Sekalainen vuodatus

[Ei-vellielli]

Nyt on vähän runsas vuosi takana suhdetta. Emme asu yhdessä vielä, vaikka suurimman osan ajasta olemmekin miehen luona. Minulla on 6-vuotias lapsi kariutuneesta avioliitostani.

Mies on todellakin kunnollinen, hoitaa kotinsa ja asiansa hyvin, on fiksu ja komea ja ihan hyvin toimeentulevakin vielä. Hän tulee lapseni kanssa hyvin toimeen enimmän osan aikaa, ja hakee lastani tarhasta, laittaa nukkumaan ja leikkiikin joskus ja osallistuu lapsen kasvattamiseen myös. Kokkaa meille herkulisia ruokia ja hoitaa ruokaostokset, pesee pyykit yms. Välillä minusta hän moittii lastani turhasta, siis jostain täysin epäolennaisesta ja eihän sitä voi odottaa että 6-vuotias käyttäytyisi aina ihan moitteettomasti.

Miehellä on urheiluvamma polvessa, joka rajoittaa hänen liikkumistaan jonkun verran. Ei siis pysty tekemään pitkiä kävelylenkkejä, eikä muutakaan polvea enemmän rasittavaa. Tämä rajoittaa minun ja meidän elämää jonkun verran. Ja tuntuu että mies on muutenkin ihan sika laiska, mitään kivaa ei viitsisi vapaa-ajalla tehdä. Hänen käsityksensä mukavasta ajasta on maata sohvalla ja katsoa elokuvia tai telkkaria tai nukkua tai harrastaa seksiä. Ja minä taas tykkään aktiivisemmasta elämästä. Haluan lähteä ulos leikkimään lapseni kanssa, tehdä pitkiä lenkkejä, tehdä retkiä viikonloppuisin jonnekkin, mennä kaupungille käyskentelemään, lähteä luonnonhelmaan patikoimaan yms. Tosin tykkään toki nukkua pitkään minäkin, kuten katsella leffojakin, mutta kaipaan elämääni myös näitä muita aktiviteetteja. No välillä mies sitten lähtee mielikseni tekemään jotain kanssamme, mutta aina sitten valittaa, että onpa hän väsynyt tai että häntä ei saa rasittaa viikonloppuisin näin ja sanoo sen huokaillen syvään. Välillä tuntuu, etten yksinkertaisesti jaksa tälläista suhdetta, kaipaan vierelleni aktiivisempaa miestä. Minä teen meistä enemmän töitä ja hoidan vielä lapsenikin ja silti on aina aikaa myös sosiaaliselle elämälle ja muillekin elämän pienille nautinnoille. Ja miestä ei sitten taas huvita mikään muu kuin sohvalla makaaminen. Aina sitä kolottaa jostain tai muuten on vaan väsynyt ettei voi tehdä mitään. Ja muuten mies on todella hyvä ja kunnollinen. Rakastan häntä mutta en usko olevani rakastunut. Nyt oltiin pääsiäispyhät kaksin lapseni kanssa, jotta mies saa rauhassa levätä (se oli minun päätös). Ja meillä oli todella ihana viikonloppu lapseni kanssa; leikittiin paljon, maalattiin/piirrettiin, tehtiin pitkiä kävelylenkkejä yms. En ikävöinyt häntä lainkaan. Toisaalta tuntuu, ettei muuten varmaan kovin helposti noin hyvää miestä löydy... Ja tietysti sekin, että lapseni näyttää välittävän myös tästä miehestä on yksi iso asia.

Tämä oli nyt tälläinen sekalainen ja sekava vuodatus. Antakaa uusia näkökulmia asiaan. Voiko tähän löytää jonkun ratkaisun vai onko vaan järkevintä lopettaa kaikki kerralla?

 

[kyyninen]

Nyt on vähän runsas vuosi takana suhdetta. Emme asu yhdessä vielä, vaikka suurimman osan ajasta olemmekin miehen luona. Minulla on 6-vuotias lapsi kariutuneesta avioliitostani.

Mies on todellakin kunnollinen, hoitaa kotinsa ja asiansa hyvin, on fiksu ja komea ja ihan hyvin toimeentulevakin vielä. Hän tulee lapseni kanssa hyvin toimeen enimmän osan aikaa, ja hakee lastani tarhasta, laittaa nukkumaan ja leikkiikin joskus ja osallistuu lapsen kasvattamiseen myös. Kokkaa meille herkulisia ruokia ja hoitaa ruokaostokset, pesee pyykit yms. Välillä minusta hän moittii lastani turhasta, siis jostain täysin epäolennaisesta ja eihän sitä voi odottaa että 6-vuotias käyttäytyisi aina ihan moitteettomasti.

