J
Jeza__
Vieras
Heipä hei.
Oikeastaan tämä teksti voisi hyvin olla jossain päiväkirjassa tai oman tietokoneen levyn nurkalla piilossa, sillä en tiedä mitä tähän kukaan ulkopuolinen voisi edes kommentoida. Lähinnä pitää purkaa omaa päätä. Mutta jos joku jaksaa tähän kaistaleeseen keskittyä ja jotain tuumata, niin mielelläni toki kuuntelen.
Olen nuori mies, kaksviitonen, ja elelen parisuhteessa nyt palttiarallaa neljättä vuotta. Nyt vuosi asuttu yhdessä. Suhde on seurustelusuhteista ensimmäiseni. Tyypilliseen tyyliinin asiat ovat edenneet melko huolettomasti omalla painollaan ja aika tyttöni kanssa on kulunut melko mukavasti.
Viime aikoina itsesäni tuntuu kuitenkin kuoriutuneen varsinainen moodswingeri. Vai miten se nyt tyypitetäänkään, mutta mieliala vaihtuu melko usein. Naiseltani olen tätä yleensä koittanut hieman peitellä ja käsitellä olojani itse, tai sitten purkaa turhautumista vaikka urheilun parissa.
Alunperinhän en ollut tästä naisesta edes juuri kiinnostunut. Kerran tai kaksi käytiin trefeillä ja sanoin hänelle että annetaan homman olla, siinä vaiheessa koko homma tuntui joltiseenkin hankalalta. Olihan hän vielä 3 vuotta nuorempikin mikä vielä about 4 vuotta sitten tuntui hieman enemmän.
Loppupeleissä palasimme sitten kuitenkin tapailemaan, kun hän ehdotti seksisuhdetta. No milläs se mies sitten yllättäen houkutellaan jos ei lupauksella että nyt kuule heruu Noh, eipä tuo seksi nyt mitään ihmeellistä edes ollut mutta jotenkin siitä sitten päädyttiin tapailemaan yhä useammin. Tuntuu niin hassulta, kun oikeastaan osaa edes sanoa, että miksi? Ilmeisesti vain ajauduin mukaan. No, aika kului, ja tutustuttiin hieman syvemmin. Hän muutti perässäni toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Nyt sitten ollaan päädytty saman katon alle.
Nyt ollaan sitten melko lähekkäin eletty vuosi. Lieneekö riittävä aika itselle että tietyt asiat alkavat kaihertamaan, vai mitä. Toisaalta, vaikka aikoinaan teinivuosina fiilistelin itseäni huikeaksi romantikoksi ja sanailijaksi, niin nykyään avautuminen tuntuu vaikealta. Ärsyttävistä asioista puhuminen tuntuu kuitenkin nykyään hirveän vaikealta. Jopa tämän tekstin kirjoitaminen sieppaa, kun tullaan tähän pisteeseen.
Noh. Suhteessa vituttaa lähinnä varmastikin se, että toisesta ei nyt tunnu paljastuneen sellaista ihmistä kuin haluan. Tottahan sekin varmasti on, että täydellinen kumppani hyväksytään epäkohtineen, mutta hankalalta tämä tuntuu. Ensinnäkin tietty järjestelmällisyyden, tarmon ja itsevarmuuden puute ottaa päähän. En pidä itseäni minään siivousintoilijana mutta paikkojen sotkeminen vain ns. Laiskuuden vuoksi ei oikein istu päähäni. Tarmon puute kuvastuu lähinnä valittamisena ja toisinaan älyttömän numeron tekemisenä arkisista hankalista asioista joita en itse millään jaksaisi kuunnella niinkuin joku asia valittamalla paranisi.
Noh pikkuasioitahan nämä, mutta tuo itsevarmuuden puute minua syö ehkä eniten. Kuuluuhan parisuhteessa toki tukea mutta tuntuu että vain minä olen se tuki. En jaksaisi vähän väliä olla antamassa aina samaa rohkaisua mielestäni aivan arkipäiväisissä asioissa kuten työnhaussa. Ajattelu lähtökohtana ei musta mihinkään oo vituttaa kyllä pidemmän päälle. Tämä kun tuntuu heijastuvat esimerkiksi seksiin.
Osa seksielämän ongelmista johtuu toki siitä, että jostain syystä yhdyntä tuottaa hänelle usein pientä kipua. Itse olisi halukas ratkaisemaan asiaa ja panostamaan seksielämään. Kyllähän tuohon kaikenlaista troppia ja kikkakolmosta löytyy aikuisten lelukaupoista ja se ollaan kuitenkin huomattu että jos säännöllisesti hässii, niin kivutkin katoavat. Mutta kun ei häntä tunnu nykyään juuri edes kiinnostavan petihommat. Seksiä saan kyllä jos vonkaan, mutta usein se on melko innotonta ja mielikuvituksetonta, tuntuu että kun koitan viedä leikkejä vähän uuteenkin suuntaan niin ajatuksemme eivät kohtaa sitten lainkaan. Aloitteen saan tehdä aina itse. Kateellisena kuuntelen juttuja naisista, jotka välillä ottavat aloitteen reilusti omiin käsiinsä tai vaikka vain tyydyttävät miehensä rakkauden osoituksena muuten vain. Kai he ovat niinsanotusti vapautuneita?
