se eilinen silminnäkijä kolmikymppisestä äidistä joka valmistautui kuolemaan

[Nalletar]

se katja siinä on mielenterveyshoitaja ja mietin että opettaako se koulutus jo jotenkin suhtautumaan tuollaisiin asioihin eri tavalla vai vaiko mitenkään oppia omaan elämään kohdistuvia asioita vai onko se vain siellä omassa sisällä miten ne asiat kokee. Ei minusta olisi arkkuliikkeeseen katselemaan arkkuja ja miettimään haluanko "röyhelöreunat" vai yksinkertaisen puuarkun.

Mä olen mielenterveystyöhön suuntautunut lähihoitaja ja mielenterveyspuoleen suuntautunut sairaanhoitaja. En mä ainakaan pystyisi koskaan noin fiksusti suhtautumaan, vaikka kuinka olen kouluttautunut. Että uskon tuon tasapainoisuuden johtuvan jostain muusta...

 

[NeitiMymmeli]

Katsoin ohjelman juuri ylen areenasta. Todella koskettava ja pysäyttävä kuvaus äidin ja perheen hitaasta luopumisesta. Suosittelen jokaiselle, vaikka ahdistaisi. Jo oman työnikin kautta olen niin monesti todennut, että maallisilla materioilla ei ole loppusuoralla merkitystä.

Päällimmäiseksi ajatuksesksi jäi, että kumpi loppupeleissä on kipeämpää lapsen luopuminen äidistä vai äidin luopuminen lapsista?

 

[KiviäkinKiinnostaa]

Mä katsoin ja itkin melkein koko ohjelman läpi :'(
En kyllä varmastikaan osaisi samoin suhtautua omaan kuolemaan, kuten se Katja. Itsellä on epäilty aivokasvainta ja luusyöpää (eri aikoihin tosin) ja olin kyllä henkisesti ja fyysisesti noina aikoina ihan hajalla. Onneksi taustalta löytyi molemmissa epäilyissä vaarattomammat sairaudet.

 

[äiti 40plusplus]

Katsoin ohjelman juuri ylen areenasta. Todella koskettava ja pysäyttävä kuvaus äidin ja perheen hitaasta luopumisesta. Suosittelen jokaiselle, vaikka ahdistaisi. Jo oman työnikin kautta olen niin monesti todennut, että maallisilla materioilla ei ole loppusuoralla merkitystä.

Päällimmäiseksi ajatuksesksi jäi, että kumpi loppupeleissä on kipeämpää lapsen luopuminen äidistä vai äidin luopuminen lapsista?

niin sitä miettii että mitä se oma kuolema on ja jääkö sitä kuollessaan sitten suremaan jotakin tekemättömiä asioita ja sanomattomia sanoja. konkreettisesti se isompi kaipuu kuitenkin jää niille jotka jää tänne, mutta esimerkiksi se että haluaa sanoa hyvästit kuolinvuoteella, niin onko se hyvästit sille kuolevalle vai hyvästit vain oman itsensä vuoksi jotta saa omalla elämään jäävälle sielulleen (ja ruumiilleen) paremman rauhan.
Ja kun kuoleva haluaa jättää ne hyvästit, pyytää anteeksi, sopia riidat (eräs tuttavani näin teki ja anoppinsa kutsui kuolinvuoteelleen ja siinä pyysi anteeksi ja sopi), niin tekeekö sen sen vuoksi että sille maanpäällejäävälle ei jäisi niitä sopimattomia asioita.

 

[LilliMenninkäinen]

Mua ainakin kosketti kovasti se ohjelma. Nukkumaan mentäessäkin tuli ajatus,että mitä jos itsellä olisi vastaava tilanne...sitten mietin sitä Katjan ystävää,että pystyyköhän kuitenkaan laulamaan sitä laulua hautajaisissa. Se laulukin riipaisi niin syvältä :'(

Ei musta olisi elämään sellasen tiedon kanssa,että kuolen pian. En tiedä miten sitä sitten jaksaisi päivästä toiseen odottaen kuolemaa? :/

 

[äiti 40plusplus]

Mua ainakin kosketti kovasti se ohjelma. Nukkumaan mentäessäkin tuli ajatus,että mitä jos itsellä olisi vastaava tilanne...sitten mietin sitä Katjan ystävää,että pystyyköhän kuitenkaan laulamaan sitä laulua hautajaisissa. Se laulukin riipaisi niin syvältä :'(

