Heipä hei!
lupailin aiemmin laittaa tänne synnytyskertomusta, joten tässäpä tätä. Aikaa kyllä meni aika lailla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan
Tässä kokemuksen yhteensumma:
Lääkkeet: Betidiini antoi ok unet ja poisti kipuja melko hyvin, ilokaasua kokeilin ja inhosin, aqua-rakkulat toimi hyvin (laittaminen sattuu ihan saakelisti) ja epiduraali oli tosi jees.
Peräruiske: Mahtava kokemus, helpotti myös supistuskipuja ja muutenkin oloa!
Kalvojen puhkaisu: ei tuntunut sisätutkimusta kummemmalta
Imukuppiyritykset: tosi syvältä, huonoimmat fiilikset koko synnytyksessä. Mutta ei sietämätöntä sekään.
Kivut: Ei pahat, paljon "laimeammat" kuin mitä odotin.
Ponnistaminen: Ainakin kätilöiden mukaan ponnistin ihan oikein, joten oli helppoa löytää oikea ponnistustapa. Vaati tosi paljon voimaa, mutta minun tapauksessani se oli silti tuloksetonta.
Sektio: OK, kipuja ei juuri lainkaan, kävin jo itse vessassa 3 tuntia leikkauksesta, kipupumppua en tarvinnut ollenkaan. Parina eka päivänä otin muutaman kerran kipulääkettä lihakseen, mutta sen jälkeen en tarvinnut kuin lääkärin määräämän suun kautta annettavan kipulääkkeen neljänä päivänä. Muuten en haavaa juuri huomannutkaan.
Sairaalassaolo: Aivan mahtavaa, "palvelu" KYSissä loistavaa. Oli ihanaa kun kätilöt ja lastenhoitajat oli tosi mukavia, ymmärtäviä ja ammattitaitoisia, opin heiltä todella paljon. Isä oli ihanasti mukana koko sairaala-ajan, minkä töiltään ehti.
Negatiivista: se, että en tiennyt miksi minua viedään leikkaussaliin, tuli turhaan hätä vauvasta. Jos joku olisi vain sanonut, että tehdään sektio, olisin ollut paljon rauhallisempi.
Ja pitempi kertomus:
LA oli ti 17.5. Mulla irtosi limatulppaa perjantaina 13.5. ja viikonlopun aikana oli joitakin supistuksia, mutta olo oli tosi "normaali". Käytiin pitkällä kävelyllä, mukaanlukien ihan järetön ylämäki metsässä sunnuntai-iltana, että saatais hommaan vähän vauhtia. Sitten su ja maanantain välisenä yönä klo 2.00 alkoi supistukset, jotka jatkuivat säännöllisinä alun 15 minuutin välein yön aikana tiheytyen. Maanantaiaamuna mies pohti töihin lähtöä (90 km työmatka) seitsemän aikaan, ja päätettiin, että lähtee, supistusten väli oli silloin noin 8 minuuttia, tosin muutama välillä jo 4 minuutin välein, mutta eivät kovin kivuliaita. En muutenkaan kokenut supistuksia mitenkään hirveän kipeinä koko synnytyksen aikana. Siinä sitten päivän kärvistelin, mies soitteli aina välillä, mutta oli koko päivän töissä. Mies tuli kotiin puoli kuudelta, ja minä mietin jo sairaalaan lähtöä. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että ei mennä vielä, supistusväli oli 4-5 minuuttia. Hän on lääkäri, joten luotto hänen arvioonsa oli siis itsestään selvää. Käytiin vielä kävelyllä (lyhyt ja paljon supistuspysähdyksiä) ja kateltiin telkkua. Vähän vaille kahdeksan sitten lähdettiin sairaalaa kohti, käytiin tosin Hesburgerilla välillä (olisitte nähnet myyjän ilmeen kun puuskutin drive-in luukulla
). Sairaalassa päästiin suoraan synnytyssaliin, kohdunsuu oli jotain 2 senttiä muistaakseni auki ja synnytyskäynnissä. No homma ei sitten siitä enää hirveästi edennyt, supistukset jatkui, alkuyön nukuin kätilön kehotuksesta lääkkeillä ja aamuyön vietin altaassa rentoutuen.
