Suhde ei etene työkuvioiden takia

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ulkomaankuviot
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
U

ulkomaankuviot

Vieras
Haluaisin jo alkaa vakiintua, joskus saada oman perheenkin...
Miesystävän kanssa on hyvä suhde muuten, mutta hän tekee töitään paljon ulkomailla (milloin missäkin) eikä vielä oikein pysähdy. Tahtoo olla kanssani, muttei ole valmis muuttamaan urakuvioitaan, ei tiedä mitä oikein tahtoisi sillä puolella (eli näköjään nyt tyytyväinen tähän).
Niin kauan kun noita tekee, on turha miettiä mitään vakavampaa, sillä on niin paljon poissa ja kaikki niin epämääräistä. Minua rassaa, pyydän sanomaan ajan miten kauan vielä jatkaa - ei kerta kaikkiaan osaa sanoa.
Mutta luovunko toisesta työnkään takia, sekin järjettömän tuntuista? Nyt elän itse vain jollain tapaa tyhjää ja epävarmaa elämää, kun en pääse etenemään ihmissuhdepuolella. Meillä on ihanaa yhdessä, mutta pitkät erot ja tämä etenemättömyys luovat myös kiilaa välillemme.
 
Tämä on vähän kaksipiippuinen asia. Toisaalta on hienoa, että miehelläsi on ura, josta hän saa tyydytystä ja joka on hänelle tärkeä. Toisaalta uraihminen ei ikinä voi saada kaikkea perhe-elämän osalta, vaan hän joutuu tinkimään jostakin.

Tiedän useamman uraperheen lähipiiristäni. Tässä joitakin ratkaisuja:
- pysytään lapsettomina
- Toinen keskittyy uraan, toinen hoitaa muut asiat. Usein vaimo on kotiäitinä hoitaen lapset ja kodin miehen tuodessa rahan perheeseen.
- Vuorotellaan uraputkeen panostamisessa. Äiti hoitaa vauvat, isä jää jossakin vaiheessa kotiin lasten kanssa hoitovapaan ajaksi. Jompikumpi vie lapset tarhaan, toinen taas hakee lapset sieltä. Jompikumpi tekee osa-aikatyötä lasten vuoksi.
- Palkataan siivous- ja lastenhoitoapua, jotta vanhemmat voivat panostaa uraansa täysipainoisesti. Ulkomaankomennuksille otetaan perhe mukaan.

Kun ura on tärkeä, täytyy huomata, että harva on sellaista ikiliikkujatyyppiä, että jaksaisi parisuhteessakin vielä rankan työpäivän jälkeen olla aktiivinen ja suorittava tyyppi, jolloin voi olla, että töissä riittää virtaa ja kotona sitten ei jaksa enää mitään. Tässä on riski, että pidemmän päälle ei riitä aktiivisuutta hoitaa parisuhdetta, vaan puolisot etääntyvät toisistaan.

Yleensä miehet kypsyvät myöhemmin lapsenhankintaan ja ylipäätään suhteeseen sitoutumiseen. Jotkut miehet panostavat nuorena kavereihin, työhön ja hauskanpitoon. Välttämättä intresseissä ei ole ykkössijalla tyttöystävä. Yksilöllisiä eroja toki on. Jotkut levottomat miehet eivät jaksa missään vaiheessa asettaa tyttöystävää elämänsä tärkeimmäksi asiaksi, vaan aina tulee jotain uutta.

Miehelläni on vaativa projekti, joka kestää kesään asti. Mies tekee tällä hetkellä yli 50 tuntista työviikkoa (6 pv/vko). Seurauksena on se, että hän ei jaksa enää seksiä kuin kerran viikossa, hän ei jaksa huomioida minua, hän nukahtelee sohvalle, hän on uupunut, vaikka nukkuisi sunnuntaina pitkäänkin, hän ei jaksa innostua oikein mistään (lähinnä kotona tuijottaa telkkaria) jne. En tiedä, jaksanko tätä samaa vuosikausia. Kun tämä projekti on ohi, tulee kuitenkin uusia ja taas uusia.
 
