I
itsensä löytänyt
Vieras
on ollut 2 yötä sairaalassa ja pääsee kotiin sunnuntaina.
ja mun tunteet on todella ristiriitaiset.
ollaan oltu monta vuotta yhdessä ja asuttu monta vuotta yhdessä ja sinä aikana on ehtinyt parisuhde ja elämä rutinisoitumaan, nyt sen huomaa miten paljon.
miehen sairaalaan joutuminen oli mulle kauhun paikka; mitä mä nyt teen?! miten mä saan arjen toimimaan?!
ensimmäinen ilta ja yö oli vaikeat, itketti, tuntui turvattomalta olla omakotitalossa lapsen ja koirien kanssa, ilman miestä. seuraava aamukin tökki, mies soitti heti aamusta ja multa tuli itku puhelun loputtua, oli niin ikäväntunne.
nyt kun on kaksi yötä mennyt, niin ikävä on muuttunut "terveeksi ikäväksi" ei ole sellainen sairaalloinen ikävä ja paniikki että mitämitämitä....
huomaan itsestäni, että onkin aika hienoa elää "yksin".
koti on juuri siinä kunnossa mihin sen jätän, koirat saa ruuan just sillon kun mä annan ja saavat just sitä mitä mä annan, ei tarvii soitella miehelle et onko ne paskonu ja mitä oot niille antanu (niillä siis on kyllä tietty ruoka, mutta lisukkeita annetaan välillä, toinen vaan on tosi herkkämahanen..) ,oon huomannu et yksinolo onkin ihan kivaa
voin katsella telkkarista mitä haluan, tehdä sitä ruokaa mitä haluan, pyykkiä ei tarvitse pestä niin paljoa, puhun maratonpuheluita ystävien kanssa, ei tarvitse keltään kysyä et sopiiko et nyt meen tms vaikka "joudunkin" ottamaan lapsen mukaan, eitunnu niin "vaikeelta" kun ei oo vaihtoehtoja.
luulen, että tälläkin sairaalareissulla oli tarkoituksensa; löysin taas itseni ja tajusin et mä oon yksilö enkä "me".
päässä on kulkenut ristiinrastiin kaikenlaisia ajatuksia ja nyt päällimmäisenä on se terve ikävä omaa miestä kohtaan. miten haluan sen kotiin siksi että rakastan sitä enkä siksi etten osais olla ilman miestäni. olen jo suunnitellut mitä ruokaa laitan kun kotiutuu jne.
kaksi päivää kulunut ja olen ns.löytänyt itseni tästä parisuhteesta, olo on tosi hyvä
anteeksi kun kirjotin näin pötköön, ei jaksa jaotella enää jälkikäteen, kun sitä tekstiä vaan tuli
ja mun tunteet on todella ristiriitaiset.
ollaan oltu monta vuotta yhdessä ja asuttu monta vuotta yhdessä ja sinä aikana on ehtinyt parisuhde ja elämä rutinisoitumaan, nyt sen huomaa miten paljon.
miehen sairaalaan joutuminen oli mulle kauhun paikka; mitä mä nyt teen?! miten mä saan arjen toimimaan?!
ensimmäinen ilta ja yö oli vaikeat, itketti, tuntui turvattomalta olla omakotitalossa lapsen ja koirien kanssa, ilman miestä. seuraava aamukin tökki, mies soitti heti aamusta ja multa tuli itku puhelun loputtua, oli niin ikäväntunne.
nyt kun on kaksi yötä mennyt, niin ikävä on muuttunut "terveeksi ikäväksi" ei ole sellainen sairaalloinen ikävä ja paniikki että mitämitämitä....
huomaan itsestäni, että onkin aika hienoa elää "yksin".
koti on juuri siinä kunnossa mihin sen jätän, koirat saa ruuan just sillon kun mä annan ja saavat just sitä mitä mä annan, ei tarvii soitella miehelle et onko ne paskonu ja mitä oot niille antanu (niillä siis on kyllä tietty ruoka, mutta lisukkeita annetaan välillä, toinen vaan on tosi herkkämahanen..) ,oon huomannu et yksinolo onkin ihan kivaa
voin katsella telkkarista mitä haluan, tehdä sitä ruokaa mitä haluan, pyykkiä ei tarvitse pestä niin paljoa, puhun maratonpuheluita ystävien kanssa, ei tarvitse keltään kysyä et sopiiko et nyt meen tms vaikka "joudunkin" ottamaan lapsen mukaan, eitunnu niin "vaikeelta" kun ei oo vaihtoehtoja.luulen, että tälläkin sairaalareissulla oli tarkoituksensa; löysin taas itseni ja tajusin et mä oon yksilö enkä "me".
päässä on kulkenut ristiinrastiin kaikenlaisia ajatuksia ja nyt päällimmäisenä on se terve ikävä omaa miestä kohtaan. miten haluan sen kotiin siksi että rakastan sitä enkä siksi etten osais olla ilman miestäni. olen jo suunnitellut mitä ruokaa laitan kun kotiutuu jne.
kaksi päivää kulunut ja olen ns.löytänyt itseni tästä parisuhteesta, olo on tosi hyvä
anteeksi kun kirjotin näin pötköön, ei jaksa jaotella enää jälkikäteen, kun sitä tekstiä vaan tuli
