V
vierastus
Vieras
kopioitu netistä
Havainto lähti siitä itseironisesta vinkkelistä, että mietin omien suhteitteni kummallista toimimattomuutta. Kun lähdin toimimattomuuksista kehittämään keskustelua, paljastui kummajainen nimeltä Odotukset Suhteesta.
Kun minä tai nainen (sorry vaan poikkeukset) lähtee suhteeseen, hän odottaa, että suhde tarkoittaa matkaa itseen ja toiseen, tutustumista, päivittäistä kanssakäymistä, arkielämää jaettuna, yhteisien unelmien täyttämistä ja ajatusten vaihtoa. Vaihdetaan pupu maailmoja tulevat vuodet, siinä kai naisen kosiomeininki. Nainen haluaa elävän ja säkenöivän vuorovaikutuksen, yhdessäoloa ja fyysis-henkistä läheisyyttä.
Kun mies lähtee suhteeseen, hän odottaa, että suhde tarkoittaa kivaa olemista, mukavaa arkea, rauhassa olemista sanomalehden ääressä kun nainen tekee ristipistotöitään välillä miestään ihailevasti silmäillen. Ei mies tahdo analysoida, ei selvittää, ei pohtia itseään ja toista. Hän tahtoo sanomalehden ja tohvelit ja oman autotallin, missä voi sorvailla omia hommiaan. Miehelle riittää, että nainen on jossain, ei hän kaipaa naista viereensä jatkuvasti (häiritsemään omaa rauhaansa), mutta läheisyys on tervetullutta sitten, kun sille on luontainen seksuaalinen tarve.
Kun nämä kaksi odotushorisonttia kohtaavat, ne juurikaan eivät kohtaa. Menevät toistensa yli tai ali, tai sitten jymähtävät vastakkain kuin kaksi mannerlaattaa, ja jälki on sydäntäsärkevää.
Mies ahdistuu, kun ei saa olla rauhassa. Nainen ahdistuu, kun ei saa vuorovaikutusta. Mies ahdistuu, kun pitäisi analysoida. Nainen ahdistuu, kun joutuu pitämään monologeja ja potee yksinäisyyttä. Nainen tahtoo tietää, mikä se ihminen on, kenen kanssa hän elää. Miestä ei kiinnosta se, kuka nainen on ja mitä hän ajattelee, kunhan nainen vaikuttaa tyytyväiseltä eikä kiukuttele. Naista kyrsii se, että miestä ei kiinnosta kuka hän on, ja aikansa kiukuteltuaan turhautumustaan hän saattaa lähteä tavalla joka on miehestä perin hämmentävä: mikä sille tuli, mehän olimme ihan onnellisia? Niin mies luuli, koska ei jaksanut vaivata päätään naisen kirpeiden pistojen syvemmällä merkityksellä. Jos nainen olisi sanonut suoraan, mies olisi ahdistunut, sillä häneltähän vaaditaan jotain aivan kummallista. Umpikuja, kaboom.
Tottakai on olemassa miehiä, jotka haluavat suhteelta juuri jatkuvaa kommunikointia, tutustumista, elämän pohtimista. Kovin ovat harvassa silti. Tottakai on olemassa naisia, jotka tahtovat suhteelta vain olemista ilman kummempia hörhöilyjä. En ole tavannut yhtäkään.
Mies tuntuu keskimäärin ajattelevan, että suhde on tila, jonka rakentamiseksi alkuvaiheessa teherretään soitimella ja osoitetaan huomaavaisuutta, jotta naaras saadaan houkuteltua tähän tilaan. Sitten voidaan ruveta olemaan, mikä tarkoittaa miehelle häiriötöntä ja letkeää olentaa, jota ei rikota ellei talo pala. Tämä tila ei miehen mielestä katoa eikä haivu, ellei sitä aktiivisesti hajoiteta. Muutoin se pysyy ennallaan kunnes toisin todistetaan. Miehen mielestä naiset pitävät hysteeristä meteliä turhista asioista, kyllähän se suhde siinä pysyy pitämättäkin.
Naiselle suhde on tila, jota rakennetaan kaikki se 20 vuotta, jotka ollaan yhdessä, päivittäin tuo tila muuntuu ja elää, ja se rapistuu ja katoaa jos sitä ei aktiivisesti rakenna. Tässä rakennushommassa miehet ovat usein laiskoja, ja nainen ei enää tunne miehen olevan hänen kanssaan. Seurauksena on etäisyyttä, nalkutusta ja pihtaamista, tottakai, kuka nyt vieraalle miehelle (jota ei edes näytä kiinnostavan suhteen tila) antaisi.
Itse olen todennut, että tämä keskimääräinen suhde (miehen rauhassaolon tilana, jossa nainen on sivuhenkilönä taustalla ellei miestä himota) ei kelpaa. Ei anna mitään eikä heruta helliä tunteita. Yritetty on, ja tulos on ollut aina sama: kaksi perin juuri turhautunutta ja ärsyyntynyttä ihmistä, joiden on parempi lähteä eri teille. Odotukset ovat sittenkin toisilta planeetoilta, ei siinä sen kummempaa. Enkä usko, että kumpikaan voi tinkiä omastaan, sillä niin olennaisesta kuviosta on kyse.