Ai niin, piti vielä sanoa, että meillä minulta meni noin puolitoista vuotta sopeutua siihen, että miehen elämässä olen kyllä hänen tärkein ihmisensä, mutta silti ura menee minun ohitseni. Mies kyllä yrittää ja hän esim. on vähentänyt juomista tosi paljon seurustelumme alkuaikoihin verrattuna. Hän myös minun mielikseni tekee paljon asioita. Hän tykkää laittaa ruokaa jne, mutta onhan se ikävää, että kun olemme saaneet ruoan valmiiksi ja syötyä, niin mies nukahtaa samantien sohvalle. Toooosi romanttista...

Mies ilmoittaa kiltisti sen, jääkö hän ylitöihin vai ei. Jos hän jää ylitöihin, keksin sitten itselleni tekemistä sen sijaan, että laitan ruoat ja hermostun, jos hän ei tule täsmälleen sovittuun aikaan kotiin.
 
Kiitos omakohtaisista kokemuksistasi ja niihin liittyvistä neuvoista! Minäkin ymmärrän uran tärkeyden, mutta tahtoisin edes nukahtaa toisen viereen iltaisin. Raskainta tässä on, kun hän on niin paljon ja pitkiä aikoja maailmalla. Meillä ei ole kyse siitä, soittaako hän illalla tulevansa kotiin 2 tuntia myöhemmin - hän soittaa/viestittää tulevansa ulkomailta kotiin 2 viikkoa aiottua myöhempään... se on järjettömän raskasta, ja sotkee kaikki kuviot. Minä olen aina yksin sukujuhlissa, ystävän synttäreillä, jopa omillani välillä..
Haluaisin jakaa arkea jonkun kanssa. Onko tähän lisää neuvoja?

 
Mitään omakohtaisia kokemuksia vastaavasta ei löydy ja ihmiset haluavat/arvostavat eri asioita, joten näkemykseni ei ole mikää absoluuttinen totuus, sellaista ei kai tässä asiassa olekaan. Mutta...

Minulle on tärkeää se, että perheellä on yhteistä aikaa. Usein kuvailemasi kaltaisesta työstä, jossa ulkomaanreissut venyvät yllättäen kaksi viikkoa lisää, saa hyvän rahallisen korvauksen. Joitakin ihmisiä se tyydyttää valtavasti. Minulle se ei riittäisi. Minulle raha ei voi korvata parisuhteessa/perheessä vietettyä yhteistä aikaa. Erityisen tärkeää tämä on silloin, jos perheessä on lapsia.

Jos miehesi ei osaa sanoa, koska olisi valmis hieman hellittämään, hän ei ehkä halua hellittää koskaan. Kannattaa miettiä, mitä itse haluat. Jos haluat perheen ja lapsia, oletko valmis pyörittämään arkea täysin yksin. Oletko valmis siihen, että mies ei osallistu neuvolassa käynteihin, lapsen harrastuksiin etc. Jaksaisitko vaikkapa pienen vauvan kanssa niin, että hoidat kaiken itse. Oletko valmis jättäytymään kotirouvaksi ja hankkimaan oman sosiaalisen elämän, jossa välttämättä miehesi ei ole kovin paljoa mukana.

Kuten sanoin, joillekin tämä sopii, joillekin ei. Mieti jo nyt, mitä haluat. jos mies ei suostu sanomaan, milloin sitoutumisen ja perhe-elämän aika olisi, varaudu siihen, että sitä aikaa ei tule ehkä koskaan. Kuinka kauan kannattaa odottaa, ennen kuin myöntää sen.

Toisaalta olet ehkä kovin rakastunut. Kukaan ei voi tietää, löydätkö koskaan toista rakkautta. Eli yhtä oikeaa neuvoa ei ole. Mieti, mitä haluat. Punnitse kaikki vaihtoehdot.
 
Näitä pohdintoja olen tehnyt, kuukaudesta toiseen. Oikeastaan ainoa epävarmuus tässä on, että jaksaako/haluaako mies jatkaa tällaista vielä kauan eli kannattaako odottaa vai ei. Sen tiedän, että reissumiehen vaimoksi minusta ei ole, en ikinä ole halunnut sitä enkä tule ikinä sitä olemaan. Naimisiin en mene, jos nämä kuviot eivät muutu. Mutta kauanko odotella? Rakastan häntä, ja siksihän tätä on kestänyt.
 