Miehellä on urheiluvamma polvessa, joka rajoittaa hänen liikkumistaan jonkun verran. Ei siis pysty tekemään pitkiä kävelylenkkejä, eikä muutakaan polvea enemmän rasittavaa. Tämä rajoittaa minun ja meidän elämää jonkun verran. Ja tuntuu että mies on muutenkin ihan sika laiska, mitään kivaa ei viitsisi vapaa-ajalla tehdä. Hänen käsityksensä mukavasta ajasta on maata sohvalla ja katsoa elokuvia tai telkkaria tai nukkua tai harrastaa seksiä. Ja minä taas tykkään aktiivisemmasta elämästä. Haluan lähteä ulos leikkimään lapseni kanssa, tehdä pitkiä lenkkejä, tehdä retkiä viikonloppuisin jonnekkin, mennä kaupungille käyskentelemään, lähteä luonnonhelmaan patikoimaan yms. Tosin tykkään toki nukkua pitkään minäkin, kuten katsella leffojakin, mutta kaipaan elämääni myös näitä muita aktiviteetteja. No välillä mies sitten lähtee mielikseni tekemään jotain kanssamme, mutta aina sitten valittaa, että onpa hän väsynyt tai että häntä ei saa rasittaa viikonloppuisin näin ja sanoo sen huokaillen syvään. Välillä tuntuu, etten yksinkertaisesti jaksa tälläista suhdetta, kaipaan vierelleni aktiivisempaa miestä. Minä teen meistä enemmän töitä ja hoidan vielä lapsenikin ja silti on aina aikaa myös sosiaaliselle elämälle ja muillekin elämän pienille nautinnoille. Ja miestä ei sitten taas huvita mikään muu kuin sohvalla makaaminen. Aina sitä kolottaa jostain tai muuten on vaan väsynyt ettei voi tehdä mitään. Ja muuten mies on todella hyvä ja kunnollinen. Rakastan häntä mutta en usko olevani rakastunut. Nyt oltiin pääsiäispyhät kaksin lapseni kanssa, jotta mies saa rauhassa levätä (se oli minun päätös). Ja meillä oli todella ihana viikonloppu lapseni kanssa; leikittiin paljon, maalattiin/piirrettiin, tehtiin pitkiä kävelylenkkejä yms. En ikävöinyt häntä lainkaan. Toisaalta tuntuu, ettei muuten varmaan kovin helposti noin hyvää miestä löydy... Ja tietysti sekin, että lapseni näyttää välittävän myös tästä miehestä on yksi iso asia.

Tämä oli nyt tälläinen sekalainen ja sekava vuodatus. Antakaa uusia näkökulmia asiaan. Voiko tähän löytää jonkun ratkaisun vai onko vaan järkevintä lopettaa kaikki kerralla?

Oikeastaan toivoisin että miehesi hoksaisi lopettaa suhteen kanssasi.
Ei sinulle tunnu riittävän mikään!

 

[Ei-vellielli]

On vain vaikea jaksaa viettää viikonloput hänen luonaan odotellen, että viitsii nousta ylös sängystä ja kaikki tekeminen on niiiiiin vaikeaa. En jaksaisi joka helkkarin viikonloppu odotella siellä iltapäivään asti että mies viitsii herätä ja sitten onkin jo ilta ja mitään ei enää ehdi tekemään paitsi kyhnöttämään sohvalla telkkaria katsellen. Olen sopeutunut siihen että hänen polvensa rajoittaa joidenkin asioden tekemistä ja mielestäni olen onnistunut siinä hyvin. Mutta en jaksaisi tollaista totaalista laiskuutta. Nyt mies on ollut viimeiset 5 päivää kotonaan ilman että on edes ulos mennyt. Soitin hänelle juuri äsken ja herätin hänet ja kello on jo yli viisi. Ja hän oli suunnitellut tekevänsä vaikka mitä. Minua ärsyttää vallan kamalasti ettei mitään saa aikaiseksi.

Ehkä olen sitten ihan karmea akka, kun en ole tyytyväinen. En tiedä miten päästä tilaan, että se lakkaisi ärsyttämästä. Ja eihän hänestä saa loppujen lopuksi seuraa mihinkään; jos en tee sitten yksin tai jonkun muun kanssa asioita tai viitsi katsella kun toinen naama rullalla väkisin tekee joskus jotain vapaa-aikanakin.

 

[kyyninen]

Aivan aivan..tuli selväksi.
Roikutko nyt kuitenkin hänessä sen aikaa, kunnes löydät täydellisen "iskän"?