Ei musta olisi elämään sellasen tiedon kanssa,että kuolen pian. En tiedä miten sitä sitten jaksaisi päivästä toiseen odottaen kuolemaa? :/

en tiedä odottiko Katja sitä kuolemaa vai elikö vain jokaisen päivän. muistelen että sanoi että hän elää niin kauan kuin sydän pysähtyy (vai miten sen sitten ilmaisikaan, en tarkkoja sanoja muista). En tiedä sitten miten pystyy olemaan ajattelematta kuolemaa joka hetki, mutta uskon että hän pystyi kuitenkin ainakin hetkittäin aika täysipainoisesti keskittymään jäljellä olevaan elämään.
tuli mieleen se ohje mitä voisi toteuttaa aina, elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen. Ei peläten sitä että olisi viimeinen vaan eläen aina ne kaikki jokaisen päivän tarjoamat mahdollisuudet nyt

 

[Fiona71]

Oli ihan kauheaa katsoa..Olisi ihan kauheaa tietää milloin kuolee!Ja tuntuu että olisi vielä kamalempaa jos se olisi puoliso kuka olisi kuolemassa ja jäisin tänne "ihan yksin".

Pakko olla pilkun "viilaaja", mutta eihän tämä Katja tiedä milloin kuolee :attn: Ei ole päivämäärää löyty lukkoon sentään.

 

[äiti 40plusplus]

Oli ihan kauheaa katsoa..Olisi ihan kauheaa tietää milloin kuolee!Ja tuntuu että olisi vielä kamalempaa jos se olisi puoliso kuka olisi kuolemassa ja jäisin tänne "ihan yksin".

Pakko olla pilkun "viilaaja", mutta eihän tämä Katja tiedä milloin kuolee :attn: Ei ole päivämäärää löyty lukkoon sentään.

ei niin, mutta aika varma juttu ettei lastensa rippijuhlia tule näkemään ellei ihmettä tapahdu puhumattakaan lapsenlapsista. On se kuitenkin eri juttu tietää elävänä elämänsä viimemetrejä kuin haaveilla siitä mitä mummona sitten tekee.

 

[Ina]

En katsonut, enkä tiedä katsonko uusintaakaan... olen sellainen itkupilli. Leikkikentällä yks hoitaja just kertoi tosta ohjelmasta itkien. Ei ehkä mulle :'(

 

[tasamaan tallaaja]

En katsonut ohjelmaa ja tuskin pystynkään, liian koettua ehkä...

Itse olen saattanut ensimmäisen mieheni sillä viimeisellä matkalla, hän oli silloin 28 vuotias. Kipu, tuska, kärsimys se syö ihmistä pehmittää vähitellen, valmistelee luopumaan. jossainvaiheessa taistelutahto vaan uupuu, jollei tautiin saada kunnon otetta.

Meillä valvottiin monia öitä ennen diagnoosia kipujen kanssa. Minä kannoin kipulääkettä, kannoin kylmähaudeta, mies itse hautoi välillä lämpötyynyllä, silittelin rakastani uneen, hieroin kipeitä kohtia. Päivällä yritin hoitaa kodin ja lapset, mies eli vaan ja ainoastaan kivulleen.

Toiset elää täysillä loppuun asti, toiset hiipuu hiljalleen pois. Omassa työssäni seuraan vanhusten siirtymistä rajan taa. Ihan sama juttu heillä. Silloin kun ihminen tietää kuoleman väistämättä tulevan, jostain syvältä sisältä tulee se rauha ja hyväksyminen. Usein varmaan kipujen uuvuttamana, mutta on siinä muutakin. Mysteeri joka tuskin täysin koskaan selviää..

 

[vieras]

Luin lehdestä esittelyn, itku tuli siitäkin jo, en katsonut. Naapurin lapsilta kuoli äiti 6v sitten joulunaikaan. Olivat selviämisen rajoilla, mutta elämä jatkui ja asiat järjestyi kun ottivat päivän kerrallaan. Ihan hirveää!!!

 

[hömppö]

En katsonut ohjelmaa ja tuskin pystynkään, liian koettua ehkä...

Itse olen saattanut ensimmäisen mieheni sillä viimeisellä matkalla, hän oli silloin 28 vuotias. Kipu, tuska, kärsimys se syö ihmistä pehmittää vähitellen, valmistelee luopumaan. jossainvaiheessa taistelutahto vaan uupuu, jollei tautiin saada kunnon otetta.

Meillä valvottiin monia öitä ennen diagnoosia kipujen kanssa. Minä kannoin kipulääkettä, kannoin kylmähaudeta, mies itse hautoi välillä lämpötyynyllä, silittelin rakastani uneen, hieroin kipeitä kohtia. Päivällä yritin hoitaa kodin ja lapset, mies eli vaan ja ainoastaan kivulleen.