Avautumisvaihe kesti sitten loppujen lopuksi 36 tuntia, ja viimeisen 4-5 tunnin aikana sikiön sydänäänet rupesi romahtelemaan. Ainut asento, missä sydänäänet pysyi oli kontallaan. Asento kävi tosi raskaaksi, ja loppujen lopuksi kun epiduraali annettiin lähti jaloista tunto kokonaan ja kädet oli ihan poikki. Siinä sai sitten kätilöt ja mies nostella asennosta toiseen, kun en itse juuri pystynyt auttamaan.
Lääkäri ravasi meidän luona koko ajan sydänäänien laskun takia, ja vauvalta otettiin useaan kertaan verinäytteitä päästä, että pystyttiin seuraamaan happiarvoja. Ne oli kuitenkin koko ajan hyvät, joten mitään toimenpiteitä ei tehty. Kalvot multa puhkaistiin aiemmin. Erikoislääkäri totesi, että mulla oli liian hyvät lantionpohjalihakset (ent. urheilja kun olen) avautumisvaihetta ajatellen, joten se kesti siksi niin pitkään. Nuorempi lääkäri ei uskaltanut repeämisvaaran takia määrätä oksitosiinia, eikä muutakaan, joten homma meni sen takia vähän turhan pitkäksi niin meidän itsemme kuin myös kätilöiden mielestä. Kun vanhempi lääkäri tuli vuoroon tiistaina iltapäivällä puoli neljän kieppeillä, aloitettiin ponnistaminen, koska olin täysin auki. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, vauva ei liikkunut yhtään. Päädyttiin imukuppiyritykseen, joita tehtiin kolme. Imukupin laitto tuntui melko kamalalta, kätilö ja lääkäri tunki sitä sisuksiin oikein urakalla. Sitten lääkäri ja yksi kätilö veti, yksi kätilö työnti ylhäältäpäin mun mahaa ja yksi kätilö piti mun jalkoja paikallaan. Oli aika epärealistinen olo, kun ihmisiä oli hyörimässä ympärillä niin paljon. Mies tuki ja kannusti, mutta ei saatu koko porukan yhteistuuminkaan vauvaa liikkumaan ja sitten tuli sydänäänissä romahdus. Hätäsektio päätös tehtiin 16.17 ja vauva syntyi 16.25. Pahinta tässä oli se, että kun imukuppi irtosi, minä luulin, että vauva syntyi ja sitten lähdettiin juoksemaan leikkaussaliin. Luulin, että vauvalla on jotain vialla, tai että minä vuodan kuiviin. Kukaan ei muistanut sanoa minulle mitä tapahtui. Siinä sitten itkin aika lailla ja olin hätääntynyt, mutta samalla työnnettiin kaasumaski naamalla ja kahden henkäyksen jälkeen oli taju pois. Heräsin vajaan puolen tunnin päästä matkalla heräämöön ja sain heti tietää, että kaikki on hyvin niin vauvalla kuin minullakin, ja että vauva on oman isän hyvässä hoidossa.
Isä tuli minua sitten vajaan tunnin kuluttua leikkauksesta noutamaan kätilön kanssa mukanaan polaroid-kuva kylvyssä olevasta pienestä pojasta ja voi että oli uskomaton fiilis, sitä ei pysty sanoin kuvailemaan. Ja jo tunnin kuluttua leikkauksesta olin osastolla ja vauva tuotiin syömään. Sekin sujui heti, ja oli ihana kokemus. Vauva oli yön vauvalassa, koska äiti oli melko kanttuvei pitkän synnytyksen ja nukutuslääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Seuraavana aamuna sain sen kuuden aikaan jo vierihoitoon, ja siinäpä se sitten onkin ollut lähes koko ajan.
