P
pelkuri
Vieras
Täällä kun puidaan kovasti tätä synnytyspelko asiaa, niin ajattelin keroa teille pätkän omasta tarinastani.. Jospa se auttaisi joitakin.
Kyseessä on ensimmäinen lapseni.
Plussasin noin vuosi sitten, ja olin heti alkuraskaudesta lähtien pelosta jäykkänä. Ajattelin että minähän en alakautta synnytä!
Pelkäsin kuollakseni kipua, repeämistä, itsehillinnän menettämistä, synnytyksessä yksin jäämistä, pelkäsin ettei minua ja minun toiveita kuunnella, pelkäsin kuolemaa, pelkäsin lapseni puolesta.. ..ja oikeastaan ihan kaikkia asioita mitkä vain liittyykin synnytykseen.
Raskaudenaikana kaikki alapään tutkimuksetkin olivat minulle yhtä hel**ttiä!
Raskaus eteni normaalisti, ja puhuin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä peloistani. Terveydenhoitaja lupasi että pääsen loppuraskaudessa käymään pelkopolilla. Silloin jo mielessäni päätin, että minä en alakautta synnytä. Teen ihan mitä vain, jotta minun ei sitä tarvitsisi kokea. Toivoin hartaasti, että vauvani köllähtäisi perätilaan tms.
Ensimmäisen pelkopolikäynnin kävin viikolla 32. siitä ei ollut minkäänlaista apua. Se oli vain yhtä itkua koko reissu! Minua yritettiin käännyttää ja pelkojani vähäteltiin.
Kuitenkin marssin nokka pystyssä uudestaan pelkopolille raskausviikollaviikolla 35. Silloin minua alettiin jo vähän ymmärtämään, ja lääkäri sanoi minulle sen, mitä olin halunnut kuulla koko raskauteni ajan: "ketään ei pakoteta alakautta synnyttämään."
Olin helpottunut, mutta kuitenkaan en vielä saanut sektiopäätöstä. Uusi pelkopoliaika minulle annettiin raskausviikolle 37+4, Ja luvattiin, että silloin päätetään mahdollinen sektiopäivä.
Palasin kotiin helpottuneena, ja varmana siitä että lapseni leikataan tähän maailmaan.
Mutta vauvani oli päättänyt toisin. Synnytykseni käynnistyi raskausviikolla 37+2. vesien menolla. Ja heti vesien menon jälkeen minulla alkoi voimakkaat, säännölliset supistukset. Supistukset olivat todella kivuliaita, mutta yllätyksekseni siedin ne hyvin. Matkaa synnytyssairaalaan on meiltä 120km. ambulanssilla olimme perillä n.tunnissa.
Kun pääsimme sairaalaan, Kätilö kurkkasi kohdunkaulani. Olin jo 4cm. auki! Ja vaikka kuinka yritin puhua sektiosta ja pelkopolikäynneistä, Kätilö ja lääkäri eivät ottaneet puheitani kuuleviin korviinsa. Sitten hoksasin sen: minun täytyy synnyttää alakautta, koska mitään päätöstä ei minulle ole vielä annettu sektiosta.
Minut kärrättiin saliin ja annettiin epiduraali. Oloni rauhoittui, ja aloin kätilön kanssa juttelemaan synnytyksestä. Kätilö ei jättänyt minua yksin koko aikana. Rauhoitteli ja kertoi tulevasta ponnistusvaiheesta. Enhän minä tiennyt ponnistusvaiheesta yhtikäs mitään, koska en ollut siihen edes halunnut perehtyä sektion toivossa.
Epiduraali vei kipuni täysin, ja pystyin rentoutumaan. n.3 tuntia olin pötkötellyt salissa, kun aloin tuntemaan paineentunnetta alaselässäni. Kätilö kurkkasi, ja tuumasi vain että nyt se ponnistusvaihe sitten alkaa. En pelännyt enään yhtään! En tuntenut ponnistusvaiheessa edes kipua, koska epiduraalin vaikutus ei ehtinyt lakata. Kätilö supistuskäyrää katsomalla minulle kertoi mitä täytyy tehdä ja milloin.
14min. punnauksen jälkeen sain pienen pojan rinnalleni 2750g ja 47cm.
2-tikkiä minulle laitettiin nihraumiin. Synnytykseni kesti 4h ja 50min. josta ponnistusvaihe 14min. En voisi sanoa että että synnytykseni oli täysin kivuton, mutta kipu oli helppo sietää. Minulla oli turvallinen olo koko synnytyksen ajan.
Heti synnytyksen jälkeen pystyin istumaan, kaikki oli niinkuin ennenkin.
Voin sanoa, että synnytys oli ihana kokemus. Menen milloin vain uudestaan. :flower: Suurin kiitos kuuluu minua hoitaneelle kätilölle. Hän sai pelkoni unohtumaan. Ja olen onnellinen siitä, että vauvani päätti tulla ulos alakautta ennen sektiota.
