seuraava askel suhteessa

[kaneliässä]

Olemme 25- (minä) ja 27 (mies) -vuotiaita ja yhdessä olemme olleet reilut 6 vuotta, josta neljä vuotta asuttu saman katon alla. Olemme suhteessamme kokeneet välimatkan tuomat haasteet sekä toisen masennusjakson, mutta vaikeuksista on selvitty ja yhdessä vielä ollaan. Molemmat rakastavat toisiaan ja se osoitetaan päivittäin, harvemmin sanallisesti, useammin teoilla. Nyt tuntuu, että olemme suhteessamme vaiheessa, jolloin olisi syytä tehdä päätöksiä siitä, sitoudummeko toisiimme loppuiäksi, tarkoitan siis kihloihin- ja naimisiinmenoa.

Mieheni on sitä mieltä, että kihloihin mennään vasta, kun voimme samalla sopia hääpäivän. Hän ei siis näe oikeastaan eroa kihlautumisella ja naimisiinmenolla. Itsellenikin kihlautuminen tarkoittaisi sopimusta avioliiton solmimisesta, mutta itselleni sopisi hyvin vuoden tai kahden vuoden kihloissaolo ja sen jälkeen naimisiin. Minusta se olisi tärkeä välivaihe ennen naimisiinmenoa. Tietäisi, että olemme yhdessä menossa kohti avioliittoa, voisi suunnitella ja haaveilla rauhassa häistä. Nyt kun emme ole kihloissa, tuntuu että olisimme tavallaan kuin ahdistavassa epätietoisuuden sumussa... Mitä kohti olemme menossa? Olemmeko yhdessä aina? Miksi emme uskalla ottaa seuraavaa askelta suhteessamme? Milloin uskallamme?

Kun puhumme tulevaisuudesta, molemmat näkevät toisemme niissä haaveissa... asumassa maalla eläinlauman kera, matkustelemassa... Minä haaveilen usein myös perheestä, lapsista.. kuinka leikimme heidän kanssaan, lähdemme yhdessä mummolaan.. Mieheni sanoo haluavansa lapsia myös todennäköisesti joskus, vielä se ei hänestä tunnu ajankohtaiselta... usein ahdistun siitä, haluaakohan hän lapsia sittenkään koskaan tai kuinka pitkän ajan päästä hän olisi valmis isäksi.

Haluan varmuutta suhteeseemme. Varmuutta siitä, mihin olemme suhteessamme menossa. Viime aikoina olen alkanut potea hylkäämisen pelkoa monen vuoden jälkeen... Huomaan miettiväni yhä useammin, entä jos mieheni ei haluakaan minua tulevaisuuteensa... miksi hän ei halua jo virallistaa suhdettamme? Tunnemmehan toisemme jos mielestäni riittävän hyvin tietääksemme, sovimmeko toisillemme vai emme. Pitäisi kai vain puhua ja puhua mieheni kanssa.. En halua painostaa häntä mihinkään, mihin hän ei ole valmis, mutta tuntuu että en jaksaisi enää odottaakaan kovin kauaa...

 

[kmm]

Meillä vähän saman kaltainen tilanne. Tosin minä olen se joka tahtoo kihlautumisen hetkellä tietää edes suurin piirtein milloin naimisiin mennään, päivämääriä ei tarvitse lukkoon lyödä, mutta edes vuoden ja vuodenajan tahdon päättää.

Joku aika takaperin tuntui, että pää hajoaa, kun asiassa ei päästä eteenpäin yhtään, alkoi tuntua, että mieheke ei ole varma haluaako hän olla juuri minun kanssa jne. Turhautti, kun tuntui ettei miehekkeellä ole mitään "kunnon" mielipidettä asiaan.
Päätin olla ajattelematta aihetta, tai ainakin käyttää huomattavasti vähemmän aikaa sen pohtimiseen. Antaa asioiden mennä omalla painollaan ja saapa miehekekin miettiä asiaa ilman minun vauhkoamistani. Jos asia on minulle lähes pakkomielle, en ole valmis avioliittoon.

Nautin vaan yhteisestä elämästä toisenpuoliskoni kanssa ja kyllä se kosinta, kihlaus ja avioliitto sieltä joskus tulevat. Nuoriahan tässä vielä ollaan (sen 25v. molemmat). Ehtii sitä vähän myöhemminkin.

Suosittelisin, että otat vähän etäisyyttä aiheeseen, se ainakin omalla kohdallani auttoi suuresti. Ole vaikka puolivuotta puhumatta asiasta ollenkaan, tiedän kuulostaa pitkältä ajalta, mutta saatpa rauhassa kasata ajatuksiasi, samoin miehekkeesi.

