Lueskelin tota ketjua oikeudesta suruun km:n jälkeen ja ajattelin laittaa tähän oman kokemukseni. Meidän vauvanalku todettiin kuolleeksi viikolla 12+3, viime helmikuussa. Mä en jotenkin niin kovasti osannut surra sitä, vaikka tietysti menetys tuntui pahalta. Ensimmäinen päivä siitä tiedosta sekä kaavintapäivä meni itkeskellen, mutta aika nopeasti helpotti ja tuntui, että olen surrut riittävästi.
Asiasta juttelin mieheni kanssa sekä muidenkin läheisten kanssa, mutta ei niin kovin kummoisia keskusteluja kenenkään kanssa syntynyt.
Ehkä kolmisen viikkoa km:sta menin intuitiiviseen hierontaan, jossa hoitaja hieroo koko kehon ja juttelee asiakkaan kanssa kaikista mieleen nousevista asioista. En tiedostanut etukäteen meneväni sinne juttelemaan keskenmenosta, mutta se tuli puheeksi melkein heti. Hieronnan jälkeen tuli itku ja tarve juttella hoitajan kanssa kokemastani menetyksestä. Tilanteen ajatteleminen nostaa vieläkin kyyneleet silmiini. Koko homma oli aivan uskomaton kokemus ja saan edelleenkin sen ajattelemisesta voimaa!
Uskomattomimmalta tuntui se, että luulin itse, että olen jo surrut tarpeeksi ja käsitellyt asian mielessäni, mutta vieraan ihmisen, joka oli sillä hetkellä olemassa vain kuunnellakseen ja lohduttaakseen minua, kanssa jutelessani sain huomata, että suru oli vielä hyvinkin todellinen ja olemassa.
Tahdon näin vain sanoa, että joskus paras vaihtoehto on jutella jonkun vieraan kanssa, jolla ei ole asiaan minkäänlaista omaa tunnesidettä, esim neuvolantädin tms. Ja puhuminen on kyllä ihan valtavan tärkeää. Ja lopuksi vielä kerran se tärkein: Meillä kaikilla on oikeus surra menetettyjä vauvanalkujamme!!! Eikä anneta kenenkään väittää muuta!
Asiasta juttelin mieheni kanssa sekä muidenkin läheisten kanssa, mutta ei niin kovin kummoisia keskusteluja kenenkään kanssa syntynyt.
Ehkä kolmisen viikkoa km:sta menin intuitiiviseen hierontaan, jossa hoitaja hieroo koko kehon ja juttelee asiakkaan kanssa kaikista mieleen nousevista asioista. En tiedostanut etukäteen meneväni sinne juttelemaan keskenmenosta, mutta se tuli puheeksi melkein heti. Hieronnan jälkeen tuli itku ja tarve juttella hoitajan kanssa kokemastani menetyksestä. Tilanteen ajatteleminen nostaa vieläkin kyyneleet silmiini. Koko homma oli aivan uskomaton kokemus ja saan edelleenkin sen ajattelemisesta voimaa!
Uskomattomimmalta tuntui se, että luulin itse, että olen jo surrut tarpeeksi ja käsitellyt asian mielessäni, mutta vieraan ihmisen, joka oli sillä hetkellä olemassa vain kuunnellakseen ja lohduttaakseen minua, kanssa jutelessani sain huomata, että suru oli vielä hyvinkin todellinen ja olemassa.
Tahdon näin vain sanoa, että joskus paras vaihtoehto on jutella jonkun vieraan kanssa, jolla ei ole asiaan minkäänlaista omaa tunnesidettä, esim neuvolantädin tms. Ja puhuminen on kyllä ihan valtavan tärkeää. Ja lopuksi vielä kerran se tärkein: Meillä kaikilla on oikeus surra menetettyjä vauvanalkujamme!!! Eikä anneta kenenkään väittää muuta!