Toiset elää täysillä loppuun asti, toiset hiipuu hiljalleen pois. Omassa työssäni seuraan vanhusten siirtymistä rajan taa. Ihan sama juttu heillä. Silloin kun ihminen tietää kuoleman väistämättä tulevan, jostain syvältä sisältä tulee se rauha ja hyväksyminen. Usein varmaan kipujen uuvuttamana, mutta on siinä muutakin. Mysteeri joka tuskin täysin koskaan selviää..

:'( :'( :hug: :hug: :hug: :hug: :hug:

 

[Rinsessa-Ryysynen]

Vaikeeksi veti ja laittoi omat elämänarvot taas uuteen uskoon (jotka valitettavasti unohtuu pian...)
Mulla on tuttu, joka on sinnitellyt levinneen munasarjasyövän kanssa neljä vuotta nyt. Tauti on ollut pitkään remissiossa (etäpesäkkeet pysyneet pieninä ja olemattomina hoidon jälkeen), mutta elää silti "normaalia" elämää, paitsi että on eläkkeellä.
Hävettävän vähän pidän häneen yhteyttä :ashamed:
Vaikka sairauden ammatti- ihminen olenkin, jotenkin se suhtautuminen syöpäpotilaaseen pelottaa eikä osaa "olla"... :ashamed:

 

[Räpis harmaana]

En taida uskaltaa katsoa, vaikka aluksi meinasin. Liian läheltä koskettava aihepiiri, enkä tahdo ajatella asiaa yhtään sen enempää kuin jo ajattelen.. :'(

 

[vieras]

Siinä vaiheessa, kun se yksi sukulaisnainen alkoi laulaa "mun sydämeni tänne jää", niin täällä aukes hanat

 

[NeitiMymmeli]

Mun mielestä jokaisen olisi hyvä pysähtyä aina aika-ajoin näiden ahdistavien asioiden äärelle. En tarkoita, että pitäisi surra ja murehtia "valmiiksi" kuolemansa tms. vaan ihan miettiä elämäänsä ja arvojaan elämässään. Onko se niin piinaavaa, kun mies menee pikkujouluihin, onko uuden tila-auton hankinta just se elämän tärkein homma (näitäkin ulkokulissi ihmisiä on) jne.

Minä haluan elää rohkeasti ja antoisasti vaikka se on joskus niin mahdotonta tässä arjessa mutta juuri se tylsä arki on se, mitä viimeisimmäksi haluaisin menettää.

Tämmöisiä ajatuksia...

 

[Henrietta]

Mä mietin sellaistakin että ajatteleekohan tuossa tilanteessa esim.aina ulkona,kun ne käveli siinä ohjelmassakin,että näänköhän näitä maisemia vielä kuinka kauan.Tuleekohan sellaisia mietintöjä että siellä ja siellä pitää käydä?Koska on se viimeinen kerta kun esim.rakastelee,käy suihkussa jne.jne.

Varmaan ihan höhlän tuntuisia ajatuksia mutta tällaisia mä mietin tuosta vielä..

 

[vieras]

En ohjelmaa katsonut ja tuskin katson, sillä se tuska toisten puolesta on niin kova.

Itse olen menettänyt lapsena äidin (tapaturmaisesti) ja sen perusteella sanoisin lasteni pärjäävän ihan hyvin jos minä kuolisin. MUTTA minun tuskani erota lapsista olisi hirveä. Haluan nähdä heidän ensimmäisen askeleen, koulupäivän, kouluaineen, kevätjuhlat, ihastukset ym. Sitten, kun he ovat aikuisia ja eivät enää tarvitse minua niin sitten luopuminen on varmaan helpompaa.

 

[tasamaan tallaaja]

Mä mietin sellaistakin että ajatteleekohan tuossa tilanteessa esim.aina ulkona,kun ne käveli siinä ohjelmassakin,että näänköhän näitä maisemia vielä kuinka kauan.Tuleekohan sellaisia mietintöjä että siellä ja siellä pitää käydä?Koska on se viimeinen kerta kun esim.rakastelee,käy suihkussa jne.jne.

Varmaan ihan höhlän tuntuisia ajatuksia mutta tällaisia mä mietin tuosta vielä..

Riippuu varmaan ihmisen tilanteesta. Varmaan jokaiselle tulee niitä hetkiä, kun noita viimeisiä hetkiä ajattelee.

Minun mieheni kun sai diagnoosin, kävi sairaalan vaihdon välillä kotona yön, hän lähtiessä katsoi pihalla ympärille, selvästi sellainen viimeisen vilaisun. Ei tietenkään sanonut mitään, mutta varmasti ajatteli... Ja minä tietenkin halusin kieltää kaiken...