 

[kaneliässä]

Meillä vähän saman kaltainen tilanne. Tosin minä olen se joka tahtoo kihlautumisen hetkellä tietää edes suurin piirtein milloin naimisiin mennään, päivämääriä ei tarvitse lukkoon lyödä, mutta edes vuoden ja vuodenajan tahdon päättää.

Joku aika takaperin tuntui, että pää hajoaa, kun asiassa ei päästä eteenpäin yhtään, alkoi tuntua, että mieheke ei ole varma haluaako hän olla juuri minun kanssa jne. Turhautti, kun tuntui ettei miehekkeellä ole mitään "kunnon" mielipidettä asiaan.
Päätin olla ajattelematta aihetta, tai ainakin käyttää huomattavasti vähemmän aikaa sen pohtimiseen. Antaa asioiden mennä omalla painollaan ja saapa miehekekin miettiä asiaa ilman minun vauhkoamistani. Jos asia on minulle lähes pakkomielle, en ole valmis avioliittoon.

Nautin vaan yhteisestä elämästä toisenpuoliskoni kanssa ja kyllä se kosinta, kihlaus ja avioliitto sieltä joskus tulevat. Nuoriahan tässä vielä ollaan (sen 25v. molemmat). Ehtii sitä vähän myöhemminkin.

Suosittelisin, että otat vähän etäisyyttä aiheeseen, se ainakin omalla kohdallani auttoi suuresti. Ole vaikka puolivuotta puhumatta asiasta ollenkaan, tiedän kuulostaa pitkältä ajalta, mutta saatpa rauhassa kasata ajatuksiasi, samoin miehekkeesi.

Kiitos vastauksestasi!
Olenkin noudattanut tuota neuvoasi ottaa etäisyyttä aiheeseen jo useampaan otteeseen. Ensimmäisiä kertoja kihloista puhuttiin varmaan 3-4 vuotta sitten ja siitä lähtien aina tasaisin väliajoin se putkahtaa mieleeni. Välillä saattanut mennä jopa vuosikin, ettei aiheesta olla keskusteltu ollenkaan ja olen unohtanut koko asian. Sitten taas se tulee mieleen, että eikö vieläkään voisi olla meidän aika tehdä seuraavaa askelta suhteessa... Mies juuri sanoo, että annettaisiin asioiden mennä omalla painollaan ja kyllä ne asiat tulee sitten luonnostaan, kun aika tuntuu sopivalta. Itse olen kuitenkin hieman erimieltä sen suhteen... ajattelen, että kihlautuminen ja naimisiinmeno on lähinnä järjellä tehtäviä päätöksiä tässä vaiheessa suhdetta, kun enää mitkään ruusunpunaiset lasit eivät ole silmillä.

 

[Havus]

Noin vuoden kihlaus ennen avioliittoa on ihan normaali aika sellaisillekin joille kihlaus on oikeasti lupaus naimisiinmenosta. Meneehän häitä suunnitellessa hyvinkin se vuosi, hyvät hääpaikat ovat täynnä jo vuosi ennen ajankohtaa, joten kaksikin vuotta voi mennä hyvin.

Itsellenikin kihlaus tarkoittaa sopimusta avioliitosta ja suunnilleen naimisiinmenon aika sovitaan samalla. Tosin se voi olla sinne parin vuoden päähän, jotta ehtii suunnitella kunnolla ilman hirveää stressiä ja kiirettä. Pienissäkin häissä on yllättävän paljon mietittävää.

 

[kaneliässä]

Noin vuoden kihlaus ennen avioliittoa on ihan normaali aika sellaisillekin joille kihlaus on oikeasti lupaus naimisiinmenosta. Meneehän häitä suunnitellessa hyvinkin se vuosi, hyvät hääpaikat ovat täynnä jo vuosi ennen ajankohtaa, joten kaksikin vuotta voi mennä hyvin.

Itsellenikin kihlaus tarkoittaa sopimusta avioliitosta ja suunnilleen naimisiinmenon aika sovitaan samalla. Tosin se voi olla sinne parin vuoden päähän, jotta ehtii suunnitella kunnolla ilman hirveää stressiä ja kiirettä. Pienissäkin häissä on yllättävän paljon mietittävää.

Totta tuokin, että häiden järjestämisessä menee aikaa helposti vuosi tai kaksikin, jos haluaa tehdä asiat rauhassa ja ilman suurta paniikkia. Meidän tapauksessa päätyisimme varmastikin melko pieniin häihin (noin 40 vierasta), mutta onhan siinäkin järjestämistä ja itse tykkään että on runsaasti aikaa ja saa rauhassa miettiä ja haaveilla, millaiset juhlat pitäisimme.

