Sanokaa mulle kauan tää kateus kestää ja miten tästä pääsee eroon...?

[jokunen]

Kaveri sai vauvan. Kaikki meni hienosti; ei tikin tikkiä ym. kipuja synnytyksen jälkeen. Maitoa tulee vaikka muille jakaa.

Oma synntykseni päätyi sektioon ja maitoa ei tullut vaikka kaikki temput tein.

Nyt, kun kuuntelen tätä kaveria, jolla kaikki siis mennyt ihanteellisesti, huomaan itkeväni ja rypeväni itsesäälissä ja kateudessa. Miksei mulla voinut mennä asiat niin kuin hänellä... En tiedä voinko edes mennä katsomaan tätä vauvaa kun oon niin kateellinen siitä kuinka helposti hänellä on asiat mennyt, enkä kestä kuunnella mitään maidon runsaus juttuja.

Kauanko tätä pettymystä vielä kestää? Oma vauvani on 5 kk ihana, terve ja suloinen, ja rakastan häntä enemmän kuin mitään. Miks mä oon niin paska ihminen, et edelleenkin suren sitä, että mulla imetys ei onnistunut ja jouduin sektioon. Miten voisin päästä kateudesta eroon??
Onks kelään muulla ollut tällaisia tunteita?

 

[mieti muita ihmisiä]

Me emme ole saaneet lasta koeputkihoidoista huolimatta.

 

[Byfånen]

Keskityt siihen mitä sulla on, et siihen mitä muilla. Elämässä vaan joskus on asiat näin. Kyllä mullakin oli samanlaisia ajatuksia aikanaan, kun ei tempuista huolimatta maito noussut enkä saanut imetettyä edes kahta kuukautta. Hormoonit hyrisee ja sitä rataa.. Pääset melko varmasti eroon noista tuntemuksista, kunhan hormoonit alkavat tasaantua.

 

[Vieras]

Mä oon miettiny, miten paljon mun kaveria mahtaa kyrsiä... Mulla on laskettu aika about kk päästä ja koko raskaus on menny ilman mitään ongelmia. Kaverilla taas on ollu kaikki ongelmat mitä vaan olla voi: pahoinvoinnista supistuksiin ym ym ym. Olen yrittäny olla hehkuttamatta sille ylenmäärin mistään just sen takia kun tuntuu siltä, ettei siitä nämä meidän raskauksien eroavaisuudet tunnu kovin kivalta vaikka eihän se mun vika ole mutta kuitenkin.

 

[muiden ihmisten miettijä]

Meinasin juuri "ehdottaa" että jos ap jotenkin onnistut suhteuttamaan asian esim. lapsettomuuteen, niin ehkä se siitä. Itse sain oman rakkaan lapseni keväällä, ja voin kyllä ihan suoraan sanoa, etten siihen asti ollut kyennyt olemaan onnellinen kenenkään odotuksesta/lapsista tuttavapiirissä. Kateus on tietyllätavoin patologista, ainakin tiettyjen asioiden suhteen

 

[vieras]

kun kaikki meni hyvin!sektiota ei tehdä perusteettomasti ja jos olisi tehty toisin ,oisit pahimmassa tapauksessa voinu vaikka menettää rakkaan vauvan!!itselläni ei riittänyt maito,mulla jopa isot rinnat,mutta se juuri voi vaikeuttaa maidontuloa!!kaikki vain vihjailivat kyllä maitoo tulee kun olet noin isotissinen!!mulla ihania lapsia on ja tuttelilla ruokittu..Koita jaksaa!Ole onnellinen vauvastasi,vauva-aika on niin lyhyt!Mulla vanhin lähtee jo inttiin...