Jos olet reilu ihminen, puhut miehesi kanssa asiat selviksi ja lähdet lapsesi kanssa elämään omaa elämäänne.
Sanot että lapsesi on kiintynyt mieheen..mutta lapsesi ei ole tyhmä!
Hän varmasti aistii juuri sinun tyytymättömyytesi, ja mitä luultavimmin kärsii siitä.

 

[Ei-vellielli]

En roiku miehessä, enkä ole etsimässä itselleni uutta miestä. Jos tämä suhde päättyisi varmasti olisin pidempään yksin lapseni kanssa. Eikä näistä tunteistani tai ajatuksistani tiedä kukaan (ei mies, eikä varmastikaan lapsikaan) ja ehkä siksi haluankin purkaa ne tänne, jotta en tee vahinkoa kenellekään ja jaksan ehkä taas itsekin, kun saanut purettua sen tunnekuohun ulos. Lapseni on kiintynyt mieheen ja lapseni ei todellakaan ole tyhmä. Itsekin rakastan miestä ja välitän hänestä kovin, mutta niin välitän itsestäni ja lapsestanikin.

En tiedä miten ottaa puheeksi asia miehen kanssa tai miten kertoa hänelle asiasta rakentavasti. Neuvoja kyynikko?

 

[kyynikko]

Olen hyvä kyynikko mutta huono neuvoja..odotellaan, saat varmasti ja toivottavasti asiallisia vastauksia.
Toivon teille kolmelle onnea elämäänne!

Aika usein asioilla on tapana järjestyä, ja sinä olet (sittenkin*) fiksu tyyppi.

 

[Puhut ristiin]

Aiemmin kerroit, että et rakasta, mutta pidtä miehestä, Nyt sitten väitit toisin. Sen kuitenkin huomaa sokeakin, ette kunnioita häntä.

Minäkin yhdyn mielipiteeseen, että voi kun mies hoksaisi itse jättää homman sikseen.

Kysyt, miten ottaa asia puheeksi. Rehellisesti, se on ainoa oikea tapa.

 

[Ou nou]

Olen samassa veneessä kuin sinäkin ja ymmärrän tuntemuksesi täysin. Myös minun avioliittoni aikoinaan kariutui ja siltä ajalta on lapset, jotka eivät siis ole nykyisen avomieheni lapsia.

Meilläkin on se tilanne, että mies on patalaiska. Hän ei osallistu juurikaan lasten kanssa olemiseen, mutta osaa kyllä tehdä esimerkiksi tosi hyvää ruokaa, kun vain sitä haluaa. Silti sellaista aktiivisuutta ei hänen kanssaan voi harjoittaa, vaan jos hänet saan liikkeelle, se on lähinnä pakottamista. Hyvä esimerkki passiivisesta elämästämme on se, että olen miehen kanssa ollessa lihonut 15 kiloa, koska yhteinen aika tulee vietettyä lähinnä vain telkkaria katsoen.

Olen myöskin yrittänyt ymmärtää miestä. Tajuan, että hänen työnsä on raskasta ja hän on välillä henkisesti ihan poikki, mutta niin minäkin olen välillä tosi uupunut. Tässä juuri se ristiriita onkin: minusta parasta stressinpoistoa on ulkoilu ja urheilu, kun taas hänen mielestään parasta aikaa on se, ettei tarvitse tehdä mitään.

Minusta se tekemättömyys syö parisuhdetta. Ei ole yhteisiä puheenaiheita, ei yhteistä tekemistä, ei mitään sellaista odottamisen arvoista. Minua ahdistaa se ajatus, että tästä eteenpäin emme tee yhtään mitään.

Minä osaan kyllä tehdä itsekin asioita yksin, mutta mielestäni on ihan älytöntä, että olemme koko ajan erikseen vapaa-aikana, kun yhdessä tekeminen olisi niin paljon mukavampaa. Meillä mies on lisäksi aikamoinen erakko, joten häntä ei kiinnosta lähteä tapaamaan ystäviäni tai sukulaisiani. Myös loma-ajat ovat lähinnä vain tv:n katselua tai häntä kiinnostavien asioiden tekemistä.

Olen myös siinä tilanteessa, että mitä minä tekisin, kun mieheni käsitys yhteisestä elämästämme on ihan toisenlainen kuin oma käsitykseni. Toisessa vaakakupissa on se, että ikinä ei tarvitse riidellä rahasta (yhtäsuuret tulot kummallakin), ei siivoamisesta eikä seksistäkään.

