Sulkeutunut ja ujo lapsi. Vinkkejä?

[en tiedä mitä tekisin]

Lapseni on eskari-ikäinen ja ihana ja rakas jne. mutta hänen käytöksensä vieraiden edessä saa minut sisäisesti kiehumaan raivosta. Koen epäonnistuneeni kasvattajana kun lapseltani puuttuu käytöstavat, vaikka itse kiitän, tervehdin ja pyydän anteeksi kun tarvitsee.

Lapseni ei tervehdi, kiitä, pyydä anteeksi kun tilanne vaatii. Kun käsken häntä tekemään niin, hei-sanakin tulee tosi hiljaa ja vaivautuneesti, eikä hän katso kaveria silmiin. Jos lapsi on jonkun tutun kaverin kanssa, hän välillä innostuu puhumaan, mutta jos joku uusi ihminen tulee paikalle, tai on isompi porukka, niin lapsi menee lukkoon ja sulkeutuu. Olen kysynyt miksi hän tekee niin, ja että kavereille tulee paha mieli kun hän ei moikkaa, ja lapsen vastaus on että häntä ujostuttaa.

Kohta lapsen kaverit ei varmaan halua enää leikkiä lapseni kanssa kun hän on niin varautunut. Minua harmittaa, ettei lapseni näytä omaa ihanaa luonnettaan, vaan on todella vakava ja hänellä saattaa jopa olla vihainen ilme. Tätä on vaikea selittää ja eri diagnoositkin ovat käyneet mielessä, mutta kuulemma ei ole mitään vikaa. Lapsi vain on hiljaisempi, rauhallisempi ja varautuneempi pohtija luonteeltaan.

Eskarissa pärjää hyvin, lukee ja kirjoittaa ja osaa helppoja laskuja. Kuulemma pärjää ryhmässäkin kaikkien kanssa ja vastaa kun kysytään. (En tiedä aloittaako koskaan keskustelua.)

Otan kaikki vinkit vastaan koska koen tehneeni jotain väärin kun en saa lapsestani kohteliaasti hyvinkäyttäytyvää. Lapseni sosiaaliset taidot ovat mielestäni todella surkeat. Mitä teen?

 

["Mimu"]

Lapsellasi vaan on erilainen luonne kuin sinulla, koita kestää.
Älä mollaa, siitä tilanne vain pahenee. Kehu, kun onnistuu.
Itse olin todella arka lapsi, hiljalleen rohkeutta tullut lisää, mutta ei perusluonne miksikään muutu.

 

[Itsekin ujo]

Anna hänen olla omanlaisensa. Ujous ei ole vika tai epäonnistumista. Se on osa häntä ja sitä on vaikea, ehkä jopa mahdotonta lähteä muuttamaan.

Sun kuuluu hyväksyä lapsi sellaisena kuin hän on. Ei missään tapauksessa suuttua tai pakottaa mihinkään, mihin hän ei ole valmis.

Ujous karisee iän myötä useimmilla.

 

[Phoebsi]

Ujous ei ole mikään käytöshäiriö, eikä varautuneisuus vaadi mitään diagnoosia. Ne ovat luonteenpiirteitä, lapsen omia ominaisuuksia ja niihin ei pidä puuttua.

Se, että tilanteissä sinä kiität, sanot hei ja kehotat lastasi tekemään niin myös, kertoo että teillä on kyllä käytöstavat hallussa. Lapsesi ei saa sanottua mitään, koska häntä jännittää. Painostaminen ei auta. Kotona voitte puhua, miten tietyissä tilanteissa käyttäydytään ja voit kysyä lapselta, miltä hänestä siinä tilanteessa tuntuu. Ja jos hän kertoo, et käytä mitään kielteistä sanaa. Sanot, että ymmärrät.