 

[Nekkis]

Siitä en tiedä, mutta pistää ketuttamaan tämmöiset minun silmiini ja korviini ihan tyhjänpäiväiset aloitukset. Miksei voi keskittyä olemaan kiitollinen siitä, että ylipäätään on saanut lapsen?! :ashamed: :snotty:

 

[Pessi]

Muakin ensin kyrsi sektioon joutuminen, mutta jälkeenpäin älysin miten huonosti olisi voinut käydä ilman nopeaa leikkausta. Happivajausta pelättiin.
Aina jollain on asiat paremmin tässä maailmassa, sille tielle ei kannata lähteä. Elämä on yhtä vertailua jos niin haluaa tehdä.

 

[Tuttua]

Mulla on täsmälleen sama tarina takana, synnytys pysähtyi jostain syystä ja kiireelliseen sektioon päädyttiin. Mulla myöskään ei koskaan tullut kunnolla maitoa, vaikka vauva sai olla rinnalla niin paljon ja usein kuin ikinä halusi, ja käytin pumppua lisästimulaationa siinä vaiheessa kun hän muutaman viikon alkoi totaalisesti kyllästyä tissiin josta ei ikinä tullut tarpeeksi eikä siis suostunut enää rinnalle yhtä paljon kuin ennen. Ekan parin viikon aikana korvikkeen käyttö väheni selvästi, mutta sitten yhtäkkiä tapahtui jotain, en tiedä mitä koska en muuttanut syömisissäni tai imetyksessä mitään.

Jaksoin pumpata 3,5 kk, joka sekin tuntui siinä hormonihuuruissa ja kroonisesti väsyneenä ainakin tuplasti pidemmältä ajalta. Vasta siinä vaiheessa, kun meillä enää yöimetys satunnaisesti onnistui, sain kuulla, että on olemassa jokin lääke jolla maidon voisi saada nousemaan. Pitkään mietin, mitä teen. Tissitappeluita oli ollut kuukausia, ja olin vihdoin antanut niiden kanssa periksi ja tyytynyt yöimetykseen. Lopulta tein sen päätöksen, että en lähde mihinkään imetysohjaajalle lääkettä hakemaan, koska en kestänyt ajatusta että toivo heräisi taas ja kävisin uudestaan läpi ne tappelut ym. mutta lopputulos ei ehkä olisikaan toivottu. (Imuotteessa tms. ei ollut meillä koskaan ongelmaa. Vauva sai myös paljon läheisyyttä ja syliä jne. eli ei sellaisessakaan voi olla syytä.)

Mä en usko, että siitä kateudesta pääsee ikinä eroon. Poikani on nyt 1 v 3 kk, eli imetyksen loppumisesta kohta vuosi, enkä vieläkään kestä nähdä imettäviä äitejä. Yksi pahimpia paikkoja oli vauvauinti, jossa en voinut mennä saunaan ollenkaan, koska sehän oli tietenkin täynnä tissiä lussuttavia vauvoja. Välttelen kahviloita, joissa äidit yleensä käyvät. Vihan ja katkeruuden tunne on vieläkin aivan valtava.

Eniten olen raivoissani niille, jotka kehtaavat kommentoida tyyliin kyllä sitä maitoa kaikilta tulee kun vaan yrittää, sulla ei vaan pää kestänyt imettää. Se on niin epäreilua kuin vain mikään voi olla, koska minulta ei todellakaan puuttunut halua imettää, eikä yritystä todellakaan. Harva ihan oikeasti jaksaisi kuukausia tapella rintaraivarivauvan kanssa, ja kuukausien ajan pumpata vähintään 8 kertaa päivässä, ympäri vuorokauden.

Sektiota tosin jostain syystä en ole osannut ikinä murehtia siltä kantilta, että olenko nyt muka jotenkin vähemmän äiti kuin "oikeasti synnyttäneet" (hoh). Totta kai olisin halunnut synnyttää alakautta, mutta jotenkin kun hoitohenkilökunta teki sen päätöksen puolestani, en ole sitä ikinä kai siksi jäänyt miettimään. Tuossa imetysasiassa en koe saaneeni samanlaista synninpäästöä, päätinhän sitten itse jossain vaiheessa lopettaa jne., ehkä asia on tämän "käsittelemättömyyden" takia jäänyt niin voimakkaasti päälle?