Tsemppiä kaikille teille pelosta kärsiville! :flower: :flower: Ymmärrän pelkonne, mutta olen itse helpottunut siitä, että "vahingossa" pääsinkin synnyttämään!
Kyseessä on ensimmäinen lapseni.
Plussasin noin vuosi sitten, ja olin heti alkuraskaudesta lähtien pelosta jäykkänä. Ajattelin että minähän en alakautta synnytä!
Pelkäsin kuollakseni kipua, repeämistä, itsehillinnän menettämistä, synnytyksessä yksin jäämistä, pelkäsin ettei minua ja minun toiveita kuunnella, pelkäsin kuolemaa, pelkäsin lapseni puolesta.. ..ja oikeastaan ihan kaikkia asioita mitkä vain liittyykin synnytykseen.
Raskaudenaikana kaikki alapään tutkimuksetkin olivat minulle yhtä hel**ttiä!
Raskaus eteni normaalisti, ja puhuin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä peloistani. Terveydenhoitaja lupasi että pääsen loppuraskaudessa käymään pelkopolilla. Silloin jo mielessäni päätin, että minä en alakautta synnytä. Teen ihan mitä vain, jotta minun ei sitä tarvitsisi kokea. Toivoin hartaasti, että vauvani köllähtäisi perätilaan tms.
Ensimmäisen pelkopolikäynnin kävin viikolla 32. siitä ei ollut minkäänlaista apua. Se oli vain yhtä itkua koko reissu! Minua yritettiin käännyttää ja pelkojani vähäteltiin.
Kuitenkin marssin nokka pystyssä uudestaan pelkopolille raskausviikollaviikolla 35. Silloin minua alettiin jo vähän ymmärtämään, ja lääkäri sanoi minulle sen, mitä olin halunnut kuulla koko raskauteni ajan: "ketään ei pakoteta alakautta synnyttämään."
Olin helpottunut, mutta kuitenkaan en vielä saanut sektiopäätöstä. Uusi pelkopoliaika minulle annettiin raskausviikolle 37+4, Ja luvattiin, että silloin päätetään mahdollinen sektiopäivä.
Palasin kotiin helpottuneena, ja varmana siitä että lapseni leikataan tähän maailmaan.
Mutta vauvani oli päättänyt toisin. Synnytykseni käynnistyi raskausviikolla 37+2. vesien menolla. Ja heti vesien menon jälkeen minulla alkoi voimakkaat, säännölliset supistukset. Supistukset olivat todella kivuliaita, mutta yllätyksekseni siedin ne hyvin. Matkaa synnytyssairaalaan on meiltä 120km. ambulanssilla olimme perillä n.tunnissa.
Kun pääsimme sairaalaan, Kätilö kurkkasi kohdunkaulani. Olin jo 4cm. auki! Ja vaikka kuinka yritin puhua sektiosta ja pelkopolikäynneistä, Kätilö ja lääkäri eivät ottaneet puheitani kuuleviin korviinsa. Sitten hoksasin sen: minun täytyy synnyttää alakautta, koska mitään päätöstä ei minulle ole vielä annettu sektiosta.
Minut kärrättiin saliin ja annettiin epiduraali. Oloni rauhoittui, ja aloin kätilön kanssa juttelemaan synnytyksestä. Kätilö ei jättänyt minua yksin koko aikana. Rauhoitteli ja kertoi tulevasta ponnistusvaiheesta. Enhän minä tiennyt ponnistusvaiheesta yhtikäs mitään, koska en ollut siihen edes halunnut perehtyä sektion toivossa.
Epiduraali vei kipuni täysin, ja pystyin rentoutumaan. n.3 tuntia olin pötkötellyt salissa, kun aloin tuntemaan paineentunnetta alaselässäni. Kätilö kurkkasi, ja tuumasi vain että nyt se ponnistusvaihe sitten alkaa. En pelännyt enään yhtään! En tuntenut ponnistusvaiheessa edes kipua, koska epiduraalin vaikutus ei ehtinyt lakata. Kätilö supistuskäyrää katsomalla minulle kertoi mitä täytyy tehdä ja milloin.
14min. punnauksen jälkeen sain pienen pojan rinnalleni 2750g ja 47cm.
2-tikkiä minulle laitettiin nihraumiin. Synnytykseni kesti 4h ja 50min. josta ponnistusvaihe 14min. En voisi sanoa että että synnytykseni oli täysin kivuton, mutta kipu oli helppo sietää. Minulla oli turvallinen olo koko synnytyksen ajan.
Heti synnytyksen jälkeen pystyin istumaan, kaikki oli niinkuin ennenkin.
Voin sanoa, että synnytys oli ihana kokemus. Menen milloin vain uudestaan. :flower: Suurin kiitos kuuluu minua hoitaneelle kätilölle. Hän sai pelkoni unohtumaan. Ja olen onnellinen siitä, että vauvani päätti tulla ulos alakautta ennen sektiota.
Tsemppiä kaikille teille pelosta kärsiville! :flower: :flower: Ymmärrän pelkonne, mutta olen itse helpottunut siitä, että "vahingossa" pääsinkin synnyttämään!
