Kiitos vastauksesta, se herätti paljon ajatuksia. Jonkinlainen murunen rakkautta löytyy vielä, joten täytyy jatkaa puhumista. Olen puhunut silloin kun nalkutan, mutta myös rauhallisina hetkinä. Mies ei osaa puhua takaisin ja sitten hermostun ja alan taas nalkuttaa. :/ Tiedän, että minunkin pitäisi olla kypsempi, järkevämpi ja rauhallisempi niissä tilanteissa mutku..
Kiitos vielä!
Kuulosta niiin tutulta. (nyt tulee pitkä kirjoitus) Meillä miehen kanssa 7 v. yhteistä vuotta, kaksi lasta ja kolmas tulossa. Mies on pohjimmiltaan hyvin arka ja itseluottamus ja -varmuus vielä edelleenkin aika heikkoja. Tämä sitten näkyy ulospäin sellaisena, mitä minä pidin (ja pidän joskus vieläkin) laiskuutena.
Henkisellä puolella tämä "laiskuus" on tarkoittanut sitä, että mies ei halua puhua vähänkään isommista tai vaikeammista asioista. (ja siis nyt lähdetään tasolta "mitä laitetaan tänään ruokaa"). Ei myöskään tunteistaan (mitä mun oli tosi pitkään vaikea sulattaa) tai esim. omista murheistaan. Meilläkin keskustelut oli siis vuosikausia aikalailla mun yksinpuheluita -kunnes useimmiten aina hermostuin miehen mykkyyteen ja aloin nalkuttaa tai tapella. (sitäkin enimmäkseen yksinäni)
Käytännön puolella taas tuo miehen "laiskuus" on tarkoittanut kyvyttömyyttä ja haluttomuutta tarttua asioihin ja saada jotain aikaiseksi, oli ne asiat sitte astianpesukoneen täyttöä, auton rikkinäisen lampun vaihtoa tai vaikkapa jonkun matkan suunnittelua tai oman tutkinnon loppuun suorittamista.
Mä taas olen luonteeltani tehokas ja käänteissäni nopea; tartun asioihin heti ja lujaa ja haluan saattaa ne loppuun. En pelkää sosiaalisia tilanteita -päin vastoin, olen niissä kotonani. Mies taas vielä muutama vuosi sitten vetäytyi kaikissa juhlissakin nurkkaan ja vastaili yksisanaisin lausein, jos joku jotain kysyi.
Voit siis kuvitella, että vuosien varrella on kolissut ja kovaa, kun kaksi näin erilaista ihmistä koittaa sovittaa luonteitaan saman katon alle.
Mutta, kuten arvata saattaa, olen aina tuntenu, että rakastan tuota miestä. Välillä sitä tunnetta on pitäny hiukan kaivella, mutta aina se on löytyny. Ja nyt taas tällä hetkellä tunnen enemmän ja syvemmin, kuin pitkään aikaan.
Muutosta on -ihme kyllä- tapahtunu. Ja nimenomaan meissä molemmissa. Pikku hiljaa ja pienin askelin ollaan koko ajan hioutumassa omista ääripäistämme lähemmäs keskiviivaa. Mä olen rauhoittunu, ja rauhottanu koohkaamistani, osaan nykyään jopa "vain olla" (ainaki hetken), mikä on aina ollu miehen bravuureita, ja tajuan, miksi sekin on joskus tärkeää. Kun kysyn mieheltä "mikä mieltä painaa" osaan nykyään jo ohittaa ensimmäisen "ei mikää" -kommentin ja odottaa sitä kenties illalla, kenties seuraavana päivänä tulevaa avautumista. Ja olla kiitollinen siitä.
Kerran, vuosia sitten, yhden yllättävän sujuvan keskustelun aikana, kysyin mieheltä, mitä hän minussa muuttaisi, jos kolme asiaa saisi muuksi muuttaa. Mies sanoi, ettei ole kuin yksi ja se olis toive, että olisin edes joskus ajoissa sovituissa paikoissa. Vasta silloin tajusin, että olin sujuvasti ominu omien vanhempieni h*lvetin ärsyttävän tavan tulla joka paikkaan ja aina myöhässä. Ja aina se oli tietty jonkun muun kuin itsen syy. Ajattelin, että jos jumaliste tuo on ainoa, mitä mies minussa haluaa muuttaa (itse keksi helposti TOP 100 -vikaa itsestäni), niin siihen panostan. Ja nyt pinnistelyjen jälkeen voin ylpeänä sanoa, että olen AINA ajoissa. En kyllä edelleenkään mitenkään ETUajassa, mutta +/- 3 min. ajallani.
Mies taas on tässä vuosien saatossa oppinut sosiaalisemmaksi, pitämään puoliaan, uskomaan hiukan itseensä ja osaamiseensa. On tämän ansiosta noussut sekä työssään, että harrastuksen parissa vastuullisempaan asemaan ja iloitsee siitä. Uskaltaa nykyään avata suunsa myös vieraille, ja pari kertaa olen jopa kärsinyt turnaustappioita meidän riidoissa, kun mies pistää täysillä vastaan. Paskempi juttu mulle, mutta kokonaisuuden kannalta tervetullut muutos sekin.
En nyt halua leijua sinulle ap., miten hyvin meillä menee, koska ei me mikään ihannepari olla edelleenkään, mutta tarkoitus oli vaan kertoa, että jos ja kun sitä alkuperäista rakkautta vaan löytyy, niin jonkinlainen muutos on aina mahdollinen. Mutta tosiaan koskee teitä molempia ja molempien on tehtävä hartiavoimin hommia sen eteen. Eli pitää vaan jaksaa sitä prkeleen keskustelua, vaikka välillä tuntuu, että päätään seinään hakkaa, ja mitään ei mene läpitte.
Tsemiä teille!
Joten ilmeisesti meilläkin on toivoa. Yritän edelleen keskustella, keskustella ja keskustella sekä samalla harjoitella rennosti ottamista ym. Kiitos tarinastasi ja hei, et todellakaan leijunut vaan kerroit vain miten asiat ovat. Hyvä, että teillä menee hienosti! Toivottavasti minäkin pääsen joskus kertomaan, kuinka mahtavasti meillä on asiat. 