 

[Magister]

Niin kauan menee hyvin ja on onnellinen, ku ei vertaa itseään, sitä mitä itsellään on tai ei ole muihin. Pidäpä se mielessä.

 

[Tuttua]

Nyt vasta huomasin Nekkiksen viestin, joten oli pakko vielä palata. Kirjoitit todella loukkaavasti. Imetyspettymys voi olla ihmiselle todella vaikea ja rankka paikka, eikä sitä ohiteta millään olethan sentään saanut lapsen -lauseilla. Tuore äiti on aivan uskomattoman herkkä kaikelle, ja siinä hormonihuuruisessa tilassa kun vielä jotain niin perustavanlaatuista kuin imetys (= oman poikasen eloonjääminen, periaatteessa; sitä vartenhan imetys on) menee pieleen, se heilauttaa vähemmänkin herkkää ihmistä.

Totta kai on olemassa monia muitakin rankkoja paikkoja joiden eteen ihminen voi joutua, kuten lapsettomuus tai oman lapsen meneettäminen. En kuitenkaan lähtisi vertailemaan näitä asioita, se olisi epäreilua kaikille. Ja imetyspettymys on rankka kokemus sekin, on todella julmaa että vähättelet sitä tuolla tavalla. En tiedä motiivejasi (enkä usko, että haluankaan), mutta toivon, että mitkä ne ikinä ovatkin, osaisit nousta niiden yläpuolelle, ymmärtää käytöksesi tuhoavuuden ja muuttaa sitä.

 

[ap]

Mulla on täsmälleen sama tarina takana, synnytys pysähtyi jostain syystä ja kiireelliseen sektioon päädyttiin. Mulla myöskään ei koskaan tullut kunnolla maitoa, vaikka vauva sai olla rinnalla niin paljon ja usein kuin ikinä halusi, ja käytin pumppua lisästimulaationa siinä vaiheessa kun hän muutaman viikon alkoi totaalisesti kyllästyä tissiin josta ei ikinä tullut tarpeeksi eikä siis suostunut enää rinnalle yhtä paljon kuin ennen. Ekan parin viikon aikana korvikkeen käyttö väheni selvästi, mutta sitten yhtäkkiä tapahtui jotain, en tiedä mitä koska en muuttanut syömisissäni tai imetyksessä mitään.

Jaksoin pumpata 3,5 kk, joka sekin tuntui siinä hormonihuuruissa ja kroonisesti väsyneenä ainakin tuplasti pidemmältä ajalta. Vasta siinä vaiheessa, kun meillä enää yöimetys satunnaisesti onnistui, sain kuulla, että on olemassa jokin lääke jolla maidon voisi saada nousemaan. Pitkään mietin, mitä teen. Tissitappeluita oli ollut kuukausia, ja olin vihdoin antanut niiden kanssa periksi ja tyytynyt yöimetykseen. Lopulta tein sen päätöksen, että en lähde mihinkään imetysohjaajalle lääkettä hakemaan, koska en kestänyt ajatusta että toivo heräisi taas ja kävisin uudestaan läpi ne tappelut ym. mutta lopputulos ei ehkä olisikaan toivottu. (Imuotteessa tms. ei ollut meillä koskaan ongelmaa. Vauva sai myös paljon läheisyyttä ja syliä jne. eli ei sellaisessakaan voi olla syytä.)

Mä en usko, että siitä kateudesta pääsee ikinä eroon. Poikani on nyt 1 v 3 kk, eli imetyksen loppumisesta kohta vuosi, enkä vieläkään kestä nähdä imettäviä äitejä. Yksi pahimpia paikkoja oli vauvauinti, jossa en voinut mennä saunaan ollenkaan, koska sehän oli tietenkin täynnä tissiä lussuttavia vauvoja. Välttelen kahviloita, joissa äidit yleensä käyvät. Vihan ja katkeruuden tunne on vieläkin aivan valtava.