Mieheni halusi rakastella, minua ei tietenkään koko touhu olisi silloin kiinnostanut lainkaan, mutta toki suostuin, koska tiesin, että saattoi olla mieheni elämän viimeinen kerta ja varmaan sitä hän itsekin silloin ajatteli...
Me siis molemmat tiesimme, sen varmaankin olevan viimeinen kerta, minä en vaan asiaa halunnut myöntää, miehestäni en tiedä.

 

[vieras]

Itkien ohjelman katsoin. Menetin hyvän ystäväni keväällä. Hänkin kuoli melanoomaan ja hänellekin jäi pienet lapset. Meille ei vain annettu aikaa jättää hyvästejä ja edes ymmärtää, ettei hän tule parantumaan

Ohjelmaa katsellessani ajattelin noiko ystäväni tunsi, ajatteli, tosin hänellekin kaikki tuli yllätyksenä tai tuliko sittenkään...Ihmeen urhea hänkin oli. Minusta oli hienoa, että Katjalla oli aikaa jättää hyvästejä ja kaipa sitä kuoleman läheisyydessä alkaa ajatella asioita eri tavoin, haluaa jopa oman arkkunsa valita.

 

[Otsoemo]

Juuri nyt en pysty katsomaan, koska tietäisin että se satuttuisi liian läheltä. Kannan joka päivä pelkoa jossain syvällä itsessäni, että menetän veljeni (että hänen sairautensa vie hänet täältä). Eniten pelkään sitä nyt, kun hän on masentunut ja kokee itsensä yksinäiseksi kaikkien pariskuntien keskellä (minäkin sisko olen liian ahdistavaa seuraa, muistutan vain siitä mitä hän ei ole saanut, eli parisuhteesta ja omasta perheestä). Tahtoisin että hän saisi kuolla onnellisena ja tyytyväisenä elämäänsä. Ja valitettavasti vaikka kuinka haluaisin onnen hänelle suoda, mie en pysty sitä hänelle antamaan.

Sain sellaisen käsityksen tästä ketjusta, että se nainen suhtautui rauhallisesti ja tyynesti kuolemaan. Ehkä hän oli aivan tyytyväinen omaan elämäänsä ja siihen mitä se on antanut.

 

[Otsoemo]

Juuri nyt en pysty katsomaan, koska tietäisin että se satuttuisi liian läheltä. Kannan joka päivä pelkoa jossain syvällä itsessäni, että menetän veljeni (että hänen sairautensa vie hänet täältä). Eniten pelkään sitä nyt, kun hän on masentunut ja kokee itsensä yksinäiseksi kaikkien pariskuntien keskellä (minäkin sisko olen liian ahdistavaa seuraa, muistutan vain siitä mitä hän ei ole saanut, eli parisuhteesta ja omasta perheestä). Tahtoisin että hän saisi kuolla onnellisena ja tyytyväisenä elämäänsä. Ja valitettavasti vaikka kuinka haluaisin onnen hänelle suoda, mie en pysty sitä hänelle antamaan.

Sain sellaisen käsityksen tästä ketjusta, että se nainen suhtautui rauhallisesti ja tyynesti kuolemaan. Ehkä hän oli aivan tyytyväinen omaan elämäänsä ja siihen mitä se on antanut.

ja nuo vinkkaavat hymynaamat ei kyllä yhtään kuulu tuonne!!!!

 

[vieras]

Minäkin sitten katsoin. Kyyneleet virtaa, mutta sydän ei puristunut kokoon. Ihailtava asenne naisella ja tulee mieleen, että toivoiskohan itsekin saavan tilaisuuden totuttaa itsensä ja läheisensä kuolemaan.

 

[adolfiina]

Itku tuli kun katsoin. Niin väärin niin väärin, että pienten lasten äiti sairastuu vakavasti.

 

[AnniHelena]

En ole vielä uskaltanut katsoa ohjelmaa mutta pitäisi. Olen hoitanut äitiäni sairauden parantumattoman aikana, hän siis tiesi diagnoosin (ALS) saatuaan kuolevansa 2-4 vuoden kuluessa (3 vuotta meni) ja teki elämästä luopumista siinä- äitini ei kyllä mielestäni koskaan oppinut hyväksymään väistämätöntä vaan taisteli vastaan loppuun saakka ja siksi se olikin äärettömän raskasta seurata. Äitini (eronnut isästäni) sanoi aikanaan että elämästä luopumisen ajatus on tavallaan helpompaa kun ei ole jättämässä kaipaavaa puolisoa jälkeensä, minun, tyttärensä, äiti uskoi pärjäävän hänen kuoltuaan- ja niinhän se tavallaan onkin, luonnonlaki että vanhempien kuuluu lähteä täältä ensin ja minäkin selviydyin asiasta.