Olen tällä hetkellä itsekin siinä tilanteessa, että mietin omaa suhdettamme. Meillä onneksi miehellä ei ole työmatkoja, vaan ongelmana on ainoastaan se, että hän on niin poikki työnteosta. Olen kuitenkin miettinyt, että mahtuuko tällaiseen suhteeseen esimerkiksi lapsia. Jos hankimme lapsia, minä joudun lähes yksinhuoltajaksi, jota lapsi näkee lähinnä vain viikonloppuisin. Mies ei edes halua vielä lapsia, mutta minulla alkaa tulla ikä vastaan!

Olisiko mahdollista sinun kohdallasi sellainen järjestely, että sanoisit miehellesi, että tämä tilanne tuntuu sinusta mahdottoman raskaalta, etkä tiedä, miten jaksat tätä eteenpäin vuosikausia. Voisit ehkä sanoa, että odotat vielä esim. kesään asti ja sitten yhdessä mietitte, oletteko valmiita jatkamaan tätä samanlaista elämää tästedeskin vai voisiko jotakin muutosta tehdä?

Ehkä voisi ajatella niin, että sinä olet nyt sopeutunut ja uhrautunut miehen uran vuoksi. Voisiko mies siis puolestaan uhrautua sinun vuoksesi ja miettiä, voisiko sitä työtä tehdä toisella tavalla (enemmän Suomessa)? Minusta ei voi jatkua tuo tilanne siten, että mies sanoo vain, ettei hän tiedä. Sillä systeemillä voi olla, että menee vuosikausia ja sitten vasta mies sanoo, että ei hän halua luopua mistään vaan haluaa jatkaa samaa elämäntyyliä, jolloin sinun odottelu on mennyt hukkaan.

Olen itsekin miettinyt sitä, että onko siinäkään mitään järkeä, jos vain kaipaa toista ja odotukset liittyvät siihen, millaista elämä voisi olla, jos olisi enemmän aikaa yhdessä. Minä itse olisin valmis jopa tekemään 6 tuntista työpäivää miehen, kodin tai lapsen takia, mutta mies ei osoita mitään joustoa työasiassa.

Meillä ainakin tuntuu siltä, että miehelle työ on henki ja elämä. Olen kyllä yrittänyt sanoa, että riittää, kun tekee työnsä. Palkansaajalta ei voida vaatia kaikkien asioiden murehtimista ja hommien haalimista, vaan asioille voi ja saa sanoa myös 'ei'. Pelkään, että mies menettää terveytensä tai että hän vasta myöhemmin tajuaa, että elämässä tärkeintä ei olekaan se ura vaan rakkaat ihmiset.

Oma isäni on uraihminen ja hän huomasi vasta terveyden petettyä sairaseläkkeellä, että itseasiassa panostaminen harrastuksiin, perheeseen ja ystäviin on myös tyydyttävää. Iso palkkapussi, olematon kiitos pomolta ja uudet haasteet eivät paljon eläkevuosia lämmitä. Tajuan omasta isästäni sen, että ne asiat, jotka hänessä viehättävät, löytyvät myös miehestäni: on vastuuntuntoa, ahkeruutta, kunnollisuutta jne. En kyllä jaksa jäädä odottamaan, josko miehellänikin sydän pettää tai järki tulee päähän vasta eläkevuosina...

En pysty sanomaan mitään tarkkaa ohjetta tai neuvoa sinulle. Sanoisin vain sen, että älä hätiköi, mutta ymmärrän täysin sen, että jos arkielämä perustuu kaipaukselle ja epämääräisille lupauksille jostakin joskus tapahtuvasta paremmasta, niin se ei ehkä riitä. Liiallinen työorientoituminen on minunkin kohdalla mahdollinen eron syy, vaikka rakkautta riittääkin.
 
