Sitoutumiskammoisen kanssa?

Olen seurustellut nyt 1,5 vuotta hyvän miehen kanssa, mutta hän kiertää ja kaartaa kihloihinmenoaihetta. Olen ottanut nyt sen kaksi kertaa puheeksi puolen vuoden välein. Mahdollinen ehkä aika on hänen välttelevissä puheissaan ollut aina vähintään vuoden päässä. Sanoo pelkäävänsä kihlautumista. Mä oon niin vanhanaikaiset arvot omaava, että jos yhdessä ollaan, niin pitää sitoutua.
Me emme enää ole nuoria, minä melkein 50 ja hän yli 60. Mikä neuvoksi?

 

Onko mies ollut aikaisemmin naimisissa, nyt eronnut vai karannut?
Tai onko ollut koko ikänsä naimaton sinkku, joka on vaan seurustellut ja seurustellut? Kannattaa kysyä niitä olennaisia syitä, miksi mies ei halua sitoutua. Ehdotus kihloihin menosta voi tuntua miehestä painostukselta, niin on hyvä jutella niistä taustatekijöistä, jotka estävät suhteen etenemisen. Vanha sananparsi sanoo
"Miksi ostaa lehmä, jos maitoa saa muutenkin."

 

Takana on yksi pitkä avioliitto. Eli ei ole pitkän linjan sitoutumiskammoinen.
Ei osaa (tai halua) kertoa syitä.

 

Miehet ovat vähän huonoja analysoimaan omia tunteitaan , minun mielestäni, pitkä avioliitto ei sinänsä vielä kerro mitään ihmisestä.
Toisekseen miehet taitavat myös olla huonompia sitoutumaan kuin naiset, joskin naiset tilastojen mukaan hakevat useammin eroa kuin miehet.

 

Ehkä kihlautuminen tuonikäisenä tuntuu miehestä oudolta. Mikä vika aikuisessa suhteessa, miksi haluat vanhaan mieheen sitoutua aviolitoon kautta? Onko taloudellinen tilanteesi niin huono? Ehkä mies karttaa siksi sitoutumista.

 

Itse olin sitoutumis kammoinen kunnes löysin sen oikean. Sitä ennen seurustelukumppaneiden ehdotukset kihloista saivat voimaan pahoin. En tuntenut silloin tarpeeksi että olisin halunnut kihloja. Tuntui ahdistavalta ajatellakaan sellaista sitoutumista. Mutta kun se oikea tuli kohdalle niin ei epäilyttänyt yhtään. Ja olen nainen...ei ne miehet ole aina niitä jarruja.

 

Iltasanomissa oli juttu miehestä, joka oli mennyt naimisiin 50 + naisen kanssa. Nainen ei ollut suostunut naimisiin jos avioehto tehtäisiin. Edellinen avioliitto päättyi myös tasankoon jolloin mies joutui ottamaan pankkilainan. Nyt maksoi 200000 euroa varattomalle puolisolleen. Joten en ihmettele, jos ap:n ukko ei halua sitoutua.

 

Aikuisten, jo lapsentekoiän sivuuttaneiden parien yhteiselämä voi olla mukavaa, turvallista ja hyvää ilman seremonioita ja kihlojakin. Ei edes yhteiskunta ja muut ihmiset ihmettele yhtään, enemmänkin sitä, että mennään virallisesti kihloihin ja naimisiin. Minun ajatusmaailmassani sitoudutaan ihmiseen ja se on oman pään sisäistä, vapaaehtoista sitoutumista.

On ihan eri asia, jos ollaan nuoria ja tehdään lapsia tai perustetaan yritystä. Silloin on syytä turvata tulevaisuus pykälien kautta, eli virallisesti, koska se vaikuttaa vastuu- omaisuus- yms. asioihin.

Aikuiset ihmiset ovat eläneet omillaan tähänkin asti. Keski-ikäisenä usein halutaan elää omissa kodeissaankin, vaikka ollaan vakiintunut pari. Yhteisasumisessa on monenmoista sopeutumisasiaa, eikä se aina ole ihan helppoa. Kompromissien teko on normaalia arkea.

Minulla on kokemusta saman miehen kanssa molemmista (onnistuneista)asumisjärjestelyistä vuosian ajalta. Erillään asumisessa oli mukavinta, kun toista ikävöi ja suhde säilyi tuoreena kaiken aikaa. Nykyisessä yhteisessä huushollissa on mukavinta, kun tämä on niin helppoa - tuoreus kyllä hävisi, vaikka hyvä tässä on olla ja elää.

Kumppanini on samankaltainen kuin sinullakin, hyvä ja kunnollinen, mukava ja lämmin ihminen, mutta jostain syystä hänkin oli arka sitoutumaan. Hän selkeästi pelkäsi pettymystä, jonka mahdollinen ero toisi.
Niinpä hillitsin omaa sitoutumistarvettani ja olen enemmän kuin tyytyväinen, että maltoin niin tehdä. Tässä se onkin sitten matkan varrella valjennut, jotta ei tähän rinkuloita tarvita vakuuttamaan, vaan sitoutumisen tunne on pään sisäinen.

Nuoruudessa solmittu avioliittoni vahvisti vielä sen, että ei avioliittokaan estä toista menemästä ja ajattelemasta vain itseään, jos pään sisäinen sitoutuminen puuttuu eikä edes yhteiset lapset. Siksi tämä toinen kierros aikuisena tuntuu erityisen arvokkaalta ilman virallisia merkkejä ja papin aamenta.