Hankalahan sitä nyt on itseäänkään jalustalle nostaa, mutta pohjimmiltaa lienee kyse tuosta puolison varmuuden puutteesta. Haluaisin että hänestä olisi kuoriutunut hyvällä itsetunnolla varustettu aktiivinen, itsensä tunteva Nainen, mutta tunnun löytäväni itseni epävarman tytön seurasta. Mitähän tästä sitten pitäis ajatella
Toisaalta pieni siivu minusta herää aina välillä miettimään, josko sitä uskaltaisi ottaa vaan eron ja lähteä selvittämään päätään. Tämä pieni radikaali ääni kuitenkin jää melko vähemmistöön, sillä tuntuu että ongelma tulisi käsitellä nyt, eikä vain siirtää maton alle. Olen kuitenkin huomannut, että minun on vaikea puhua tunteistani, siksi varmasti päädyin tätäkin kirjoittamaan. En sitten tiedä, olenko kammoinen avamaan itseäni muille ihmisille, tuskin. Sydänystäville tämäkin onnistui ennen hyvin. Vai pelottaako enemmän se, että mitä suorat sanat saavat naisessani aikaan. En kuitenkaan missään nimessä haluaisi loukata tai aiheuttaa tuskaa. Huono itsetunto kun saa hänellä aikaan sen, että myös rehellistä palautetta on joskus hankala käsitellä.
Kuulostanee omahyväiseltä, mutta miehenä tiedän kyllä olevani melko hyvä saalis. Omahyvä-ketju johtaa luonnollisesti siihen, että en malttaisi jäädä käsittelemään tätä suhdetta ja muokkaamaan naisestani varmempaa ihmistä, joka lopulta kykenisi vaikkapa jopa seksuaalisesti ottamaan miehensä (en nyt puhu mistään S/M-jutuista ) ilman turhaa arkailua tai epävarmuutta sielun syövereissä. Onhan se monelta kokeneemmaltakin kuultu, että toista ihmistä ei voi muuttaa häneen tulee sopeutua. Ehkä nyt en vain tiedä, pystynkö soputumaan tähän?
Seksistäkö se sittenkin on vaan kiinni? Eli olenko sittenkin vain tyypillinen äijä. Jäädään miettimään
Oikeastaan tämä teksti voisi hyvin olla jossain päiväkirjassa tai oman tietokoneen levyn nurkalla piilossa, sillä en tiedä mitä tähän kukaan ulkopuolinen voisi edes kommentoida. Lähinnä pitää purkaa omaa päätä. Mutta jos joku jaksaa tähän kaistaleeseen keskittyä ja jotain tuumata, niin mielelläni toki kuuntelen.
Olen nuori mies, kaksviitonen, ja elelen parisuhteessa nyt palttiarallaa neljättä vuotta. Nyt vuosi asuttu yhdessä. Suhde on seurustelusuhteista ensimmäiseni. Tyypilliseen tyyliinin asiat ovat edenneet melko huolettomasti omalla painollaan ja aika tyttöni kanssa on kulunut melko mukavasti.
Viime aikoina itsesäni tuntuu kuitenkin kuoriutuneen varsinainen moodswingeri. Vai miten se nyt tyypitetäänkään, mutta mieliala vaihtuu melko usein. Naiseltani olen tätä yleensä koittanut hieman peitellä ja käsitellä olojani itse, tai sitten purkaa turhautumista vaikka urheilun parissa.
Alunperinhän en ollut tästä naisesta edes juuri kiinnostunut. Kerran tai kaksi käytiin trefeillä ja sanoin hänelle että annetaan homman olla, siinä vaiheessa koko homma tuntui joltiseenkin hankalalta. Olihan hän vielä 3 vuotta nuorempikin mikä vielä about 4 vuotta sitten tuntui hieman enemmän.
Loppupeleissä palasimme sitten kuitenkin tapailemaan, kun hän ehdotti seksisuhdetta. No milläs se mies sitten yllättäen houkutellaan jos ei lupauksella että nyt kuule heruu Noh, eipä tuo seksi nyt mitään ihmeellistä edes ollut mutta jotenkin siitä sitten päädyttiin tapailemaan yhä useammin. Tuntuu niin hassulta, kun oikeastaan osaa edes sanoa, että miksi? Ilmeisesti vain ajauduin mukaan. No, aika kului, ja tutustuttiin hieman syvemmin. Hän muutti perässäni toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Nyt sitten ollaan päädytty saman katon alle.
