.

 

[ap.]

Kiitos vastauksista.

Tavatessamme mies oli henkisessä koukussa exäänsä. Tai ei heti tavatessamme mutta kun meillä ei asiat lähteneetkään etenemään ihan miehen toivomalla tavalla, niin sen sijaan että mies olisi panostanut enemmän siihen että saisi meidän suhteemme toimimaan, hän alkoikin kartoittaa mahdollisuuksiaan ottaa exä takaisin.

Sitten hän ei enää osannutkaan päättää kumman haluaa. Hän oli vihainen exälle joka oli jättänyt hänet toisen miehen takia mutta halusi nyt tulla takaisin. Minä olin jonkinlainen varapyörä jota roikutettiin löysästi mukana, mutta jos olisin siitä häippäissyt niin ei olisi paljon peräänkään itketty.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli ehkä tehdä tuo exä mustasukkaiseksi? Tai toimia laastarina tuoreen eron jälkeen? Lohtuna, deittinä? Ja itse olin sata lasissa ja ihan tosissani. Vieläkin nousee verenpaine kun ajattelen asiaa. Ja pakko ajatella kun en pääse yli enkä ympäri.

Toisinaan minua varmasti yritettiin käytöksellä jopa ajaa pois mutta en "tajunnut" lähteä. En suostunut luovuttamaan. Tässä se mitä mietin, että tästä voisin syyttää helposti itseäni. Miksi jäin ja roikuin suhteessa jossa mies antoi kaikin tavoin ymmärtää, että olen erittäin tervemennyt? Niin. Miksi? Oliko se liian kova paikka minulle että minusta suostutaan luopumaan noin vain? Otin sen henkilökohtaisesti enkä ajatellut yhtään että olin väärässä paikassa väärään aikaan väärän ihmisen kanssa? Halusin mennä läpi harmaan kiven.

Kun raskaana ollessani sain vasta urkkimalla tiedon todellisesta tilanteesta mikä se on ollut, tunsin itseni TODELLA loukatuksi, sanalla kuvailtuna pelleksi.

Kaiken aikaa olin etsinyt vikoja itsestäni, miettinyt mikä minussa on vialla, yrittänyt ja yrittänyt ihan turhaa.

Sitten kun aioin viimein tehdä sen mitä mies oli välillä yrittänyt kaikin tavoin saada minut tekemään, jättää hänet ja lähteä, hän halusikin minun jäävän ja lupasi lopettaa yhteydenpidon exään.

Tiedän etten tiedä vieläkään tiedä totuutta heistä täysin, mutta tiedän että minua kohdeltu väärin ja pitkään. Ja nyt kun sitten sain miehen itselleni ja kaikki on mukamas hyvin, olen vain katkera, en tunne enää mitään ja minulle olisi ihan sama enää vaikka mies painelisi takaisin exänsä luo. Ei liikuta enää yhtään.

Miksi en ole onnellinen kun asiat on nyt vihdoin kuten halusin? Voinko ikinä antaa anteeksi? Onko joku muu voinut? Miten ja kauan se kesti?

Asiasta keskusteleminen miehen kanssa on ihan turhaa. Hän ei kerro mitään mitä en ole itse saanut selville vapaaehtoisesti, lieventelee ja vähättelee kaikkia asioita ja on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yrittää vaan olla hyvä mies ja toivoo että unohdan.......?

 

[phinky-]

Minusta tuntuu, että kumpikaan teistä ei ole ollut täysin rehellisesti jutussa mukana alusta alkaen nimittäin miksi sinäkään olet takertunut mieheen alussa, vaikka näit, että olet hänelle vain eron jälkeinen laastarisuhde etkä mikään muuta. Ihastuit mieheen, jonka kuvittelit olevan sinulle unelmamies. Rakastit siis rakastumisen tunnetta ja ihannettasi etkä sitä todellista miestä. Joillakin naisillla on myös kummallinen masokistinen tarve roikkua suhteessa väkisin, koska pitää hyvänä ominaisuutena sitkeyttä kykenemättä luovuttaa ja muuttaa ajatusmaailmaansa.

Jos pari on lapseton, niin mikäs siinä vaikka häipyisit heti tänään. Jos kuitenkin on jo ehtinyt syntyä lapsia, kannattaa sen lapsen kannalta tehdä harkittuja päätöksiä eikä vain hetken mielijohteesta erota. Koska olet tuntenut suuria tunteita miestäsi kohtaan ja ilmeisesti seksielämäkin on ollut hyvää, niin on ihan mahdollista, että elämänne suunta voisi kääntyä onnelliseksi. Se kuitenkin vaatisi teiltä kummaltakin hakeutumista parisuhdeterapiaan, jotta voisitte käydä suhteen painolastin läpi ja opettelisitte kumpikin keskustelemaan asioista. On ihan mahdollista, että miehesi vähättelee tapahtunutta, koska miehet ylipäätään osaavat yleensä paremmin jättää tapahtuneet taakseen ja elää hetkessä. Mies tietää, mitä hän tuntee nyt, mutta sinä et osaa nauttia miehestä nyt, koska ajattelet kaikkea sitä, mitä suhteessanne on tapahtunut. Sinun pitäisi pystyä antamaan tietoisesti anteeksi miehen käytös ja yrittää lähentyä, jotta voisitte rakentaa tulevaisuutta nyt. Vaikka suhde on ollut ylä- ja alamäkeä, sinulle on vaikea asennoitua siten, että suhde tuosta enää lähtisi alamäestä takaisin ylämäeksi.

 

[-mellikki-]

Kaikki meistä vanhenevat. Joku päivä sitä voi katsoa peiliin ja tuumata, että ei se oma naama ole kovinkaan kovaa tavaraa markkinoilla, joten voi ruveta olemaan onnellinen siitä, mitä ympärillä on.

Tietynlainen tyytyminen ja turhantavoittelusta luopuminen on onnea. Tajuaa realiteetit ja tajuaa arvostaa sitä mitä oikeasti 'omistaa'. Sen takia hapsuissa tuo termi, koska koskaan ei oikeastaan voi omistaa toista ihmistä, edes lapsiaan.

Toivon, että tässä on käynyt niin, että on tapahtunut todellisuuteen havahtuminen. Siitä seuraa, että voi ruveta työskentelemään nykyisen todellisuuden ja onnellisuuden eteen.

Jos asetelma (=te olette perhe) on sinusta ihan jees, niin kannattaa vihjata että käytäisiinkös perheneuvolassa. Se toimii, jos tuntuu että olisi puhuttavia asioita, mutta niiden läpikäyminen tavallisena iltana töiden jälkeen ei onnistu. Itse koin terapiatunnit hyviksi juuri siinä: oli puhuttava (molempien) oli kuunneltava (molempien) ja terapeutti varmisti, että asiat ymmärrettiin oikein.

Ei se mitään elämänohjeita siellä jakanut. Mitä nyt kysyi, että haluatteko muuttaa suhdettanne paremmaksi ja mä tuumasin, ettei se mitään muutoksia tarvinnut. Hyvä suhde, mutta ihan hyvä että käytiin päivittämässä vähän tuota kommunikaatiota.