0
00na
Vieras
Olen seurustellut unelmieni miehen kanssa kohta vuoden. Olen onnellinen hänen kanssaan, rakastamme toisiamme syvästi ja kaikki on niin hyvin kuin pitääkin olla. Tunnen kuitenkin olevani pattitilanteessa. Asumme eri kaupungeissa, herra ties kuinka kauan vielä. Minä opiskelen ja asun vuokralla, miehellä puolestaan on omistusasunto.
Haluaisimme molemmat muuttaa yhteen, mutta mikään ratkaisu ei tunnu mielekkäältä. Mieheni on ostamassa uutta asuntoa, luonnollisesti yksin, koska eihän minulla opiskelijana ole varaa saati mahdollisuutta osallistua hankkeeseen. Haluaisin muuttaa miehelleni "vuokralle", mutta silloin menettäisin asumislisän, enkä saa myöskään yleistä asumistukea, koska miehelläni on liian hyvät tulot. Olen opintojeni loppuvaiheessa, joten haluaisin keskittyä jäljellä oleviin tentteihin ja kohta edessä olevaan graduun täysillä. Olen kuitenkin tehnyt kompromissin, ja haen jatkuvasti töitä, tuloksetta. Vaihtoehto, että mies elättäisi minut, ei todellakaan tule kysymykseen.
Joudunko todella odottamaan yli vuoden vielä, että voisimme muuttaa saman katon alle? Tilanne tuntuu toivottomalta, koska olen lopen kyllästynyt jatkuvaan kyläilyyn ja paikasta toiseen raahautumiseen. Kaiken vapaa-aikani vietän miehellä, kotona käyn lähinnä kääntymässä niinä päivinä kun on luentoja. En tiedä miten pinna kestää matkalaukkuelämää, mutta en ole valmis luopumaan miehestänikään. Keksikää nyt joku ratkaisu tähän tilanteeseen, itse olemme jo niin lukossa, ettei päähän mahdu kuin huonoja ajatuksia! Olemme kohta kolmekymppisiä ja molemmat sitä mieltä, että tässä on suhde, josta pitää kynsin ja hampain kiinni. Sinänsä 1½ vuoden erilläänasuminen ei ole maailmanloppu, mutta ei millään jaksaisi odottaa sitä askelta, jonka molemmat haluaisimme jo ottaa.
Haluaisimme molemmat muuttaa yhteen, mutta mikään ratkaisu ei tunnu mielekkäältä. Mieheni on ostamassa uutta asuntoa, luonnollisesti yksin, koska eihän minulla opiskelijana ole varaa saati mahdollisuutta osallistua hankkeeseen. Haluaisin muuttaa miehelleni "vuokralle", mutta silloin menettäisin asumislisän, enkä saa myöskään yleistä asumistukea, koska miehelläni on liian hyvät tulot. Olen opintojeni loppuvaiheessa, joten haluaisin keskittyä jäljellä oleviin tentteihin ja kohta edessä olevaan graduun täysillä. Olen kuitenkin tehnyt kompromissin, ja haen jatkuvasti töitä, tuloksetta. Vaihtoehto, että mies elättäisi minut, ei todellakaan tule kysymykseen.
Joudunko todella odottamaan yli vuoden vielä, että voisimme muuttaa saman katon alle? Tilanne tuntuu toivottomalta, koska olen lopen kyllästynyt jatkuvaan kyläilyyn ja paikasta toiseen raahautumiseen. Kaiken vapaa-aikani vietän miehellä, kotona käyn lähinnä kääntymässä niinä päivinä kun on luentoja. En tiedä miten pinna kestää matkalaukkuelämää, mutta en ole valmis luopumaan miehestänikään. Keksikää nyt joku ratkaisu tähän tilanteeseen, itse olemme jo niin lukossa, ettei päähän mahdu kuin huonoja ajatuksia! Olemme kohta kolmekymppisiä ja molemmat sitä mieltä, että tässä on suhde, josta pitää kynsin ja hampain kiinni. Sinänsä 1½ vuoden erilläänasuminen ei ole maailmanloppu, mutta ei millään jaksaisi odottaa sitä askelta, jonka molemmat haluaisimme jo ottaa.
))