Nyt ollaan sitten melko lähekkäin eletty vuosi. Lieneekö riittävä aika itselle että tietyt asiat alkavat kaihertamaan, vai mitä. Toisaalta, vaikka aikoinaan teinivuosina fiilistelin itseäni huikeaksi romantikoksi ja sanailijaksi, niin nykyään avautuminen tuntuu vaikealta. Ärsyttävistä asioista puhuminen tuntuu kuitenkin nykyään hirveän vaikealta. Jopa tämän tekstin kirjoitaminen sieppaa, kun tullaan tähän pisteeseen.
Noh. Suhteessa vituttaa lähinnä varmastikin se, että toisesta ei nyt tunnu paljastuneen sellaista ihmistä kuin haluan. Tottahan sekin varmasti on, että täydellinen kumppani hyväksytään epäkohtineen, mutta hankalalta tämä tuntuu. Ensinnäkin tietty järjestelmällisyyden, tarmon ja itsevarmuuden puute ottaa päähän. En pidä itseäni minään siivousintoilijana mutta paikkojen sotkeminen vain ns. Laiskuuden vuoksi ei oikein istu päähäni. Tarmon puute kuvastuu lähinnä valittamisena ja toisinaan älyttömän numeron tekemisenä arkisista hankalista asioista joita en itse millään jaksaisi kuunnella niinkuin joku asia valittamalla paranisi.
Noh pikkuasioitahan nämä, mutta tuo itsevarmuuden puute minua syö ehkä eniten. Kuuluuhan parisuhteessa toki tukea mutta tuntuu että vain minä olen se tuki. En jaksaisi vähän väliä olla antamassa aina samaa rohkaisua mielestäni aivan arkipäiväisissä asioissa kuten työnhaussa. Ajattelu lähtökohtana ei musta mihinkään oo vituttaa kyllä pidemmän päälle. Tämä kun tuntuu heijastuvat esimerkiksi seksiin.
Osa seksielämän ongelmista johtuu toki siitä, että jostain syystä yhdyntä tuottaa hänelle usein pientä kipua. Itse olisi halukas ratkaisemaan asiaa ja panostamaan seksielämään. Kyllähän tuohon kaikenlaista troppia ja kikkakolmosta löytyy aikuisten lelukaupoista ja se ollaan kuitenkin huomattu että jos säännöllisesti hässii, niin kivutkin katoavat. Mutta kun ei häntä tunnu nykyään juuri edes kiinnostavan petihommat. Seksiä saan kyllä jos vonkaan, mutta usein se on melko innotonta ja mielikuvituksetonta, tuntuu että kun koitan viedä leikkejä vähän uuteenkin suuntaan niin ajatuksemme eivät kohtaa sitten lainkaan. Aloitteen saan tehdä aina itse. Kateellisena kuuntelen juttuja naisista, jotka välillä ottavat aloitteen reilusti omiin käsiinsä tai vaikka vain tyydyttävät miehensä rakkauden osoituksena muuten vain. Kai he ovat niinsanotusti vapautuneita?
Hankalahan sitä nyt on itseäänkään jalustalle nostaa, mutta pohjimmiltaa lienee kyse tuosta puolison varmuuden puutteesta. Haluaisin että hänestä olisi kuoriutunut hyvällä itsetunnolla varustettu aktiivinen, itsensä tunteva Nainen, mutta tunnun löytäväni itseni epävarman tytön seurasta. Mitähän tästä sitten pitäis ajatella
Toisaalta pieni siivu minusta herää aina välillä miettimään, josko sitä uskaltaisi ottaa vaan eron ja lähteä selvittämään päätään. Tämä pieni radikaali ääni kuitenkin jää melko vähemmistöön, sillä tuntuu että ongelma tulisi käsitellä nyt, eikä vain siirtää maton alle. Olen kuitenkin huomannut, että minun on vaikea puhua tunteistani, siksi varmasti päädyin tätäkin kirjoittamaan. En sitten tiedä, olenko kammoinen avamaan itseäni muille ihmisille, tuskin. Sydänystäville tämäkin onnistui ennen hyvin. Vai pelottaako enemmän se, että mitä suorat sanat saavat naisessani aikaan. En kuitenkaan missään nimessä haluaisi loukata tai aiheuttaa tuskaa. Huono itsetunto kun saa hänellä aikaan sen, että myös rehellistä palautetta on joskus hankala käsitellä.
Kuulostanee omahyväiseltä, mutta miehenä tiedän kyllä olevani melko hyvä saalis. Omahyvä-ketju johtaa luonnollisesti siihen, että en malttaisi jäädä käsittelemään tätä suhdetta ja muokkaamaan naisestani varmempaa ihmistä, joka lopulta kykenisi vaikkapa jopa seksuaalisesti ottamaan miehensä (en nyt puhu mistään S/M-jutuista ) ilman turhaa arkailua tai epävarmuutta sielun syövereissä. Onhan se monelta kokeneemmaltakin kuultu, että toista ihmistä ei voi muuttaa häneen tulee sopeutua. Ehkä nyt en vain tiedä, pystynkö soputumaan tähän?
Seksistäkö se sittenkin on vaan kiinni? Eli olenko sittenkin vain tyypillinen äijä. Jäädään miettimään