Synnytyksen jälkeinen ahdistus

[uusi äiti]

Esikoistyttö reilu viikon vanha. Pelkään että mulla synnytyksen jälkeinen masennus tai ainakin kova baby blues.

Uusi rooli ahdistaa. Lisäksi tunnen kovaa syyllisyyttä koska en ole onnellinen vaikka nyt todellakin pitäisi sillä tyttö oli odotettu ja toivottu ja terve ja kasvaa hyvin. Suurta äidinrakkautta en tunne, mutta suojeluvaisto on todella vahva, maailman pahuus ahdistaa.

Aion ottaa tunteet neuvolassa puheeksi mutta onko muita joilla samoja fiiliksiä ollut? Menikö ohi ajallaan kun kasvoi uuteen rooliin?

 

[Kotona Kirves Kädessä]

Ethän sä edes tunne vielä sitä sun lasta, niin tuskin heti voi pökerryttävästä rakkaudesta puhua, tutustutte ensin :flower:

 

[tuota]

Aika normaalia varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla. Onko sulla ystävää, jolla olis lapsia. Ota rohkeesti puheeksi. Aika moni omasta ystäväpiiristä oli kokenut samaa. Itse en ekoina viikkoina kokenut mitään suuria rakkaudentunteita, lähinnä huolta ja huonoa omaatuntoa. Enhän edes tuntenut koko lasta silloin. Rakkaus löytyi tutustumisen ja oman varmuuden myötä. Ei se äidin rakkaus ole helppoa, vaan osalta vaatii alkuun paljonkin työtä. Syyllisyys on osa äitiyttä loppuelämän, se kannattaa hyväksyä ja sen kanssa opetella elämään. Tsemppiä, voi olla että tilanne helpottaa piankin itsekseen, mutta jos jatkuu niin rohkeesti puheeksi. Muista, että äitiys on elämän suurin mullistus ja siihen kuuluu kaikenlaiset tunteet. Salli ne itselles!

 

[a]

Esikoistyttö reilu viikon vanha. Pelkään että mulla synnytyksen jälkeinen masennus tai ainakin kova baby blues.

Uusi rooli ahdistaa. Lisäksi tunnen kovaa syyllisyyttä koska en ole onnellinen vaikka nyt todellakin pitäisi sillä tyttö oli odotettu ja toivottu ja terve ja kasvaa hyvin. Suurta äidinrakkautta en tunne, mutta suojeluvaisto on todella vahva, maailman pahuus ahdistaa.

Aion ottaa tunteet neuvolassa puheeksi mutta onko muita joilla samoja fiiliksiä ollut? Menikö ohi ajallaan kun kasvoi uuteen rooliin?

Tulet huomaamaan, että uuden vauvan kanssa (varsinkin esikoisen) ottaa KUUKAUSIA, enne kuin sopeudut uuteen elämääsi. Ole rauhassa, päivä kerrallaan vaan. Älä mieti tunteitasi, tunne vaan niin kuin tunnet. Baby blues tulee kaikille, saatat itkeä silmät päästä, tunteet on outoja. Ne menee aikanaan ohi kyllä. Jos jatkuvat kuukausia, voidaan puhua masennuksesta.

 

[happihyppy]

Mulla ainaki se rakkaus kasvo pikkuhiljaa. Ekat viikot oli todellaki vaan sitä hoitamista. Ihmettelin kans itse, ku jossain synnytysfilmeissä äidit itkee onnesta, kun näkevät vastasyntyneen vauvansa ja mää suunnilleen mietin, että nyt ku pääsis nukkuun, niin olis ihanaa. Mutta sitten, kun se rakkaus alkoi itää ja kasvaa, niin se oli aivan mieletön tunne :heart:

 

[ap]

Toivon tosiaan että olisi vaan tuota ohimenevää bluesia, itkettää aika ajoin tää ahdistus ja vasta nyt synnytyksen jälkeen tosiaan tajusin miten paljon tää elämä oikeasti muuttui...

Oman elämän "menetys" myös ahdistaa mutta sen kanssa on nyt vain elettävä sillä tämä oli oma valintani ja vaikuttaa koko loppuelämääni.

