Satutäti
tänne tuolta odottajien puolelta.
Tänään kävin ultrassa neuvolassa, rv 9+2. Jo terveydenhoitajan katsellessa ultraa epäilykset nousivat mieleeni, kun tuntui ettei hän oikein saa ruudulle mitään. Lääkäri tuli tekemään ultran sisäkautta, ja uutiset pudottivat pommin...meidän masuasukilta ei löytynyt sykettä ja rv vastasi viikkoa 7. Nyt sitten epätietoisena odotan perjantaita, että pääsen äitiyspolille tarkempiin tutkimuksiin ja sitten toimenpiteeseen.
Jotenkin vain en jaksa enää uskoa ihmettä tapahtuvaksi, sisällä on sanoinkuvaamaton tuska ja päässä jyskyttää kysymys MIKSI?
Vaikean asiasta tekee jo se, että minulla ei ole ollut mitään oireita, jotka olisivat viitanneet keskenmenoon, eli meidän masuasukki on vain hiipunut elämästä enkeliksi.
Nyt on vielä edessä lapsille kertominen, nuorempi ei tosin varmasti vielä ymmärräkään koko asiaa, mutta vanhemmalle lapselle asian kertominen on jo vaikeampaa. Asia tosin on ajankohtainen vasta viikonloppuna.
Kertokaa te vastaavan kokeneet kokemuksianne. Miten tästä eteenpäin? Voinko kuitenkin vielä toivoa hiljaa mielessäni, vai onko toivo nyt jo menetetty? Tämä ei ole vain minun suruni, tuntuu että äitini ja siskoni (joka odottaa myös vauvaa) ovat täysin shokissa, puhumattakaan miehestäni.
Tänään kävin ultrassa neuvolassa, rv 9+2. Jo terveydenhoitajan katsellessa ultraa epäilykset nousivat mieleeni, kun tuntui ettei hän oikein saa ruudulle mitään. Lääkäri tuli tekemään ultran sisäkautta, ja uutiset pudottivat pommin...meidän masuasukilta ei löytynyt sykettä ja rv vastasi viikkoa 7. Nyt sitten epätietoisena odotan perjantaita, että pääsen äitiyspolille tarkempiin tutkimuksiin ja sitten toimenpiteeseen.
Jotenkin vain en jaksa enää uskoa ihmettä tapahtuvaksi, sisällä on sanoinkuvaamaton tuska ja päässä jyskyttää kysymys MIKSI?
Vaikean asiasta tekee jo se, että minulla ei ole ollut mitään oireita, jotka olisivat viitanneet keskenmenoon, eli meidän masuasukki on vain hiipunut elämästä enkeliksi.
Nyt on vielä edessä lapsille kertominen, nuorempi ei tosin varmasti vielä ymmärräkään koko asiaa, mutta vanhemmalle lapselle asian kertominen on jo vaikeampaa. Asia tosin on ajankohtainen vasta viikonloppuna.
Kertokaa te vastaavan kokeneet kokemuksianne. Miten tästä eteenpäin? Voinko kuitenkin vielä toivoa hiljaa mielessäni, vai onko toivo nyt jo menetetty? Tämä ei ole vain minun suruni, tuntuu että äitini ja siskoni (joka odottaa myös vauvaa) ovat täysin shokissa, puhumattakaan miehestäni.
Mun kaveri odottaa rv9 ja ei oo vielä saatu edes selvää kuvaa pienokaisesta.Mutta kohtu isonee,niin kaikki on hyvin. Jaksamisia!!!