Eniten olen raivoissani niille, jotka kehtaavat kommentoida tyyliin kyllä sitä maitoa kaikilta tulee kun vaan yrittää, sulla ei vaan pää kestänyt imettää. Se on niin epäreilua kuin vain mikään voi olla, koska minulta ei todellakaan puuttunut halua imettää, eikä yritystä todellakaan. Harva ihan oikeasti jaksaisi kuukausia tapella rintaraivarivauvan kanssa, ja kuukausien ajan pumpata vähintään 8 kertaa päivässä, ympäri vuorokauden.

Sektiota tosin jostain syystä en ole osannut ikinä murehtia siltä kantilta, että olenko nyt muka jotenkin vähemmän äiti kuin "oikeasti synnyttäneet" (hoh). Totta kai olisin halunnut synnyttää alakautta, mutta jotenkin kun hoitohenkilökunta teki sen päätöksen puolestani, en ole sitä ikinä kai siksi jäänyt miettimään. Tuossa imetysasiassa en koe saaneeni samanlaista synninpäästöä, päätinhän sitten itse jossain vaiheessa lopettaa jne., ehkä asia on tämän "käsittelemättömyyden" takia jäänyt niin voimakkaasti päälle?

Helpottavaa kuulla, että sulla on ollut samanlaisia tunteita.

Toki oon yrittänyt ajatella, että pitäis lopettaa tää murehtiminen, ja mulla sentään on lapsi (kaikille sitä ei suoda) mut silti vaan ina havahdun siihen, et imetyksen epäonnistuminen sattuu ja että oon edelleen harmissani siitä etten saanut kokea (yllätysperätilan) vuoksi alatiesynnytystä.

Ikävä kuulla, et sulla on jo yli vuosi lapsen syntymästä, ja vielä tuskailet asian kanssa. Mä oon yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että monet imettävät joutuvat heräilemään useita kertoja yöllä syöttämään lasta, meillä yks annos korviketta on alusta asti riittänyt... ym. pullottelujen etuja.

Jotenkin tää asia on vaan vielä niin herkkä, et edelleen harmittaa suunnattomasti, et omalla kohdalla asiat menivät näin. Ehkä sitä on vaan luonteeltaan tavallaan perfektionisti ja olisi toivonut että asiat menisi niinkuin oli suunnitellut niiden menevän.

 

[vieras]

Ymmärrän sua. Mä en tullut raskaaksi ilman apuja, lapsi syntyi keskosena sektiolla istukan irrottua ja imetys oli vaikeaa kun vauva oli kuukauden keskolassa. Neuvolassa repesin itkemään aivan täysiä, kun terkka kysyi imetyksestä lapsen päästyä sairaalasta kotiin. Se riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunne oli aivan kauhea. Vauvakaan ei ollut aivan helpoimmasta päästä, itki ja poti masuansa paljon. Masennus ei varmaan ollut mulla kaukana.

Oletko ajatellut hankkivasi lisää lapsia? Toisen lapsen kohdalla kaikki voi olla toisin. Mä olen saanut erinomaista lääkettä haavoihin kakkosen synnyttyä. Raskauduin heti kun päätimme aloittaa yrityksen, raskaus oli täysiaikainen, vauva helppo ja imetys on sujunut. Alatie synnytys jäi edelleen kokematta, mutta enää en jaksa moisesta stressata. Tärkeintä on, että kaikki sujui turvallisesti.

Anna itsellesi lupa tunteisiisi. Älä ole tekemisissä kaverisi kanssa, jos nyppii. Tai voisitko kertoa hänelle ystävällisesti tunteistasi, jospa hän hyvinkin ymmärtäisi ja hehkuttaisi onneaan vähemmän seurassasi? Mutta sen verran kannattaa ottaa itseään niskasta, että päätät ettei asia vaivaa sinua ikuisesti. Elämään kuuluu myös epätäydellisyys, sitä on vain opittava sietämään, omalla kohdallaankin! Ole armollinen itsellesi ja hyväksy se, ettet onnistu kaikessa.