 

[celia81]

mun mielestä uuden vauvan tulon jälkeen oli järkyttävää kuinka meni kaikki oma elämä, kun aina luonteeltani vapauden kaipuinen ja ollut itsenäinen, tehnyt mitä haluaa..ja innoissani odotin vauvaa eikä kukaan sanonut että kuinka kiinni siinä lapsessa oikeesti on ja mitään ei enää voi tehä...tota pahinta aikaa kesti pari kk, kun oppi elämään lapsen kanssa ja alku mennäänkin vain vauvan ehdoilla ei siihen elämään paljon muuta mahdu. kylllä se helpottaa , vaikka alussa olikin selaanen tunne kun kaikki sanoi et nauti nyt, et mistä?? nopeesti oppi puuhaamaan ja menemään kaikkialle vauvan kannssa, ei tunnu yhtään esteeltä elämälle ja joskus (harvoin) pääsee yksinkin jonnekin. ja osaa hyödynt'ää oman ajan hyvin. nyt jo ikävä sitä ihan vauva-aikaa, sais vaan olla pienen vauvan kans. :heart:

 

[vieras]

Mulla oli esikoisen jälkeen baby blues. Tuntui että elämä rysähti päin seinää. Että muualla muut ihmiset jatkaa normaalia onnellista elämää ja mun elämä päättyi. Halusin että vauva häviää. Että joku tulee ja vie sen pois, en olisi perään itkenyt. Kun vauva oli 2kk vanha, tuntui että se kauhea elämä oli jatkunut ja kestänyt vuosia ja ikuisuuden. Pikkuhijaa helpotti. En ole koskaan ollut mikään äitimyyttien mallikappale, mut nuo alun pohjakosketukset haihtui.

 

[tuota]

Toivon tosiaan että olisi vaan tuota ohimenevää bluesia, itkettää aika ajoin tää ahdistus ja vasta nyt synnytyksen jälkeen tosiaan tajusin miten paljon tää elämä oikeasti muuttui...

Oman elämän "menetys" myös ahdistaa mutta sen kanssa on nyt vain elettävä sillä tämä oli oma valintani ja vaikuttaa koko loppuelämääni.

Niin sen tajuaa vasta sitten. Alkuviikot on just tuota. Itseä ahdisti se rytmittämyys, suunnittelemattomuus ja huono omatunto KAIKESTA. Siitä se sit helpotti ja tajusi, että oli mulla edelleen se oma elämä ja oma minuus, se oli vaan erilainen kuin ennen. Muista, että itku ei ole pahasta, vaan ihan terve merkki

 

[Kata-76]

Oman elämän "menetys" myös ahdistaa mutta sen kanssa on nyt vain elettävä sillä tämä oli oma valintani ja vaikuttaa koko loppuelämääni.

Minulla oli vähän samoja ajatuksia. Tunsin itseni todella äidiksi vasta kun esikoinen oli puoli vuotta. Eli äidiksi kasvaminen vei minulta todella pitkän aikaa, mutta sen jälkeen oman elämän "menetys" on ollut pientä sen kaikenkattavan äidinrakkauden myötä.

Juttele neuvolassa, miehesi? kanssa ajatuksistasi. Lapsen saaminen on todella iso asia elämässä!

 

[vieras]

Toivon tosiaan että olisi vaan tuota ohimenevää bluesia, itkettää aika ajoin tää ahdistus ja vasta nyt synnytyksen jälkeen tosiaan tajusin miten paljon tää elämä oikeasti muuttui...

Oman elämän "menetys" myös ahdistaa mutta sen kanssa on nyt vain elettävä sillä tämä oli oma valintani ja vaikuttaa koko loppuelämääni.

Tuo on mun mielestä se pahin asia.Ei yöheräilyt, imetuksen kanssa kikkailu, unirytmien heittely. Van se "herätys" kun huomaa et se oli siinä, entinen elämä. Ja sit aletaan miettiä ja opetella uutta ja outoa.

 

[ap]

Toivon tosiaan että olisi vaan tuota ohimenevää bluesia, itkettää aika ajoin tää ahdistus ja vasta nyt synnytyksen jälkeen tosiaan tajusin miten paljon tää elämä oikeasti muuttui...

Oman elämän "menetys" myös ahdistaa mutta sen kanssa on nyt vain elettävä sillä tämä oli oma valintani ja vaikuttaa koko loppuelämääni.