En kaipaa miestä lasten isäksi tai miksikään kotihengettäreksi, vaan kumppaniksi itselleni. Tuntuu vain siltä, että elämä valuu ihan hukkaan, kun tänäänkin kaunis talvipäivä olisi mennyt sisällä istuessa ellen sitten olisi käynyt ominpäin ulkoilemassa.

 

[Ei-vellielli]

Kiitos Kyynikko kauniista sanoistasi. Ja toiselle kirjoittajalle sanoisin, etta en muuten sanonut missaan vaiheessa etten rakasta miesta, etta ihan vaan uudestaan lukemaan tekstini. Kunnioitan miesta kylla paljon, mutta en voi kieltaa, etta tama vaikuttaa alentavasti hanen arvostukseensa. Minusta ihmiselta puuttuu ryhti ja itsekuri, kun ei mitaan saa aikaiseksi. Mies ei siis kay toissa, eli on paivat kotona ja mina sitten taas vedan yritysta ja samalla teen erilaisia projekteja omasta halusta ja samalla kehittelen erasta liikeideaa ja hoidan lapseni ja jaa minulla viela aikaa muuhunkin.

Haluaisin, etta kumppanini olisi myos aktiivinen edes jollain lailla. Ja kummasti useimmiten se on niin, etta minun tarvitsisi jostain sanattomasta syysta olla se, joka joustaa ja jaa kotiin telkkaria katsomaan soffalla lojuen. Kylla lapsenikin kaipaa ulkoilua ja erilaisia aktiviteetteja. Ja todellakin haluaisin kumppanin, jonka kanssa jakaa ne vapaat hetket ja tehda jotain mukavaa yhdessa kolmistaan, enka mitaan kodinhengetarta kuten kirjoitti edellinen kirjoittaja. Niista saan itsekin energiaa taas seuraavan viikon tyorumbaan.

Niin taytyy kait sitten vain ottaa asia rehellisesti puheeksi tassa jonain paivana. Kunpa vain loytaisin oikeat sanat ja saisin sanottua asian loukkaamatta hanta. Vaikka kyllahan han sen itsekin tiedostaa ja tietaa. Tanaankin taas voihki puhelimessa kun herasi niin myohaan. Muuten en todellakaan haluaisi miesta vaihtaa, mutta suoraan sanoen tama flegmaattisuus ja velttous hieman risovat tassa muuten ihanassa miehessa. Ja minakin olen suhteen alusta lihonnut n. 6 kiloa joita olen nyt epatoivoisesti ruvennut pudottamaan kun on kesakin tulossa. Ja en todellakaan halua lihoa lisaa ja muuttua samanlaiseksi sohvaperunaksi.

No, auttoi tama purkaus tanne, meni se suurin "paine" ohi ja nyt on jo ihan kohtuullinen olo. Joku kultainen keskitie on tahan asiaankin loydyttava.

 

[Kopioidaan sitten]

"Rakastan häntä mutta en usko olevani rakastunut."
Kyllä tuo minusta on aika selvästi sanottu. Näin kirjoitit avauksessasi.

Miten muuten on ylipäätään mahdollista rakastaa ihmistä, jota ei kunnioita ja jota jopa ylenkatsoo tämän puutteiden takia? Niitä löydät kovin pitkän rivin. Narraatko itseäsi?

 

[rakastaminen ja rakastuminen]

"Rakastan häntä mutta en usko olevani rakastunut."
Kyllä tuo minusta on aika selvästi sanottu. Näin kirjoitit avauksessasi.

Siis kirjoittajahan sanoo nimenomaan rakastavansa miestään. Ei kai sitä aina voi rakastunut ollakaan. En minäkään välttämättä ole rakastunut mieheeni (enää), mutta rakastan oikein kovastikin. Ei rakastamiseeen tarvitse olla rakastunut - sehän on pikemminkin sitä suhteen alkuhuumaa... Mielestäni rakastaminen ja rakastuminen on kaksi ihan eri asiaa.

 

[Sanan säilä]

Minusta ihastuminen ja rakastaminen ovat eri asioita. Mutta rakastaminen alkaa rakastumisesta. Tosin teidän logiikkanne mukaan rakkaus ensisilmäykselläkin on mahdollista. Minusta kun silloin ollaan korkeintaan hullaantuneita omaan mielikuvaan ventovieraasta ihmisestä.

Sanojeni vakuudeksi, kyllä minä ainkin olen edelleenkin vuosien jälkeenkin rakastunut puolisooni.

 

[Ei-vellielli]

Jäin oikein pohtimaan tuota kysymystäsi narraanko itseäni. Luulen, ja olen melkein varma, että en narraa.