Sinulle on jo sanottu, että lapsi pärjää hyvin, vastaa kun kysytään ja osaa toimia ryhmässä. Ongelma on siis sinun (ja joidenkin sellaisten AIKUISTEN päässä jotka eivät ujoutta ymmärrä), joten deal with it.

 

["mielipide"]

Minulla samanlainen eskarityttö ja itselläni sama ongelma ko. asian kanssa... Itse olen päätynyt siihen, että kyllä, eskari-ikäistä lasta voi ja pitää painostaa (lue: pakottaa) harjoittelemaan käytöstapoja tuttujen aikuisten seurassa. Eli käytännössä tervehdykseen täytyy vastata, "kiitos" täytyy sanoa selvästi jne. Hänen eskarissaan päivän päätteeksi kätellään oma aikuinen ja joka päivä joudun muistuttamaan silmiin katsomisesta, huh.. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut ja siinä mielessä toivoa on.

 

[vierasss]

Kokemusta. Älä missään nimessä painosta vaan anna lapsen olla oma itsensä- vaikka se vaatiikin sinulta työstämistä omien odotusten suhteen. Tämä maailma on nykyään liian ulospäinsuuntautuneisuutta ja sosiaalisuutta ihannoiva. Meillä reipastuttiin paljon eskarissa, ope oli tosi hyvä ja osasi juuri sopivasti ohjata ja auttaa mutta ei pakolla ja ujoudesta on vältetty varsinkin viime vuosina tekemästä mitään numeroa, ei selitellä. Lapsi on ihan ihmeesti mennyt eteenpäin ja koulun aloituskin meni hyvin. Olisiko hyvä löytää joku harrastus/harrastuksia joista tykkäisi ja pärjäisi ja osaisi, se vahvistaisi itsetuntoa. Meillä lapsi ei ensin edes juuri puhunut soitonopettajalle mutta nyt jo paljon vapautuneempi.

 

["Ilona"]

Porkkanaa... Itse sain lapsen tervehtimään aikuisia aamulla kun sanoi , että jos koko viikon joka aamu tervehtii, niin viikonloppuna mennään uimaan. Aluksi tuli tosi hiljaa, mutta vaadin että äitikin kuulee sen. Aikuisen jota tervehditään pitää myös olla läsnä tilanteessa ( eli kannattaisi puhua tästä eskaritädeille etukäteen), mitä järkeä tervehtiä jos sua ei huomioida. Viikon lopussa tuli jo kovempaa.
Vieläkin joudun muistuttamaan lasta, mutta kankeus ja pelotus tämän asian suhteen karisi kun harjoiteltiin. Meillä on myös päiväkodissa heillä tuokioita, joissa harjoittelevat hyviä käytöstapoja. Kotona voisi harjoitella roolileikkien avulla. Suhtaudu positiivisesti jokaiseen pieneen yritykseen, kannusta. Sano illalla kotona että tänään tervehdit todella hienosti. Jne.

Hyväksy lapsesi ominaisuus ja selitä, että tämä asia on sinulle vaikeaa, mutta sitä voi harjoitella. Harjoittelemalla se tulee helpommaksi.

 

["aapee"]

Kiitos vinkeistä ja kommenteista. Vaikeinta tosiaan on itse hyväksyä ettei lapsi käyttäydy kuten toivoisin. Täytyy tosiaan harjoitella lisää ja yrittää olla tekemättä asiasta liian isoa numeroa.

 

["V ieras"]

[QUOTE="aapee";29474749]Kiitos vinkeistä ja kommenteista. Vaikeinta tosiaan on itse hyväksyä ettei lapsi käyttäydy kuten toivoisin. Täytyy tosiaan harjoitella lisää ja yrittää olla tekemättä asiasta liian isoa numeroa.[/QUOTE]

Niin, sinä voit harjoitella hyväksymään lapsen ujouden.
Mutta hyvä, jos nyt lakkaat tekemästä asiasta isompaa numeroa kuin se onkaan.