LOPPUTULOS: Upea vauva, miellyttävä synnytyskokemus ja pian toivottavasti toiset samanlaiset lisää
lupailin aiemmin laittaa tänne synnytyskertomusta, joten tässäpä tätä. Aikaa kyllä meni aika lailla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan
Tässä kokemuksen yhteensumma:
Lääkkeet: Betidiini antoi ok unet ja poisti kipuja melko hyvin, ilokaasua kokeilin ja inhosin, aqua-rakkulat toimi hyvin (laittaminen sattuu ihan saakelisti) ja epiduraali oli tosi jees.
Peräruiske: Mahtava kokemus, helpotti myös supistuskipuja ja muutenkin oloa!
Kalvojen puhkaisu: ei tuntunut sisätutkimusta kummemmalta
Imukuppiyritykset: tosi syvältä, huonoimmat fiilikset koko synnytyksessä. Mutta ei sietämätöntä sekään.
Kivut: Ei pahat, paljon "laimeammat" kuin mitä odotin.
Ponnistaminen: Ainakin kätilöiden mukaan ponnistin ihan oikein, joten oli helppoa löytää oikea ponnistustapa. Vaati tosi paljon voimaa, mutta minun tapauksessani se oli silti tuloksetonta.
Sektio: OK, kipuja ei juuri lainkaan, kävin jo itse vessassa 3 tuntia leikkauksesta, kipupumppua en tarvinnut ollenkaan. Parina eka päivänä otin muutaman kerran kipulääkettä lihakseen, mutta sen jälkeen en tarvinnut kuin lääkärin määräämän suun kautta annettavan kipulääkkeen neljänä päivänä. Muuten en haavaa juuri huomannutkaan.
Sairaalassaolo: Aivan mahtavaa, "palvelu" KYSissä loistavaa. Oli ihanaa kun kätilöt ja lastenhoitajat oli tosi mukavia, ymmärtäviä ja ammattitaitoisia, opin heiltä todella paljon. Isä oli ihanasti mukana koko sairaala-ajan, minkä töiltään ehti.
Negatiivista: se, että en tiennyt miksi minua viedään leikkaussaliin, tuli turhaan hätä vauvasta. Jos joku olisi vain sanonut, että tehdään sektio, olisin ollut paljon rauhallisempi.
Ja pitempi kertomus:
LA oli ti 17.5. Mulla irtosi limatulppaa perjantaina 13.5. ja viikonlopun aikana oli joitakin supistuksia, mutta olo oli tosi "normaali". Käytiin pitkällä kävelyllä, mukaanlukien ihan järetön ylämäki metsässä sunnuntai-iltana, että saatais hommaan vähän vauhtia. Sitten su ja maanantain välisenä yönä klo 2.00 alkoi supistukset, jotka jatkuivat säännöllisinä alun 15 minuutin välein yön aikana tiheytyen. Maanantaiaamuna mies pohti töihin lähtöä (90 km työmatka) seitsemän aikaan, ja päätettiin, että lähtee, supistusten väli oli silloin noin 8 minuuttia, tosin muutama välillä jo 4 minuutin välein, mutta eivät kovin kivuliaita. En muutenkaan kokenut supistuksia mitenkään hirveän kipeinä koko synnytyksen aikana. Siinä sitten päivän kärvistelin, mies soitteli aina välillä, mutta oli koko päivän töissä. Mies tuli kotiin puoli kuudelta, ja minä mietin jo sairaalaan lähtöä. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että ei mennä vielä, supistusväli oli 4-5 minuuttia. Hän on lääkäri, joten luotto hänen arvioonsa oli siis itsestään selvää. Käytiin vielä kävelyllä (lyhyt ja paljon supistuspysähdyksiä) ja kateltiin telkkua. Vähän vaille kahdeksan sitten lähdettiin sairaalaa kohti, käytiin tosin Hesburgerilla välillä (olisitte nähnet myyjän ilmeen kun puuskutin drive-in luukulla
). Sairaalassa päästiin suoraan synnytyssaliin, kohdunsuu oli jotain 2 senttiä muistaakseni auki ja synnytyskäynnissä. No homma ei sitten siitä enää hirveästi edennyt, supistukset jatkui, alkuyön nukuin kätilön kehotuksesta lääkkeillä ja aamuyön vietin altaassa rentoutuen. Avautumisvaihe kesti sitten loppujen lopuksi 36 tuntia, ja viimeisen 4-5 tunnin aikana sikiön sydänäänet rupesi romahtelemaan. Ainut asento, missä sydänäänet pysyi oli kontallaan. Asento kävi tosi raskaaksi, ja loppujen lopuksi kun epiduraali annettiin lähti jaloista tunto kokonaan ja kädet oli ihan poikki. Siinä sai sitten kätilöt ja mies nostella asennosta toiseen, kun en itse juuri pystynyt auttamaan.