Niin sen tajuaa vasta sitten. Alkuviikot on just tuota. Itseä ahdisti se rytmittämyys, suunnittelemattomuus ja huono omatunto KAIKESTA. Siitä se sit helpotti ja tajusi, että oli mulla edelleen se oma elämä ja oma minuus, se oli vaan erilainen kuin ennen. Muista, että itku ei ole pahasta, vaan ihan terve merkki

Just tää. Oma identiteetti on tavallaan aivan palasina. Mun pitäis ny olla äiti. Kuka mä olen ja kuka tuo vauva oikein on? Onko se se sama joka oli mun sisällä?

 

[ap]

Toivon tosiaan että olisi vaan tuota ohimenevää bluesia, itkettää aika ajoin tää ahdistus ja vasta nyt synnytyksen jälkeen tosiaan tajusin miten paljon tää elämä oikeasti muuttui...

Oman elämän "menetys" myös ahdistaa mutta sen kanssa on nyt vain elettävä sillä tämä oli oma valintani ja vaikuttaa koko loppuelämääni.

Tuo on mun mielestä se pahin asia.Ei yöheräilyt, imetuksen kanssa kikkailu, unirytmien heittely. Van se "herätys" kun huomaa et se oli siinä, entinen elämä. Ja sit aletaan miettiä ja opetella uutta ja outoa.

Aivan ja et se vanha ei enää ikinä koskaan palaa eikä mikään ole enää samoin kuin ennen. Maailma ei ole muuttunut mutta kuitenkin se on ihan erilainen.

 

[celia81]

mä oon puhunu asiasta monelle, kaikki tunnistaneet kyseisen ilmiön. siis juuri se että sun entinen elämä loppui ja sulla on kauhee ikävä sitä. mäkin muistan kun menin saunaan ekaa kertaa synnytyksen jälkeen ja vaan itkeskelin siellä että vielä me oltiin vähän aikaa sitten täällä miehen kans kahdestaan ja saunan jälkee sai tehdä mitä halus.. ja sitä ei todellakaan tullut ajatelleeks et vauvan tuloon vois liittyä mitään negatiivista kun sitä niin odotti. siks se olikin pienoinen shokki, just toi itsenäisyyden menetys.
mutta se todellakin helpottaa kyllä, koko ajan ja tosiaan puhu aiheesta!

 

[tuota]

Toivon tosiaan että olisi vaan tuota ohimenevää bluesia, itkettää aika ajoin tää ahdistus ja vasta nyt synnytyksen jälkeen tosiaan tajusin miten paljon tää elämä oikeasti muuttui...

Oman elämän "menetys" myös ahdistaa mutta sen kanssa on nyt vain elettävä sillä tämä oli oma valintani ja vaikuttaa koko loppuelämääni.

Niin sen tajuaa vasta sitten. Alkuviikot on just tuota. Itseä ahdisti se rytmittämyys, suunnittelemattomuus ja huono omatunto KAIKESTA. Siitä se sit helpotti ja tajusi, että oli mulla edelleen se oma elämä ja oma minuus, se oli vaan erilainen kuin ennen. Muista, että itku ei ole pahasta, vaan ihan terve merkki

Just tää. Oma identiteetti on tavallaan aivan palasina. Mun pitäis ny olla äiti. Kuka mä olen ja kuka tuo vauva oikein on? Onko se se sama joka oli mun sisällä?

Älä mieti liikaa Se minuus löytyy taas ajan myötä. Ekoilla kertaa omissa menoissakin on sellainen äiti-olo, mutta se tasapaino sieltä sit löytyy.

 

[tuota]

mä oon puhunu asiasta monelle, kaikki tunnistaneet kyseisen ilmiön. siis juuri se että sun entinen elämä loppui ja sulla on kauhee ikävä sitä. mäkin muistan kun menin saunaan ekaa kertaa synnytyksen jälkeen ja vaan itkeskelin siellä että vielä me oltiin vähän aikaa sitten täällä miehen kans kahdestaan ja saunan jälkee sai tehdä mitä halus.. ja sitä ei todellakaan tullut ajatelleeks et vauvan tuloon vois liittyä mitään negatiivista kun sitä niin odotti. siks se olikin pienoinen shokki, just toi itsenäisyyden menetys.
mutta se todellakin helpottaa kyllä, koko ajan ja tosiaan puhu aiheesta!

