Hei
Olen jo kolmenkympin puoltaväliä lähestyvä nainen. Puolitoistavuotta sitten elämäni meni aivan sekaisin. Menetin yllättäen työpaikkani ja taloudellinen tilanteeni heitti häränpyllyä kertaheitosta. Tämän päälle tulin, e-pillereistä huolimatta, raskaaksi. Miesystäväni, joka muuten on ihana ja kiltti ihminen, meni aivan sekaisin kun kerroin raskaudestani. Hän ei voinut ymmärtää eikä hyväksyä tilannetta. Minä olisin halunnut pitää lapsen, mutta miesystäväni "painostuksesta", sekä uuden työpaikkani menetyksen pelossa tein lopulta abortin. Abortti ei onnistunut, sillä minulle jouduttiin tekemään vajaan viikon kuluttua uusi kaavinta koska kuollut sikiö aiheutti kohdussa valtavan tulehduksen. Henkinen ja fyysinen kipu oli kovaa. Puhuimme miesystäväni kanssa tuolloin siitä että joskus tulevaisuudessa tulemme hankkimaan yhteisiä lapsia. Ilmoitin hänelle samalla etten koskaan aio elää aborttia uudelleen läpi.
Nyt, reilu puolitoista vuotta myöhemmin, olen jälleen raskaana. Sain kuulla raskaudestani viime viikolla ja jälleen tämä on ns. vahinkolaukaus. Minulla on pillerit, mutta viimeisen puolen vuoden aikana kuukautiskiertoni on ollut aivan sekaisin. En osaa selittää raskauttani muulla kuin sillä että kuukautiskiertoni ja e-pillerini elävät eri kalentereissa. kun kerroin miesystävälleni uudesta raskaudesta niin hän meni taas aivan paniikkiin. Hän tenttaa minulta onko lapsi hänen, aionko tehdä abortin, oliko tämä suunniteltu juttu minun puoleltani. Hän jankkaa ja jankkaa, tekee itsestään marttyyria jonka elämän tämä raskaus tuhoaa. Toisaalta hän panikoi tulevaisuutemme vuoksi, miten selviämme, saako hän töitä, millä hän elättää muksun ja minut. Hän on nyt viikon verran murehtinut ja rypenyt omassa onnettomuudessaan, vetipä päällepäätteeksi vielä kunnon kännitkin.
Minä olen yrittänyt sanoa hänelle ettei mitään hätää ole. Taloudellinen tilanteemme ei ole huiman hieno, mutta kaiken järjen mukaan meidän pitäisi tulla toimeen vaikka vauva tulisikin. Ilmoitin miehelle että aion pitää lapsen, mutta miesystäväni ei osaa eikä ehkä edes halua sopeutua tilanteeseen. Hän sanoo että haluaa olla kanssani, mutta että vauva on hänelle tässä vaiheessa liian suuri asia. Pyytelee anteeksi ja toivoo että minulla on ymmärrystä antaa hänen käsitellä tämä "shokki" omalla ajallaan ja tavallaan.
Minulta alkaa mennä hermot. Me emme ole enää mitään nuorikkoja ja luulisi että aikuinen mies osaa suhtautua tähän maailman luonnollisimpaan asiaan kuin mies, eikä kuin selkärangaton iilimato. Kyseessähän pitäisi olla kaunis ja ihana asia, pala minua ja häntä, yhteisesti aikaansaatu elämänkipinä. Minä pidän lapsen ja jos miesystäväni ei asiaa hyväksy niin se on hänen valintansa. Jos hänellä, kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, ei ole selkärankaa tulla isäksi niin minä en pidättele häntä. Toivottavasti hän kuitenkin löytää itsestään oikean suomalaisen miehen joka osaa myös iloita ja nauttia tästä uudesta haasteesta -vanhemmuudesta.
Olen jo kolmenkympin puoltaväliä lähestyvä nainen. Puolitoistavuotta sitten elämäni meni aivan sekaisin. Menetin yllättäen työpaikkani ja taloudellinen tilanteeni heitti häränpyllyä kertaheitosta. Tämän päälle tulin, e-pillereistä huolimatta, raskaaksi. Miesystäväni, joka muuten on ihana ja kiltti ihminen, meni aivan sekaisin kun kerroin raskaudestani. Hän ei voinut ymmärtää eikä hyväksyä tilannetta. Minä olisin halunnut pitää lapsen, mutta miesystäväni "painostuksesta", sekä uuden työpaikkani menetyksen pelossa tein lopulta abortin. Abortti ei onnistunut, sillä minulle jouduttiin tekemään vajaan viikon kuluttua uusi kaavinta koska kuollut sikiö aiheutti kohdussa valtavan tulehduksen. Henkinen ja fyysinen kipu oli kovaa. Puhuimme miesystäväni kanssa tuolloin siitä että joskus tulevaisuudessa tulemme hankkimaan yhteisiä lapsia. Ilmoitin hänelle samalla etten koskaan aio elää aborttia uudelleen läpi.
Nyt, reilu puolitoista vuotta myöhemmin, olen jälleen raskaana. Sain kuulla raskaudestani viime viikolla ja jälleen tämä on ns. vahinkolaukaus. Minulla on pillerit, mutta viimeisen puolen vuoden aikana kuukautiskiertoni on ollut aivan sekaisin. En osaa selittää raskauttani muulla kuin sillä että kuukautiskiertoni ja e-pillerini elävät eri kalentereissa. kun kerroin miesystävälleni uudesta raskaudesta niin hän meni taas aivan paniikkiin. Hän tenttaa minulta onko lapsi hänen, aionko tehdä abortin, oliko tämä suunniteltu juttu minun puoleltani. Hän jankkaa ja jankkaa, tekee itsestään marttyyria jonka elämän tämä raskaus tuhoaa. Toisaalta hän panikoi tulevaisuutemme vuoksi, miten selviämme, saako hän töitä, millä hän elättää muksun ja minut. Hän on nyt viikon verran murehtinut ja rypenyt omassa onnettomuudessaan, vetipä päällepäätteeksi vielä kunnon kännitkin.
Minä olen yrittänyt sanoa hänelle ettei mitään hätää ole. Taloudellinen tilanteemme ei ole huiman hieno, mutta kaiken järjen mukaan meidän pitäisi tulla toimeen vaikka vauva tulisikin. Ilmoitin miehelle että aion pitää lapsen, mutta miesystäväni ei osaa eikä ehkä edes halua sopeutua tilanteeseen. Hän sanoo että haluaa olla kanssani, mutta että vauva on hänelle tässä vaiheessa liian suuri asia. Pyytelee anteeksi ja toivoo että minulla on ymmärrystä antaa hänen käsitellä tämä "shokki" omalla ajallaan ja tavallaan.
Minulta alkaa mennä hermot. Me emme ole enää mitään nuorikkoja ja luulisi että aikuinen mies osaa suhtautua tähän maailman luonnollisimpaan asiaan kuin mies, eikä kuin selkärangaton iilimato. Kyseessähän pitäisi olla kaunis ja ihana asia, pala minua ja häntä, yhteisesti aikaansaatu elämänkipinä. Minä pidän lapsen ja jos miesystäväni ei asiaa hyväksy niin se on hänen valintansa. Jos hänellä, kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, ei ole selkärankaa tulla isäksi niin minä en pidättele häntä. Toivottavasti hän kuitenkin löytää itsestään oikean suomalaisen miehen joka osaa myös iloita ja nauttia tästä uudesta haasteesta -vanhemmuudesta.