Lääkäri ravasi meidän luona koko ajan sydänäänien laskun takia, ja vauvalta otettiin useaan kertaan verinäytteitä päästä, että pystyttiin seuraamaan happiarvoja. Ne oli kuitenkin koko ajan hyvät, joten mitään toimenpiteitä ei tehty. Kalvot multa puhkaistiin aiemmin. Erikoislääkäri totesi, että mulla oli liian hyvät lantionpohjalihakset (ent. urheilja kun olen) avautumisvaihetta ajatellen, joten se kesti siksi niin pitkään. Nuorempi lääkäri ei uskaltanut repeämisvaaran takia määrätä oksitosiinia, eikä muutakaan, joten homma meni sen takia vähän turhan pitkäksi niin meidän itsemme kuin myös kätilöiden mielestä. Kun vanhempi lääkäri tuli vuoroon tiistaina iltapäivällä puoli neljän kieppeillä, aloitettiin ponnistaminen, koska olin täysin auki. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, vauva ei liikkunut yhtään. Päädyttiin imukuppiyritykseen, joita tehtiin kolme. Imukupin laitto tuntui melko kamalalta, kätilö ja lääkäri tunki sitä sisuksiin oikein urakalla. Sitten lääkäri ja yksi kätilö veti, yksi kätilö työnti ylhäältäpäin mun mahaa ja yksi kätilö piti mun jalkoja paikallaan. Oli aika epärealistinen olo, kun ihmisiä oli hyörimässä ympärillä niin paljon. Mies tuki ja kannusti, mutta ei saatu koko porukan yhteistuuminkaan vauvaa liikkumaan ja sitten tuli sydänäänissä romahdus. Hätäsektio päätös tehtiin 16.17 ja vauva syntyi 16.25. Pahinta tässä oli se, että kun imukuppi irtosi, minä luulin, että vauva syntyi ja sitten lähdettiin juoksemaan leikkaussaliin. Luulin, että vauvalla on jotain vialla, tai että minä vuodan kuiviin. Kukaan ei muistanut sanoa minulle mitä tapahtui. Siinä sitten itkin aika lailla ja olin hätääntynyt, mutta samalla työnnettiin kaasumaski naamalla ja kahden henkäyksen jälkeen oli taju pois. Heräsin vajaan puolen tunnin päästä matkalla heräämöön ja sain heti tietää, että kaikki on hyvin niin vauvalla kuin minullakin, ja että vauva on oman isän hyvässä hoidossa.
Isä tuli minua sitten vajaan tunnin kuluttua leikkauksesta noutamaan kätilön kanssa mukanaan polaroid-kuva kylvyssä olevasta pienestä pojasta ja voi että oli uskomaton fiilis, sitä ei pysty sanoin kuvailemaan. Ja jo tunnin kuluttua leikkauksesta olin osastolla ja vauva tuotiin syömään. Sekin sujui heti, ja oli ihana kokemus. Vauva oli yön vauvalassa, koska äiti oli melko kanttuvei pitkän synnytyksen ja nukutuslääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Seuraavana aamuna sain sen kuuden aikaan jo vierihoitoon, ja siinäpä se sitten onkin ollut lähes koko ajan.
LOPPUTULOS: Upea vauva, miellyttävä synnytyskokemus ja pian toivottavasti toiset samanlaiset lisää