Paljon samanlaisia pohdintoja täällä. Mutta sekin, jos mies nyt pitää materiaa tms. tärkeämpänä kuin ihmissuhdetta, niin voiko se samainen (tai muukaan) ihmissuhde myöhemminkään nousta ensimmäiseksi hänen elämässään? Eihän hän nytkään arvota sitä tarpeeksi korkealle. Ehkä mies väsyy työntekoon, mutta alkaakin sitten panostaa itseensä? Siis todellakin vain itseensä, ei parisuhteeseen. Huomaa kuinka vähille on oman hyvinvointinsa jättänyt, ja keskittyy sitten siihen vaikka etsimällä mieluisan ja aikaavievän harrastuksen ja lähtemällä lomamatkoille golfia pelailemaan tai Lappiin kalastelemaan. Miltä silloin tuntuu se, että on aiemmin odottanut ja odottanut kun toinen toteuttaa itseään uralla? Eikä käteen jää mitään.

Minä sanoin miehelle kesällä, että hänen pitää nyt päättää mitä aikoo. Edes sanoa, koska muuttaa työkuvioita (vaikkei sitä heti tekisikään). Ei tiennyt, eikä tiedä nyt sen enempää. On kyllä vähentänyt reissuja minun takia, mutta pahinta on epätietoisuus - saattaa yllättäen päättää lähteä jonnekin kauas ja pitkäksi aikaa. Suunnittele siinä sitten jotain yhdessä. Tuntuu, että menen tavallaan vähän hukkaan. Hyvät vuoteni odottelen epätietoisena toista.
 
Tunnustan olevani tyonarkomaani, mutta niin on miehenikin. Meille molemmille on tyo tarkea ja me molemmat nautimme ja saamme tyydytysta omista tyokuviostamme. Onneksi olemme loytaneet toisemme, joten voimme molemmat myos hyvin tassa parisuhteessa, silla me molemmat ymmarramme toisiamme. Meilla molemmilla on takana parisuhde, joissa tyomatkoista ja ylitoista tuli nalkutusta puolisoiden taholta. Valitettavasti neuvoksi voin sanoa etta ihminen voi muuttaa vain itseaan ei kumppaniaan, eli jos ette sopeudu puolisonne elamantapaan niin ette voi odottaa heidankaan sopeutuvan teidan tapaanne.
 
Ymmärrän hyvin mietteesi, koska ne ovat pitkälti samoja kuin omani. Omalla kohdallani olen ajatellut, että tyydyn nyt tähän, mutta olen kyllä sanonut miehellekin, että en välttämättä kovin kauan jaksa katsoa, aikooko mies muuttua vai ei. Tiedän kyllä, että toista ei saa lähteä muuttamaan, mutta minusta minulla on oikeus sanoa, mitä minä parisuhteelta oikein haluaisin. Ei siitäkään pidemmän päälle tule mitään, että yrittää vain sopeutua toisen tarpeisiin, vaan ainoa vaihtoehto olisi se, että löydettäisi sopiva tasapaino kompromissien suhteen.

Minua lähinnä mietityttää se, että koska miehelläni ei ole ollut vuosikausiin vahvoja sitoumuksia (ei lapsia, ei vakavaa seurustelua), niin osaako tai haluaako hän sitoutua nytkään. Toisaalta jos hän malttaa ruveta miettimään privaattielämäänsä, niin mahtaako hän missään vaiheessa haluta seesteistä kotielämää? Ainakin nyt hän on ollut hyvin nihkeä lähteämään mihinkään sukujuhliin tms.