 

[Miili]

Mulla on kaksi lasta, poika 9 ja tyttö 7. Olen tarkka käytöstavoista ja yrittänyt opettaa niitä lapsilleni. Isompi pienenä kiusasi muita, mutta hei, anteeksi ja kiitos on aina tullut kuuluvalla äänellä. Vieläkään ei aina käyttäydy ihan äidin mieleisesti, mutta hyvin kuitenkin. Tyttö on todella sosiaalinen ja kuulemma haluttua seuraa koulussa, mutta kun on aikuisia niin se kiitos tulee niin hiljaa että huulilta saa lukea, anteeksi pyytäminen vaikeaa ja heippakin on melkein kuiskaus. Koulussa pärjää, kuulemma käyttäytyy nätisti jne. Kavereita on paljon ja leikit sujuu. Me vaan ollaan erilaisia, olen molemmista lapsistani ylpeä, mutta on myös niitä asioita joista en ole ylpeä. Yritän edelleen kasvattaa molemmista salonkikelpoisia .

 

[ujon äiti]

Meillä myös erittäin ujo lapsi, ei koskaan ennen eskaria puhunut vieraille tai tutumillekaan aikuisille mitään. En painostanut, vaikka mieli oli tehnyt. No, sen verran, että huomenta ja hei hei vaadin eskarissa sanomaan hoitajille. Mutta päätin myös, että ujous ei ole vamma, vaan luonteenpiirre. Kouluunmenoa jännitin tosi paljon, mutta lapsi on reipastunut todella paljon. Joten anna lapsellesi aikaa olla oma itsensä ja reipastua omaan tahtiinsa tai sitten ei. Jotkut voivat olla ujoja koko ikänsä. Vihaan tässä yhteiskunnassa sitä, että kaikkien pitäisi olla samanlaisia ja kaikki eroavaisuudet halutaan laittaa jonkin diagnoosin alle.

 

[Jellonainen]

Minäkin olen sitä mieltä, että kannattaa vaatia lapselta tiettyjä asioita. Harjoituksen kautta se tervehtiminen ja kiittäminen kyllä käy helpommaksi. Itsekin joudun joka päivä vaatimaan, että eskarilaiseni tervehtii hoitajaa, ja joskus se tulee pienenpienellä hiirenäänellä minuun katsoen. Silloin sanon että älä minua tervehdi vaan hoitajaa. Ilman kehotusta ei tervehtisi ollenkaan.

 

["Nenna"]

Persoona- ja temperamenttikysymys. Pahennat asiaa pakottamalla ja lapsi saattaa jopa sulkeutua entisestään jos kokee painostusta ulkopuolelta. Anna tilaa, kehu ja kannusta.

 

[lllllll]

Ujous ei ole vika, vaan luonteenpiirre, mikä ei vaadi mitään diagnooseja. Koitas nyt ensin itse ymmärtää se asia. Sinun pitäisi hyväksyä lapsesi sellaisenaan. Lasta saa positiivisella tavalla rohkaista ja kannustaa. Ei kuitenkaan kannata tehdä ujoudesta mitään isoa numeroa, koska se voi jopa pahentaa asiaa. Lapsi voi alkaa kuvitella olevansa jotenkin huono ja viallinen. Ei todellakaan auta jos aikuiset ihmettelee asiaa ja ovat jopa kiukkuisia. Meidän neljästä lapsesta kaksi on ujompia ja eskarissa sain opettajalta kuulla siitä liiankin usein. Eli monet aikuiset tekevät tästä luonteenpiirteestä ongelman. Tuntuu, että mitä vilkkaampi lapsi, sitä "normaalimpi". Käytöstavat ovat asia erikseen, niitä voikin hyvällä mielellä harjoitella. Mutta hyväksy lapsesi ja rakasta häntä sellaisenaan. Kyllä sitä rohkeutta tulee pikku hiljaa.