 

[Lillukka.]

Minusta se olisi tärkeä välivaihe ennen naimisiinmenoa. Tietäisi, että olemme yhdessä menossa kohti avioliittoa, voisi suunnitella ja haaveilla rauhassa häistä. Nyt kun emme ole kihloissa, tuntuu että olisimme tavallaan kuin ahdistavassa epätietoisuuden sumussa... Mitä kohti olemme menossa? Olemmeko yhdessä aina? Miksi emme uskalla ottaa seuraavaa askelta suhteessamme? Milloin uskallamme?

Kun puhumme tulevaisuudesta, molemmat näkevät toisemme niissä haaveissa... asumassa maalla eläinlauman kera, matkustelemassa... Minä haaveilen usein myös perheestä, lapsista.. kuinka leikimme heidän kanssaan, lähdemme yhdessä mummolaan.

Haluan varmuutta suhteeseemme. Varmuutta siitä, mihin olemme suhteessamme menossa. Viime aikoina olen alkanut potea hylkäämisen pelkoa monen vuoden jälkeen... Huomaan miettiväni yhä useammin, entä jos mieheni ei haluakaan minua tulevaisuuteensa... miksi hän ei halua jo virallistaa suhdettamme? . En halua painostaa häntä mihinkään, mihin hän ei ole valmis, mutta tuntuu että en jaksaisi enää odottaakaan kovin kauaa...

Kirjoituksistasi huokuu epävarmuus ja hiukan myös sellainen ruusunpunaisuus. Oletko kokenut turvattomuutta lapsena, kenties hylkäämisen tai vanhempien kyvyttömyydestä olla vanhempia muodossa? Usein nuo konkreettiset sitouttamisen merkit tai viralliset "mustaa valkoisella" lupaukset, ovat merkkejä pelosta, että nykyisyyden turvattu olo loppuu, jos siihen ei saada takeita.

Kuusi vuotta on pitkä aika, noin 1/5 osa elämästänne. Kyllä siinä ajassa ihmisen perusluonteen oppii tuntemaan. Olen sitä mieltä, että hyvin voit ottaa vielä avioitumisvuoden puheeksi. Kellään muulla kuin teillä itsellänne, ei ole tarkkoja ohjeita kuinka pitäisi toimia. Avaimet suhteeseen ovat teillä, jos tuntuu, ettette kaikkia lukkoja pysty itse käsittelemään, niin pyytäkää ammattiapua lukkosepältä l. terapeutilta. Ensin täytyy ymmärtää itseään, että pystyy ymmärtämään omaa käytöstään ja toimimaan suhteen parhaaksi.

Nuo haaveet - paljon samassa paketissa. Kaikkea ei voi saada. Jos teillä on paljon eläimiä ja koti hoidettavana, niin matkustelu kyllä kärsii. Mutta se on näitä valintatilanteita, kaikkea ei voi saada.

 

[voi pyhä jysäys]

Hö. It's so simpple.
Menette kihloihin ja ilmoitat että max. kaksi vuotta odotat ja jos häitä ei tule jatkat matkaa. Kihlaushan on avioliittolupaus. ja jos toinen ei pidä lupaustaan, ei sitä kannata naimisiin mennäkään epäluotettavan ja saamattoman ihmisen kanssa.

ps. Yleensä kihlatessa kositaan, siksihän sitä kihloihin mennään. Kuka hölmö sitä nyt kosii sitten vasta kun on jo luvannut naimisiin menosta.

 

[*siri*]

Tässä elämässä on tullut tutuiksi muutamia jahkaavia pareja, jotka eivät tunnu pääsevän suhteessaan mihinkään. Useimmat niistä suhteista ovat päättyneet. Yleensä syynä suhteen päättymiseen on ollut se, että lopulta löytyykin se oikea, jonka kanssa päädytään muutaman kuukauden jälkeen avioon ja lasten tekoon, mitä edellisessä ei ole uskallettu tehdä.
Voit kuvitella sen jätetyn katkeruuden, kun on vuosia odottanut jotain tapahtuvaksi.


Te olette olleet niin kauan yhdessä, että tunnette toisenne jo aika tarkasti ja tiedätte sisimmässänne haluatteko jakaa loppuelämänne toisen kanssa.
Vanha sanonta "mikä pitkittyy se mutkistuu" pitää paikkansa tässäkin asiassa.
Miehelläsi on joku syy pidätellä lopullista sitoutumista, hän yksin tietää mikä se on.
Jospa pistät hänet selkä seinää vasten ja kysyt suoraan. Tai voithan toki tehdä ihan omankin päätöksesi elämästäsi. Yhtä lailla sinä roikut tyytymättömänä siinä suhteessa.