Just tämä myytti, että äitiys on ihanaa ja vaaleanpunasta, elää edelleen hirmu tiukassa. Ainakin itsellä äitiyden alku oli ihan jotain muuta ja sit, kun ei tuntenutkaan kuten elokuvissa, niin ahdistihan se. Kielletyistä tunteista on vaikea puhua.

 

[vieras]

mä oon puhunu asiasta monelle, kaikki tunnistaneet kyseisen ilmiön. siis juuri se että sun entinen elämä loppui ja sulla on kauhee ikävä sitä. mäkin muistan kun menin saunaan ekaa kertaa synnytyksen jälkeen ja vaan itkeskelin siellä että vielä me oltiin vähän aikaa sitten täällä miehen kans kahdestaan ja saunan jälkee sai tehdä mitä halus.. ja sitä ei todellakaan tullut ajatelleeks et vauvan tuloon vois liittyä mitään negatiivista kun sitä niin odotti. siks se olikin pienoinen shokki, just toi itsenäisyyden menetys.
mutta se todellakin helpottaa kyllä, koko ajan ja tosiaan puhu aiheesta!

Niin totta! Mä itkin kaikkea, arkisia asioita jotka ehkä oli samoja kuin ennen, mut tavalllaan ihan eri maailmassa. Siinä johon kuuluikin vauva. Vauva sekottaa pakan totaalisesti. Mikään ei ole samaa kuin ennen. Sitä ikävöi ihan outoja asioita, haluaa että roskapussin vieminen tuntuisi samalta kuin ennen, vaikkei se tunnu. Mut kyllä se siitä. Pikkuhiljaa tilanteeseen tottuu. Ei se vanha elämä samanlaisena palaa. Ehkä pieniä paloja sieltä, mut siinä kaikki. Ja uudella elämälläkin on paljon annettavaa. Sure surusi rauhassa, älä tunne syyllisyyttä, se ei auta ja se on ihan normaalia et suret. Ja sitten joku päivä huomaat et ehkä aurinko jälleen paistaa risukasaan. Ja vuoden päästä alat ajatella et mitäs jos uutta vauvaa....

 

[celia81]

niinpä.synnytyksen jälkeen ajattelin etten halua todellakaan enempää lapsia, mutta nyt , ajatus jo käynyt mielessä.. (poika 5kk)

 

[ap]

mä oon puhunu asiasta monelle, kaikki tunnistaneet kyseisen ilmiön. siis juuri se että sun entinen elämä loppui ja sulla on kauhee ikävä sitä. mäkin muistan kun menin saunaan ekaa kertaa synnytyksen jälkeen ja vaan itkeskelin siellä että vielä me oltiin vähän aikaa sitten täällä miehen kans kahdestaan ja saunan jälkee sai tehdä mitä halus.. ja sitä ei todellakaan tullut ajatelleeks et vauvan tuloon vois liittyä mitään negatiivista kun sitä niin odotti. siks se olikin pienoinen shokki, just toi itsenäisyyden menetys.
mutta se todellakin helpottaa kyllä, koko ajan ja tosiaan puhu aiheesta!

Niin totta! Mä itkin kaikkea, arkisia asioita jotka ehkä oli samoja kuin ennen, mut tavalllaan ihan eri maailmassa. Siinä johon kuuluikin vauva. Vauva sekottaa pakan totaalisesti. Mikään ei ole samaa kuin ennen. Sitä ikävöi ihan outoja asioita, haluaa että roskapussin vieminen tuntuisi samalta kuin ennen, vaikkei se tunnu. Mut kyllä se siitä. Pikkuhiljaa tilanteeseen tottuu. Ei se vanha elämä samanlaisena palaa. Ehkä pieniä paloja sieltä, mut siinä kaikki. Ja uudella elämälläkin on paljon annettavaa. Sure surusi rauhassa, älä tunne syyllisyyttä, se ei auta ja se on ihan normaalia et suret. Ja sitten joku päivä huomaat et ehkä aurinko jälleen paistaa risukasaan. Ja vuoden päästä alat ajatella et mitäs jos uutta vauvaa....