Myös omalla miehelläni on sitä taipumusta, että hän ostaa nimenomaan itselleen jotakin kivaa palkallaan. Kyse ei ole tuhlailusta, vaan siitä, että hän haluaa palkita itseään raatamisesta. Enpä kyllä minä ole saanut jatkuvasta kotitöiden tekemisestä mitään erityistä muistamista esim. kylpyläreissua kahdestaan...:/

Huh, tätä kuin kirjoittaa, niin aika synkältä tämä minun parisuhteeni vaikuttaa.
 
hei!
aivan sama tilanne minulla, mies ei ole valmis vakiintumaan, ei edes muuttamaan yhteen asumaan, kihlauksesta puhumattakaan.
on poissa 3-4 viikkoa kerrallaan, kotona viikon ja taas lähtee. just tuli sähköposti,ettei tulekkaan kotiin nyt viikonloppuna, vaan ensi viikonloppuna.
minä täällä siirtelen työvuoroja, että saatais yhteistä aikaa edes se viikko, kun tulee kotimaahansa...
itselläni ikää jo 40, mies 50, ei ikinä ollut naimisissa, ei lapsia, huonolta näyttää täälläkin.
itse olen ratkaissut asian toistaiseksi niin, että kun herra ei ole paikalla, tapailen muita miehiä, eipä mene aika kokonaan hukkaan.
olen vapaa tekemään mitä vaan niin kauan, kun toinen ei saa asiaa päätettyä ,että ollaanko vai ei.
mies on tietoinen muista deiteistä, sanoo ottavansa tietoisen riskin, että mulle voi tulla parempi vastaan, eli toisin sanoen, ei välitä musta tarpeeksi.
toivottavasti on edes vähän apua tästä sinulle, voimia!
 
Tuo on minusta aivan oikein, että kotona olija tapailee sitten muita - jos hän kerran on pyytänyt toista osapuolta päättämään, mutta tämä ei sitä tee vaan odotuttaa ja pitää epätietoisena.

Omalla kohdallani tämäkin ollut vain hankalaa. Kun olen tavannut toisen mukavan miehen ja alkanut tutustumaan ja tykästymään, "oma" onkin tullut reissusta ja taas pitäisi alkaa hänen kanssaan siitä mihin jäätiin. Tunteet kuitenkin voimakkaat tätä kohtaan, joten uusi helposti jää. Sitten kohta oma taas lähtee, ja itse tunnen itseni vähän kuin petetyksi.. olen taas yksin.
 
tunnustettava on, että vaikeeta on täälläkin, tunteita on liikaakin, mutta yritän kuitenkin urheasti tavata muitakin.
ja mitä sitten sanoa näille muille, kun ei pysty viikkoon heitä tapaamaan, ei vastaamaan puhelimeen jne. ei ole helppoa ei. ja uuden( niinkin hyvän kuin hän on) löytäminen on tosi vaikeaa, olen jo yrittänyt 2 vuotta!!!
 
Eikä se uusi tunnu hyvältä, jos siihen ei pääse tarpeeksi tutustumaan, päästämään tunteitaan avoimesti valloilleen ja mielessä liian lähellä se toinen. On sellainen tietynlainen henkinen lukko itsellä päällä koko ajan, vaikka mielellään muihin tutustuukin.
Erikoinen tilanne, jännä huomata että muitakin samanlaisia. Muiden tapailua ajatellen, sulla sentään se oma kotosalla vain viikon ja lähtee taas - meillä se on kotosalla vaikkapa kuukauden ja sitten lähtee pariksi kuukaudeksi. Siinä kuukaudessa ehtii kuivua alkanut suhde, kahdessa kuukaudessa kärsiä se oma vanha.. ei siis oikein mitenkään päin hyvä tilanne :/ En tiedä, tunnen olevani jaksamisen äärirajoilla, mutten millään osaisi luopua rakkaastakaan. Hirveän energiaa vievä tilanne.
 
Jos toinen ei pysty lupaamaan mitään, hän ei voi olettaa että kotijoukot odottaa tekemättä mitään. Silmät kannattaa vähintään pitää auki.