Jostain syystä näiden erojen havaitseminen ja ymmärtäminen lisää ehkä tajuntaa asioiden kulusta, mutta eipä juuri lohduta jokapäiväisessä elämässä. Ne ovat liian isoja asioita muutettaviksi, mutta ei niiden kanssa voi arkea elääkään. Minun vinkkelistäni, itsekkäästi, miehet tietysti ovat keskimäärin laiskaa ja itsekästä porukkaa: haluavat mahdollisimman paljon antaen mahdollisimman vähän. Haluavat suhteen, naisen, perheen, hellyyttä, seuralaisen ja seksikumppanin mutta nihkeilevät niiden asioiden kanssa, joilla he tekisivät naisensa onnelliseksi. Ajatteleeko mies aidosti niin, että hänen olemassaolonsa tulisi riittää siihen, että nainen on hekumasta soikeana? Että hänen olemassaolonsa on niin antoisa ja hedelmällinen asia, ettei mitään muuta tarvita?
Toki voisi ajatella, että naisen tulisi muuttua siihen suuntaan, että vain antaa odottamatta mitään muuta kuin mitä mies tahtoo kulloinkin antaa. Että naisen tulisi vain olla miehen saatavilla, kun mies tarvitsee ja muutoin antaa miehen olla rauhassa ja telmiä omien touhujensa tai kavereidensa kanssa. Minusta se vain kuulostaa kovasti oudolta asetelmalta. Toki naisillakin on parantamisen varaa monissa asioissa, mutta miehillä tuntuu olevan suhteen peruskivissä aika tavalla skarppaamista.
Tai mitäs jos naisetkin ottaisivat asenteen, missä ei olla niin keskittyneitä suhteen hoitamiseen ja puleeraamiseen (eiväthän miehetkään sitä tee) ja keskittyisivät sen sijaan itseensä, harrastuksiin ja ystäviin? Siinä tietysti mies pian nalkuttaisi, mutta jos naiset vaan antaisivat nalkuttaa, ja ystävällisesti hymyten toteaisivat, että nyt herralla on aikaa olla rauhassa kun minä harrastan? Tällä muutoksella nainen saisi kohennettua omaa oloaan, nainen saisi aikaan asioita ja elämä olisi mielekkäämpää kuin odotellessa miehen muuttuvan autovajaerakosta säihkyväksi huomioijaksi. Siinä sivussa ehkä mieskin heräisi tajuamaan, että suhde tarvitsee hänenkin panostaan?
Havainto lähti siitä itseironisesta vinkkelistä, että mietin omien suhteitteni kummallista toimimattomuutta. Kun lähdin toimimattomuuksista kehittämään keskustelua, paljastui kummajainen nimeltä Odotukset Suhteesta.
Kun minä tai nainen (sorry vaan poikkeukset) lähtee suhteeseen, hän odottaa, että suhde tarkoittaa matkaa itseen ja toiseen, tutustumista, päivittäistä kanssakäymistä, arkielämää jaettuna, yhteisien unelmien täyttämistä ja ajatusten vaihtoa. Vaihdetaan pupu maailmoja tulevat vuodet, siinä kai naisen kosiomeininki. Nainen haluaa elävän ja säkenöivän vuorovaikutuksen, yhdessäoloa ja fyysis-henkistä läheisyyttä.
Kun mies lähtee suhteeseen, hän odottaa, että suhde tarkoittaa kivaa olemista, mukavaa arkea, rauhassa olemista sanomalehden ääressä kun nainen tekee ristipistotöitään välillä miestään ihailevasti silmäillen. Ei mies tahdo analysoida, ei selvittää, ei pohtia itseään ja toista. Hän tahtoo sanomalehden ja tohvelit ja oman autotallin, missä voi sorvailla omia hommiaan. Miehelle riittää, että nainen on jossain, ei hän kaipaa naista viereensä jatkuvasti (häiritsemään omaa rauhaansa), mutta läheisyys on tervetullutta sitten, kun sille on luontainen seksuaalinen tarve.
Kun nämä kaksi odotushorisonttia kohtaavat, ne juurikaan eivät kohtaa. Menevät toistensa yli tai ali, tai sitten jymähtävät vastakkain kuin kaksi mannerlaattaa, ja jälki on sydäntäsärkevää.
Mies ahdistuu, kun ei saa olla rauhassa. Nainen ahdistuu, kun ei saa vuorovaikutusta. Mies ahdistuu, kun pitäisi analysoida. Nainen ahdistuu, kun joutuu pitämään monologeja ja potee yksinäisyyttä. Nainen tahtoo tietää, mikä se ihminen on, kenen kanssa hän elää. Miestä ei kiinnosta se, kuka nainen on ja mitä hän ajattelee, kunhan nainen vaikuttaa tyytyväiseltä eikä kiukuttele. Naista kyrsii se, että miestä ei kiinnosta kuka hän on, ja aikansa kiukuteltuaan turhautumustaan hän saattaa lähteä tavalla joka on miehestä perin hämmentävä: mikä sille tuli, mehän olimme ihan onnellisia? Niin mies luuli, koska ei jaksanut vaivata päätään naisen kirpeiden pistojen syvemmällä merkityksellä. Jos nainen olisi sanonut suoraan, mies olisi ahdistunut, sillä häneltähän vaaditaan jotain aivan kummallista. Umpikuja, kaboom.