 

[oilis]

Kuulostipas aloitus tutulta tosiaankin. Minulla eskarityttö joka samoilla tavoin ujo. Olen kannustanut ja kun kertoo jotain jännittävänsä ollaan yhdessä mietitty kaikkia asioita joita on uskaltanut tehdä jne.

Se on vaan luotettava että pikku hiljaa hyvä tulee. ja ettei liikaa puhu ujoudesta niin kuin se olisi joku vika tms.

 

[Jellonainen]

Mutta hyväksy lapsesi ja rakasta häntä sellaisenaan. Kyllä sitä rohkeutta tulee pikku hiljaa.

Tästä minulla on omakohtaista kokemusta ja se onkin syy siihen, miksi kuopukselta vaadin enemmän. 10-vuotias esikoiseni ei edelleenkään vapaaehtoisesti moikkaa jos näkee vaikka kaverin kaupassa tai tätinsä tulee kylään. Hänen ensireaktionsa on aina olla hiljaa mieluummin kuin avata suunsa. En tiedä kuinka kauan tätä rohkeutta joutuisi odottamaan ellen oikeasti jo vaatisi että tervehditään, ja siksi olenkin kuopuksen kanssa aloittanut aiemmin. Koululaiselta niitä käytöstapoja ja reippautta kuitenkin odotetaan jo eri tavalla.

Keskimmäisen lapseni maailmaa järisytin eilen elokuvissa, kun hän ennen elokuvan alkua huomasi partiokaverinsa pari riviä alempana. Kysyin että moikkasitko, eikä kuulemma moikannut kun kaveri ei huomannut. Sanoin että olisithan sinä voinut huikata kuuluvalla äänellä "Essi, moi!" Ajatus oli tuolla 8-vuotiaalle aivan vieras, eikä takuulla olisi niin tehnyt.

Minä ajattelen että aikuinenkin voi "mökkeytyä" jos on vaikka työttömänä kotona pitkään, ja yhtäkkiä sosiaaliset tilanteet jännittävät ja tuntuu vaikealta vaikkapa soittaa asiointipuheluita. Kun töihin sitten taas pääsee, homma jännittää aluksi mutta kun on pakko niin sitä tekee, ja kohta se ei tunnukaan vaikealta. Siis toiston ja hyvien kokemusten kautta lapsi oppii ettei maailma kaadu kun avaa suunsa. Siksi ei pidä liikaa ajatella että lapsi pitää hyväksyä sellaisena kuin on. Maailma ei valitettavasti hyväksy jos ei saa sanaa suustaan, ja elämässä pitäisi pärjätä. Siksi on karhunpalvelus antaa lapsen "olla sellainen kuin on".

 

[vieras*]

Minä sain olla sellainen kun olin ja rohkaistuin iän myötä. Etenkin isä ymmärsi luonteeni eikä tuuppinut minua väkisin tilanteisiin, vaan sain mennä omaan tahtiini.

 

[ujoäijä]

ite oon ollut vähän samanlainen...en tosin ihan oin ujo mutta melkeen...
edelleennkään en kaipaa päästä huomion keskipisteeksi mutta töissä pärjätty ihan ok ja muutaman seuran hallituksissa istutaan...
joten kyllä ujokin pärjää elämässä.
Luonnetta on tosi vaikea muuttaa...vaikka haluaisikin.
Ikä auttaa...

 

[uoh]

Idioottinatsimammaprovo. Ei jaksa.

 

[ujous]

Samanlainen olin pienenä, mutta minulta vaadittiin peruskäytöstapoja kuten tervehtimistä ja kiittämistä. Koskaan en myöskään saanut erityiskohtelua vaan minua tuupattiin tilanteisiin, jossa suu oli vain saatava auki. Opinkin hoitamaan asioita nuorena, onneksi, sillä menetin vanhempani varhain.

