Se on jännä

["Hmh"]

tuo äitien ajatusmaailma... Oon monesti miettinyt sitä, kun naisista puhutaan, että se on se empaattisempi sukupuoli, että mihin kummaan se taito on joiltakin hävinny. Siis varsinkin äitien keskuudessa tämän näkee niin selvästi. Mistään asiasta ei saa esimerkiksi valittaa. Kaikki pitäisi olla aina ihanaa. Jos jollakin on ollut vaikka vaikea raskaus/synnytys niin siihen vastaus on: "mitäs menit hankkiutumaan raskaaksi", tai "olisit onnellinen, kun olet ylipäätään raskaana" tai sitten "mulla oli vielä vaikeampaa!" tms. Ja lasten kasvatus.. Uhmaikääkään ei saisi nykyään olla vaikka se on aivan normaali vaihe lapsen kasvussa... Aina on syy äidissä joka vain ei osaa kasvattaa omia lapsiaan. Ja sitten tulee tämä jatkuva moralisointi joka asiassa: lapsen ei saa antaa katsoa tv:tä, ei saa syödä tuttia/maitoa tuttipullosta, kuivaksikin pitäisi oppia heti kun oppii istumaan ja pyörällä pitää heti osata ajaa, kun vain jotenkuten ylettyy polkimille. Sitten ihmetellään miksi jonkun toisen lapsi ei opi näitä yhtä nopeaan kuin oma lapsi ja päädytään siihen lopputulokseen, että äiti on laiska eikä jaksa opettaa. Äidillä ei saisi myöskään olla omaa aikaa, lapsen kanssa täytyy ulkoilla, leikkiä, askarrella, piirtää ja lukea koko päivä, hyvä jos vessassa uskaltaa käydä, ettei vain pikku piltti tunne oloaan hylätyksi sillä aikaa. Yksi asia myös mihin törmää on se, että joidenkin mielestä päiväkoti lapset on parempia kuin kotona hoidetut lapset ja äiti joka jää kolmeksi vuodeksi kotiin hoitamaan lasta on laiska eikä jaksa tehdä toitä. Nämä on mun havaintoja, jos joku ei ole samaa mieltä niin ei tarvitse ollakkaan. No onneksi niitäkin vielä löytyy jotka ymmärtää, että kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, ei vaadi toisilta liikaa, osaa olla empaattisia, ymmärtäväisiä, eikä yritä nostaa itseään aina kaiken yläpuolelle vaan nöyrästi myöntää, että minäkin olen epätäydellinen! <3 Eihän tämä vuodatus maailmaa paremmaksi tee, mutta tulipahan vuodatettua.