Seurustelin jokunen vuosi sitten ulkomailla miehen kanssa, joka teki paljon viikonloppu- ja yötöitä. Töitä aina paljon, mutta lomia samoin kuin yhteistä aikaa suht vähän. Hänelle myös omat kaverit ja menot & baarireissut erittäin tärkeitä. Hän sanoi, että vaikka työt määräävät tahdin, niin saamme pian ison kalliin talon, voidaan tehdä hienoja lomamatkoja jne. Ulkonakin syötiin usein, juhlitttiin ja osteltiin kaikkea kivaa. Tuijotin usein kattoon sängyssä yksin makoillessani ja mietin, että ei taida olla tämä elämä minua varten - mitä olisin tehnyt isossa hienossa talossa yksikseni? Sukulaisetkin ja omat hyvät ystävät kaukana. Nykyisen suomalaisen mieheni kanssa meillä on enemmän yhteistä aikaa ja arki on mukavaa. Sopii itselleni paljon paremmin, kuin lomien ja yhteisten ravintolailallisten odottelu. Hyvä, että tuli tuokin koettua, niin arvostaa tasaista arkea ja pieniä iloja ehkä enemmän.

 
Kuinka pitkälle menette näitten uusien deittien kanssa?

Tiedän omasta kokemuksesta sen kuin nöyryyttävää on se, että miehen puheissa olen hänen ykkösensä, mutta käytännössä meidän suhteemme/minun tarpeeni menevät aina viimeiseksi esim. veljen aviokriisin selvittäminen menee edelle meidän suhteemme kriisin selvittämisestä.

Pitäisi perustaa tukiryhmä tällaisessa tilanteessa eläville. Se katkeruus, joka tässä syntyy on hyvin tuhoavaa itselle ja suhteelle. Sanotaan, että ihminen pystyy olemaan onnellinen minkälaisissa olosuhteissa tahansa ja että toinen ei tuo sitä onnea. Oma tuska pitäisi itse kantaa jne., mutta on vaikeaa jos haluaisi elää toisen kanssa sitä arkea.

Mies ja nainen ovat ehkä vielä erilaisia, kun minä saan olla miehen kanssa yhdessä, olen todella onnellinen siitä yhteydestämme, hellyydestä ja huomiosta, mutta sitten mies on poissa. Tuntuu, että miehelle tämä ehkä jotenkin sopii, hän on tankannut hellyyden ja on sitten valmis keskittymään muihin asioihin.
 
Onpa mielenkiintoista lukea, että on muitakin jotka painivat samanlaisten tilanteiden ja ajatusten kanssa. Olen kokenut olevani täysin yksin tilanteeni kanssa, varsinkin kun mieskään ei tunnu ymmärtävän näitä mun tuntojani.

Tuo mitä Andrietta sanoit, että mies tankkaa hellyyttä ja menee sillä sitten pitkälle. Minusta taas on entistä vaikeampi laskea toista pois, kun meillä ollut rakkauden täyteistä aikaa. Koen miehen lähtöilmoituksen todella henkilökohtaisesti, ikään kuin hän mitätöisi sen kaiken hellyyden ja hyvän mitä meillä on juuri ollut. Eikö sillä ollutkaan kivaa, kun se tahtoo pois mun luota?
Nykyään olen todella huono hyvästelemään, kun mies on lähdössä pitkälle reissulle, olen muutamat päivät sitä ennen hyvin hiljainen ja omissa oloissani. Siitä hetkestä kun mies ilmoittaa lähtönsä, hän on jo poissa mun luota mielessäni.

Aluksi on aina todella outoa, yksinäistä ja surullista. Sitten ikään kuin totun "sinkkuilemaan" ja kehittelen hauskaa elämää itsekseni. Usein tulee joitain ihastumisia.. Ehkä ne tällaiselle tunneihmiselle ovat keinoja kestää, kun sitä hellyyttä olisi antaa niin paljon toiselle ja arjen tahtoisi jakaa toisen kanssa. Olen mennyt pitkällekin, niin henkisesti kuin fyysisesti.. Silti kun oma palaa, aina sitä aloittaa arjen hänen kanssaan. Taas hetkeksi.
 
Vaikeaa on tämä uran ja perheen yhteensovittaminen....meillä molemmat uratykkejä, milloin asutaan missäkin päin maailmaan. Juhlaa on jos edes asutaan samassa maassa samaan aikaan, nyt ei edes niin tilanne. Kamalan raastavaa, vaikka molemmat kannustaa toisiaan, niin välillä tuntuu että hulluksi tulee. Mutta jossakin vaiheessahan tässä on päätös tehtävä, ja jomman kumman joustettava, muuten ei suhteesta tule yhtään mitään. Tsemppiä kaikille saman ongelman kanssa paniskeleville!!
 