Minusta lapsen luonne pitää hyväksyä eikä saa pyrkiä muuttamaan häntä toisenlaiseksi (tai usein kyseessä on se että vanhempi haluaa lapsen olevan kuten hän itse on). Tulos on tosi huono jos lapsi huomaa, ettei vanhempi hyväksy häntä sellaisena kuin on. Mutta käytöstavat pitää vaatia vaikka olisi ujo.

 

[tuota]

Tavat oppii aina, itsetuntoa on vaikea paikkailla. Ilmeisesti ap:lla on ulkokohtaisesti tavat hallussa, mutta empatiakyky puuttuu. Surku lastasi.

 

[ujous]

..Ja eihän yleisesti hyväksytä sitäkään, että vilkas ja ulospäinsuuntautunut lapsi pölöttää koko ajan, keskeyttää muut tms. Luonteenpiirteet ei oikein riitä perusteeksi sille, ettei tarvitse oppia käytöstapoja.

 

[vieeras]

Lasten henkinen murskaaminen on todella huono tapa. Ei paljon tervehtimiset sen rinnalla paina.

 

[lllllll]

Tästä minulla on omakohtaista kokemusta ja se onkin syy siihen, miksi kuopukselta vaadin enemmän. 10-vuotias esikoiseni ei edelleenkään vapaaehtoisesti moikkaa jos näkee vaikka kaverin kaupassa tai tätinsä tulee kylään. Hänen ensireaktionsa on aina olla hiljaa mieluummin kuin avata suunsa. En tiedä kuinka kauan tätä rohkeutta joutuisi odottamaan ellen oikeasti jo vaatisi että tervehditään, ja siksi olenkin kuopuksen kanssa aloittanut aiemmin. Koululaiselta niitä käytöstapoja ja reippautta kuitenkin odotetaan jo eri tavalla.

Keskimmäisen lapseni maailmaa järisytin eilen elokuvissa, kun hän ennen elokuvan alkua huomasi partiokaverinsa pari riviä alempana. Kysyin että moikkasitko, eikä kuulemma moikannut kun kaveri ei huomannut. Sanoin että olisithan sinä voinut huikata kuuluvalla äänellä "Essi, moi!" Ajatus oli tuolla 8-vuotiaalle aivan vieras, eikä takuulla olisi niin tehnyt.

Minä ajattelen että aikuinenkin voi "mökkeytyä" jos on vaikka työttömänä kotona pitkään, ja yhtäkkiä sosiaaliset tilanteet jännittävät ja tuntuu vaikealta vaikkapa soittaa asiointipuheluita. Kun töihin sitten taas pääsee, homma jännittää aluksi mutta kun on pakko niin sitä tekee, ja kohta se ei tunnukaan vaikealta. Siis toiston ja hyvien kokemusten kautta lapsi oppii ettei maailma kaadu kun avaa suunsa. Siksi ei pidä liikaa ajatella että lapsi pitää hyväksyä sellaisena kuin on. Maailma ei valitettavasti hyväksy jos ei saa sanaa suustaan, ja elämässä pitäisi pärjätä. Siksi on karhunpalvelus antaa lapsen "olla sellainen kuin on".

Sanoinkin, että käytöstavat on asia erikseen. Ujollekin lapselle voi ja pitää opettaa käytöstavat, mutta perusluonnetta ei voi lähteä muuttamaan.

 

[vierad]

juuri tuollaiset jellonaisen tyyliset huomauttelut nakertavat lapsen itsetuntoa. yleensa taustalla on aidin oma huono itsetunto, jonka vuoksi lapsen "kouluttaminen" menee temperamentin ohi. oikeasti kasi sydamelle, missa olette tavanneet mukavia ujoja ihmisia, jotka eivat osaa aikuisena kayttaytya. lapsuudessa vammautettuja ujoja tulee varmaan enemman mieleen. niita, joiden ilmeet muuttuvat salamannopeasti muuksi, jos pelkaavat tulevansa torjutuiksi tai kayttaytyvansa vaarin tai jotka inhoavat temperamenttiaan.