Rakastaminen on eri asia kuin rakastuminen. Rakastuminen on sitä huumavaihetta. Sitä ei ole meneillään enään, mutta on ollut. Huumavaiheen mentyä ohi, rupeaa näkemään toisessa niitä virheitäkin ja ottamaan päähän tietyt asiat. Sama on varmasti toisinkin päin. Luin kerran jostain rakkauden määritelmänä, että se on kunnioitusta, ihailua ja intohimoa ja kun asiaa pohtii tarkemmin luulen sen todellakin koostuvan noista kolmesta, ehkä siihen tosin voisi lisätä muutamia muitakin lisäksi, mutta en ryhdy nyt pohtimaan sitä. Kunnioitan miestä ihmisenä ja persoonana kovin, hänellä on hyvä sydän, hän on lämmin ihminen, oikeudenmukainen, rehellinen, älykäs, hänellä on sydämen sivistyneisyyttä, herkkyyttä, miehekkyyttä ja hän on päässyt tavoitteisiinsa työelämässä. Näiden piirteiden vuoksi myös olen ihaillut häntä, hän on minusta poikkeuksellisen erilainen ja upea persoona/mies. Intohimoa löytyy myös yllin kyllin. Mutta en voi kieltää sitä että ihailuun ja arvostukseen alentavasti vaikuttaa se, että nykyään ei saa otettua itseään niskasta kiinni ja se ylenpalttinen flegmaattisuus. Ei meistä kukaan ole täydellinen, kaikissa meissä on vikoja ja eri viat ärsyttävät eri ihmisiä.

 

[vältän]

semmosia miehiä, jotka osaavat laittaa hyvää ruokaa. Semmonen on varmasti reilusti ylipainoinen ja tekee akastakin samanlaisen.

 

[ihmettelevä?]

Miehesi on hyvin toimeentuleva mutta ei käy töissä?
Elääkö perinnöllä vai millä'?

 

[Akkah]

Oletko tullut ajatelleeksi, että miestäsi saattaisi ärsyttää sinun (yli)aktiivisuutesi?
Sekin voi olla raivostuttavaa, kun toinen ei voi koskaan ottaa rauhassa. Aina pitäisi olla hösäämässä jotakin.
Tällainen näkökanta vainen.

 

[Ex-vellielli]

No, ei tuo mun miesystävä ainakaan vielä ole mikään ylipainoinen, vaan sellainen roteva ja pitkä mies, vaikka osaakin kokata. No ei se kuitenkaan mitenkään laihakaan ole, mutta en minuun mitkään luikit vetoakaan. Minuun ne herkkuruokien kilot paremminkin näyttää tarttuvan.

Ja tuohon rahapuoleen en halua sen enempää kommentoida, se vain on niin, että hyvin tulee toimeen ja ei tee töitä.

Ja voihan se ollakin niin, että miestä saattaa joskus risoakin se, että olen niin aktiivinen, mutta eipä ole tähän saakka enempää valittanut siitä. Yleensä on kuitenkin onnellinen kun minulla on enemmän vapaata ja joskus saatan ottaa jopa iltapäivän vapaaksi jotta mennään yhdessä kylpylään tai jotain. Ja kun minulla venyy joskus päivät pidemmiksi niin aina tarjoutuu hakemaan lapseni ja olemaan hänen kanssaan ja hoitamaan iltatoimet. Eikä kyllä ole siitäkään koskaan murissut tai edes vihjannut, että ei viitsisi.

No tänään oli arvon herra jo noussut sitten ajoissa, jo kello kahden aikaan iltapäivällä, mutta oli sitten muuten ollut aktiivinen tänään (käynyt urheilemassa ja ollut eräässä tilaisuudessakin). Tulipa kiva mieli kun kuuli sen lähteneen kotoa ja että on tehnyt jotain. Tänään ei ole pipoa enää juurikaan kiristänyt tämä asia. Ja vähän auttoi varmaan sekin kun eilen hieman osoitin mieltäni olemalla hieman kylmäkiskoisempi ja hän huomasi sen ja sanoi, että taidan olla kiukkuinen siitä viime viikonlopusta.
Ja nyt ensi viikonloppuna lapseni on isänsä luona, niin jopa ehdotti jo mitä voitaisiin sitten tehdä yhdessä ja tällä kertaa se ei ollut sohvalla makoilua tai sekstailua eikä nukkumista vaikka kyllä niitäkin varmaan tulevaan viikonloppuun tulee sisältymään.
Joten eiköhän tämä tästä.

Kiitokset teille kaikille vastanneille. Helpotti kun pääsin purkamaan pahimman höyryt tänne ja vielä että viitsitte kommentoida. Hyvää kevättä teille kaikille!!!