Tässä aika hyvin kiteytetty munkin tunteita... Kiitos viestistäsi! <3 Helpottaa kun tietää että muillakin samoja tunteita ja olen ihan normaali enkä sekoamassa!

 

[tuota]

niinpä.synnytyksen jälkeen ajattelin etten halua todellakaan enempää lapsia, mutta nyt , ajatus jo käynyt mielessä.. (poika 5kk)

Joo, täälläkin oma minuus löytyi jo hetkeksi ja nyt pikkukakkonen kohta syntyykin ja minuus on taas kadotettu Nyt en varmaan enää niin hätkähdä tuntemuksiani.

 

[Empuuu]

Ihan samoja ajatuksia olen käynyt itsekin läpi kuin mitä tässä ketjussa on tullut ilmi. Mulla on nyt poika pian 3kk. Voisinpa jopa sanoa, että omalla kohdallani raskausaika ei juurikaan valmistanut äitiyteen, vauva oli mahassa, ei vienyt aikaa ja pääsi menemään oman mielen mukaan. Ja miten ihmeessä synnytyksen jälkeen, kun saat vauvan syliisi, olisit silloinkaan valmis äiti. Mä lähinnä ihmettelin, että tässä sitä nyt ollaan, ja tuoko mun mahassa kasvoi. Mitään pakahduttavia rakkauden tunteita en tuntenut alkuaikoina, ja tunsin syyllisyyttä. Tuli itkettyä huolettoman elämän menetystä, karmaisi ajatella, että tässä jamassa sitä nyt ollaan...Ja kyllä, häpesin tunteitani. Olisin vaan halunnut olla mieheni kanssa kaksistaan, ilman vauvaa. :ashamed: Me sentään yritettiin raskautta vuosi keskenmenon jälkeen.

Mä oon kasvanut äitiyteen päivä päivältä enemmän, ties kuinka kauan tämä kasvaminen jatkuukaan. Mitä enemmän olen kokenut onnistumisia äitinä ja saanut itse varmuutta, sitä paremmalta tämä tuntuu. Päivä päivältä tuota poikaakin rakastaa enemmän. :heart:

 

[tsemppiä ja onnea]

Kuulostaa erittäin tutulta ja normaalilta. Itse aloin nauttia äitiydestä kun lapsi täytti 1v. Ja silti pidän itseäni ihan normaalina, hyvänä äitinä.

Ota rauhallisesti päivä kerrallaan. Sun ei tarvi ajatella sitä loppuelämää nyt. Lue Anna Leena Härkösen kirja Heikosti positiivinen. Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolikas on todella hyvä kuvaus tästä aiheesta.

 

[Empuuu]

niinpä.synnytyksen jälkeen ajattelin etten halua todellakaan enempää lapsia, mutta nyt , ajatus jo käynyt mielessä.. (poika 5kk)

Aapuva, noinko pian. Mä olen vannonut, että ei ainakaan pariin vuoteen edes ajatella toista.

 

[vieras]

niinpä.synnytyksen jälkeen ajattelin etten halua todellakaan enempää lapsia, mutta nyt , ajatus jo käynyt mielessä.. (poika 5kk)

Joo, täälläkin oma minuus löytyi jo hetkeksi ja nyt pikkukakkonen kohta syntyykin ja minuus on taas kadotettu Nyt en varmaan enää niin hätkähdä tuntemuksiani.

Pikkukakkonen ei mulla järäyttänyt enää elämä raiteiltaan, siihen muutokseen jotenki osasi varautua. Ja koska elämä oli jo ykkösen takia laitettu uuteen uskoon, ei se uusi vauva sitä enää pahasti sekottanut.

 

[vieras]

niinpä.synnytyksen jälkeen ajattelin etten halua todellakaan enempää lapsia, mutta nyt , ajatus jo käynyt mielessä.. (poika 5kk)

Aapuva, noinko pian. Mä olen vannonut, että ei ainakaan pariin vuoteen edes ajatella toista.

Kanattaa tehdä (tai ainakin yrittää ) se toinen ennen esikoisen uhmaa... Se nimittäin saattaa aiheuttaa sen ettei enää tee ikinä mieli yhtään ainoaa vauvaa