Missä kohtaa suhdettanne SINÄ mietit itsellesi tärkeät asiat ja asetat ne etusijalle? Tee lista. Sen jälkeen lista nylkyisen suhteen plussista ja miinuksista. Katso, natsaako se yhtään yhteen vai oletko kerta kaikkiaan vain sinulle täysin sopimattomassa suhteessa, jossa elämänarvonne, odotuksenne ja toiveenne ovat ihan ristiriitaisia.

Ihminen ei jaksa edes maailman ihanimman ihmisen kanssa, jos aina vain saa odottaa omaa vuoroaan. Yksinäisyydestä tulee totaalinen, sillä yhdessä mutta yksin on pahin tilanne.

Ulkomaankuvion miesystävä elää itselleen, en näe, että hän on halukas tai edes kykenevä muuhun. Sinä naisparka odotat häntä kotona, olet seurana ja rakasteltavana silloin, kun miehelle sopii. Mietipä rehellisesti, mitä tuo sinulle kertoo.

Tuossa suhteessa et saa koskaan sitä, mitä odotat elämältä: perhettä ja perhe-elämää. Jos lapsen saisit, olisit käytännössä yksinhuoltaja.

Vanhempana ja elämää nähneenä neuvon sinua vakavasti irrottautumaan kuviosta ja rakentamaan elämäsi ilman tuota miestä. Hänen kanssaan elämä ei muutu, vaikka menisitte naimisiinkin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Isomummi:
Missä kohtaa suhdettanne SINÄ mietit itsellesi tärkeät asiat ja asetat ne etusijalle? Tee lista. Sen jälkeen lista nylkyisen suhteen plussista ja miinuksista. Katso, natsaako se yhtään yhteen vai oletko kerta kaikkiaan vain sinulle täysin sopimattomassa suhteessa, jossa elämänarvonne, odotuksenne ja toiveenne ovat ihan ristiriitaisia.

Ihminen ei jaksa edes maailman ihanimman ihmisen kanssa, jos aina vain saa odottaa omaa vuoroaan. Yksinäisyydestä tulee totaalinen, sillä yhdessä mutta yksin on pahin tilanne.

Ulkomaankuvion miesystävä elää itselleen, en näe, että hän on halukas tai edes kykenevä muuhun. Sinä naisparka odotat häntä kotona, olet seurana ja rakasteltavana silloin, kun miehelle sopii. Mietipä rehellisesti, mitä tuo sinulle kertoo.

Tuossa suhteessa et saa koskaan sitä, mitä odotat elämältä: perhettä ja perhe-elämää. Jos lapsen saisit, olisit käytännössä yksinhuoltaja.

Vanhempana ja elämää nähneenä neuvon sinua vakavasti irrottautumaan kuviosta ja rakentamaan elämäsi ilman tuota miestä. Hänen kanssaan elämä ei muutu, vaikka menisitte naimisiinkin.

Minäkin olin koko avioliiton ajan käytännössä yksinhuoltaja. Eron tullessa muutos oli olematon. Kaipasin vain parkkiruudusta poistunutta autoa. Muuten elämä oli täysin samanlaista. Pyykkääminen, silittäminen ja sukkien parittaminenkin jäi pois. Itselle jäi paljon aikaa. Mutta olen aina viihtynyt yksin. En lähtenyt hakemaan uutta miestä.

Nykyään reissumiehen naisella on helpompaa. On kännykät, tietokoneet ym. laitteet.
Kun aikoinaan mies lähti reissuun, hän soitti päästyään hotelliin nopean puhelun.
Jännitin aina pitkiä lentoja. Terroristeja, onnettomuuksia jne.

Onneksi nuo ajat ovat jo kaukana menneisyydessä. En ikinä ottaisi riesakseni menevää miestä. Tavallinen arkielämä on ihanaa. Olen aina ollut arjen ystävä. Juhliminen ei ole koskaan kiinnostanut. Matkustamisesta en enää välitä ollenkaan.
 

Yhteistyössä