 

[nn]

Täällä kans yksi, joka taistelee imetyksen kanssa. Ensimmäset 6 vk meni pojan kanssa todella hienosti, mutta nyt alkaa tissittely takkuamaan eikä todellakaan ole kyse siitä, että en haluaisi imettää! Todellakin haluan, koska koen imettämisellä pääseväni todella helpolla verrattuna kauheeseen pullorumbaan päivin öin. Tällä hetkellä imetys öisin onnistuu, poika jaksaa olla tissillä ilman raivareita mutta aamulla meno on jo toista... syö tissistä sen minkä saa ja loput pitää antaa jo pullosta. Tänäänkin aamulla veti kummatkin rinnat ja sitten päälle vielä 130ml korviketta. Maitoa tulee, mutta en liekkö sitten tarpeeksi...

Jostain syystä koen epäonnistuneeni äitinä ja imettäjänä. Tää asia vaivaa ja todella! Aluksi maitoa tuli yli tarpeen, ainakin tuntui siltä, mutta ilmeisesti poikakin on jo alkanut syömään suurempia määriä ja rintamaitoa ei riitä hänelle tarpeeksi. mä niin haluan imettää! Illat menee rinnalla taistellessa jonkin aikaa ja sitten siirrytään pulloon. Äidilläni oli aikoinaan sama homma imetyksen kanssa, että rinnan jälkeen oli vielä annettava lisämaitoa vaikka imettikin todella pitkään. Musta on aika väärin mainostaa, että kyllä sitä maitoa kaikilla tulee kun vaan imettää tarpeeksi tiheään... Niinhän tässä on tehty, mutta ei niin ei! Jotenkin tämä toitotus täysimettämisestä ja kyllä maitoa kaikilta tulee kunhan vaan jaksaa yrittää, saa mielen matalaksi ja tunteen epäonnistumisesta niin imettäjänä kuin äitinäkin.

Synnytyskin oli mitä oli, lapsi isokokoinen minun lantiooni nähden (lääkäri ei aikoinaan suostunut kuvaamaan lantiotani, kun kuulema mahtuu hyvin tulemaa) ja lapsi oli 2vk yliaikainen ja sen myötä myös isokokoinen. Synnytys oli todella kivulias ja vauva jumitti synnytyskanavassa mikä taas johti lapsen sydänäänten heikkenemiseen ja sen vuoksi raju imukuppi synnytys ja pahat repeämiset. 4vk meni että pystyin eka kerran edes jotenki istumaan... Särkyä ja jomotusta on vieläkin ja aikaa jo 8vk.

Tottakai lapsestaan on onnellinen, mutta ehkä nämä nykyajan luodut paineet täysimettämisestä sun muista luo äideille liian kovat ja turhat paineet! ja imettämisen epäonnistuminen koetaan melkeinpä ylitsepääsemättömänä...

 

[ap]

Kiitos kaikille vastauksista.

En tiedä miks tästä imetyksestä ja siinä epäonnistumisesta on tullut mulle ja monille asian kokeneille niin iso asia. Välillä tuntuu, et oon jo ihan sinut asian kanssa, mut sit ku kuulee jollakin menevän asiat niin täydellisesti niin iskee kateus ja epäonnistumisen fiiliksen. Ja sit on kauheen herkkänä kaikille kommenteille, ja vaikka ihmiset ei todellakaan neuvoillaan ja sanomisillaan tarkota mitään pahaa, ottaa tosi monista asioista itteensä.

Toivottavasti nää pettymyksen tunteet tästä pian laantuu. Oon ajatellut sen niin, että sit kun lapsi ei oo enää vauva tuskin uhraan ajatustakaan imettämiselle.

Niin, ja sitähän ei tiedä miten asiat sitten menee jos joskus toinen lapsi tulee... Toivottavasti sitä osaa kuitenkin olla stressamatta asioista vähemmän, meni ne sit miten meni.