E
elisa
Vieras
Hei! Ja anteeksi tuo agressiivinen otsikko, mutta siltä minusta tuntuu.
Tilanne on se, että olen onnellisesti naimisissa, minä 26 ja mies 27, ja olemme molemmat halunneet lasta jo hyvän aikaa. Yrityksen aloitus oli sovittu elokuulle (olemme matkustamassa malaria-alueelle kesällä) ja olen jo laskenut aikaa sinne, innolla odottaen että ensin matkustetaan ja sitten...!
Nyt sitten kävi ""ylhäältä päin"" käsky, että mieheni joutuu lähtemään puolentoista vuoden kuluttua puoleksi vuodeksi reissuun, josta ei paljoa kotona käydä. Tämä on ja tulee olemaan hänen ainoa komennuksensa, sitä ei voi siirtää toiselle, hän ei pääse siitä mitenkään eroon, ja itse en voi lähteä mukaan.
Pettymys on valtaisa. Joudumme lykkäämään yrityksen alkua melkein vuodella, olettaen että vielä ensi keväänä ajattelen selviytyväni raskausajasta ilman miehen läsnäoloa. Siis mikäli tärppi käy.. Toisaalta taas, kuten täältä hyvin käy ilmi, vauva ei välttämättä heti tulekaan, ja sikäli jos tietäisi että se vie aikaa, voisi aloittaa vaikka heti. En kuitenkaan voi ajatella että veisin lapselta mahdollisuuden isäänsä puoleksi vuodeksi, samoin mieheni ei voi ajatella olevansa poissa lapsen synnyttyä. Enkä ole varma miten itse pärjäisin.
Olen siis surullinen siitä, että en vielä voi edes haaveilla lapsesta, vaan hommani on lykätä ajatusta, kuvitella ettei tämä haittaa, yrittää saada aika kulumaan, näytellä etten lasta vielä haluakaan, hymyillä vatsaani vilkuileville sukulaistädeille huolettomasti, olla olematta kateellinen siskolleni joka tuli juuri raskaaksi, valehdella itselleni ja muille.
Ja yrittää olla kävelemättä mieheni ja lapsen oikeuksien yli heittämällä järjen ja kumit romukoppaan.
Ottaa päähän. JOten tässäpä piristävä päivänavaus: kärsiikö joku muu samasta tilanteesta? Tai on kärsinyt? Ja minkälaisia ratkaisuja sitten teitte?
Kiitos kuuntelevasta korvasta. ottaa niin päähän että melkein itken.
Elisa
Tilanne on se, että olen onnellisesti naimisissa, minä 26 ja mies 27, ja olemme molemmat halunneet lasta jo hyvän aikaa. Yrityksen aloitus oli sovittu elokuulle (olemme matkustamassa malaria-alueelle kesällä) ja olen jo laskenut aikaa sinne, innolla odottaen että ensin matkustetaan ja sitten...!
Nyt sitten kävi ""ylhäältä päin"" käsky, että mieheni joutuu lähtemään puolentoista vuoden kuluttua puoleksi vuodeksi reissuun, josta ei paljoa kotona käydä. Tämä on ja tulee olemaan hänen ainoa komennuksensa, sitä ei voi siirtää toiselle, hän ei pääse siitä mitenkään eroon, ja itse en voi lähteä mukaan.
Pettymys on valtaisa. Joudumme lykkäämään yrityksen alkua melkein vuodella, olettaen että vielä ensi keväänä ajattelen selviytyväni raskausajasta ilman miehen läsnäoloa. Siis mikäli tärppi käy.. Toisaalta taas, kuten täältä hyvin käy ilmi, vauva ei välttämättä heti tulekaan, ja sikäli jos tietäisi että se vie aikaa, voisi aloittaa vaikka heti. En kuitenkaan voi ajatella että veisin lapselta mahdollisuuden isäänsä puoleksi vuodeksi, samoin mieheni ei voi ajatella olevansa poissa lapsen synnyttyä. Enkä ole varma miten itse pärjäisin.
Olen siis surullinen siitä, että en vielä voi edes haaveilla lapsesta, vaan hommani on lykätä ajatusta, kuvitella ettei tämä haittaa, yrittää saada aika kulumaan, näytellä etten lasta vielä haluakaan, hymyillä vatsaani vilkuileville sukulaistädeille huolettomasti, olla olematta kateellinen siskolleni joka tuli juuri raskaaksi, valehdella itselleni ja muille.
Ja yrittää olla kävelemättä mieheni ja lapsen oikeuksien yli heittämällä järjen ja kumit romukoppaan.
Ottaa päähän. JOten tässäpä piristävä päivänavaus: kärsiikö joku muu samasta tilanteesta? Tai on kärsinyt? Ja minkälaisia ratkaisuja sitten teitte?
Kiitos kuuntelevasta korvasta. ottaa niin päähän että melkein itken.
Elisa
Mietin tässä vaan, että mitenkähän sitä alkaisi jo valmistella, että olisi sitten olosuhteet otolliset. Liikuntaa varmaan voisi vähän lisätä ja syödä terveellisemmin... ...
Harmi vaan että vielä on aika monta luukkua... Noo, minä tässä lomaillessani neulon pieniä vaatteita... 