Tottakai on olemassa miehiä, jotka haluavat suhteelta juuri jatkuvaa kommunikointia, tutustumista, elämän pohtimista. Kovin ovat harvassa silti. Tottakai on olemassa naisia, jotka tahtovat suhteelta vain olemista ilman kummempia hörhöilyjä. En ole tavannut yhtäkään.
Mies tuntuu keskimäärin ajattelevan, että suhde on tila, jonka rakentamiseksi alkuvaiheessa teherretään soitimella ja osoitetaan huomaavaisuutta, jotta naaras saadaan houkuteltua tähän tilaan. Sitten voidaan ruveta olemaan, mikä tarkoittaa miehelle häiriötöntä ja letkeää olentaa, jota ei rikota ellei talo pala. Tämä tila ei miehen mielestä katoa eikä haivu, ellei sitä aktiivisesti hajoiteta. Muutoin se pysyy ennallaan kunnes toisin todistetaan. Miehen mielestä naiset pitävät hysteeristä meteliä turhista asioista, kyllähän se suhde siinä pysyy pitämättäkin.
Naiselle suhde on tila, jota rakennetaan kaikki se 20 vuotta, jotka ollaan yhdessä, päivittäin tuo tila muuntuu ja elää, ja se rapistuu ja katoaa jos sitä ei aktiivisesti rakenna. Tässä rakennushommassa miehet ovat usein laiskoja, ja nainen ei enää tunne miehen olevan hänen kanssaan. Seurauksena on etäisyyttä, nalkutusta ja pihtaamista, tottakai, kuka nyt vieraalle miehelle (jota ei edes näytä kiinnostavan suhteen tila) antaisi.
Itse olen todennut, että tämä keskimääräinen suhde (miehen rauhassaolon tilana, jossa nainen on sivuhenkilönä taustalla ellei miestä himota) ei kelpaa. Ei anna mitään eikä heruta helliä tunteita. Yritetty on, ja tulos on ollut aina sama: kaksi perin juuri turhautunutta ja ärsyyntynyttä ihmistä, joiden on parempi lähteä eri teille. Odotukset ovat sittenkin toisilta planeetoilta, ei siinä sen kummempaa. Enkä usko, että kumpikaan voi tinkiä omastaan, sillä niin olennaisesta kuviosta on kyse.
Jostain syystä näiden erojen havaitseminen ja ymmärtäminen lisää ehkä tajuntaa asioiden kulusta, mutta eipä juuri lohduta jokapäiväisessä elämässä. Ne ovat liian isoja asioita muutettaviksi, mutta ei niiden kanssa voi arkea elääkään. Minun vinkkelistäni, itsekkäästi, miehet tietysti ovat keskimäärin laiskaa ja itsekästä porukkaa: haluavat mahdollisimman paljon antaen mahdollisimman vähän. Haluavat suhteen, naisen, perheen, hellyyttä, seuralaisen ja seksikumppanin mutta nihkeilevät niiden asioiden kanssa, joilla he tekisivät naisensa onnelliseksi. Ajatteleeko mies aidosti niin, että hänen olemassaolonsa tulisi riittää siihen, että nainen on hekumasta soikeana? Että hänen olemassaolonsa on niin antoisa ja hedelmällinen asia, ettei mitään muuta tarvita?
Toki voisi ajatella, että naisen tulisi muuttua siihen suuntaan, että vain antaa odottamatta mitään muuta kuin mitä mies tahtoo kulloinkin antaa. Että naisen tulisi vain olla miehen saatavilla, kun mies tarvitsee ja muutoin antaa miehen olla rauhassa ja telmiä omien touhujensa tai kavereidensa kanssa. Minusta se vain kuulostaa kovasti oudolta asetelmalta. Toki naisillakin on parantamisen varaa monissa asioissa, mutta miehillä tuntuu olevan suhteen peruskivissä aika tavalla skarppaamista.
Tai mitäs jos naisetkin ottaisivat asenteen, missä ei olla niin keskittyneitä suhteen hoitamiseen ja puleeraamiseen (eiväthän miehetkään sitä tee) ja keskittyisivät sen sijaan itseensä, harrastuksiin ja ystäviin? Siinä tietysti mies pian nalkuttaisi, mutta jos naiset vaan antaisivat nalkuttaa, ja ystävällisesti hymyten toteaisivat, että nyt herralla on aikaa olla rauhassa kun minä harrastan? Tällä muutoksella nainen saisi kohennettua omaa oloaan, nainen saisi aikaan asioita ja elämä olisi mielekkäämpää kuin odotellessa miehen muuttuvan autovajaerakosta säihkyväksi huomioijaksi. Siinä sivussa ehkä mieskin heräisi tajuamaan, että suhde tarvitsee hänenkin panostaan?
