Ihan itkettää kun luen juttujanne, kuinka synnytyspelkoiset saa sektion eikä lääkäri voi pakottaa synnyttämään jos äiti todella pelkää. Riippuu niin paikasta toimiiko tämä! Ilmeisesti suurimmissa kaupungeissa ja pääkaupunkiseudulla toimii, muttei ainakaan meillä!
Itselleni jäi esikoisen synnytyksestä hirveä pelko ja kun odotin toista lastani, sanoin jo heti ensimmäisestä neuvolakäynnistä alkaen, että pelkään ihan hirveästi synnytystä ensimmäisen kokemuksen pohjalta. Neuvolassa pelkoni ikäänkuin pyyhkäistiin pois toteamalla, että turha se vielä tässä vaiheessa on stressata synnytystä. Tätä jatkettiin viimeiseen kolmannekseen asti, jolloin ääni kellossa muuttui. "Myöhäistä se nyt on katua, kyllä se sieltä ulos tulee mistä on mennytkin" oli nyt kommentit. Ja minä siis sanoin joka kerta neuvolassa käydessäni, että koko ajan pelottaa enemmän. Lasketun ajan lähestyessä olin kauhuissani.
Sain sitten lähetteen sairaalan "pelkopolille", jossa tutkittiin vauvan tilanne. Hyvin menee, sanoi lääkäri, tämä vauva on selvästi pienempi kuin ensimmäinen. (esikko painoi 3700 g)
Ainoa hyöty käynnistä oli, että lääkäri suostui laittamaan papereihin merkinnän, että potilas toivoo epiduraalia. Sektio ei tullut kysymykseenkään, kun ensimmäinenkin synnytys oli mennyt "hyvin".
Synnytys käynnistettiin viikolla 42. Kokoarvio olikin nyt 4700 g, jonka kuullessani purskahdin itkuun ja sanoin etten voi synnyttää vauvaa, siinä ei käy hyvin. Minut kuvattiin ja kaikki oli taas suorastaan loistavasti. Hyvin mahtuu tulemaan sanoi lääkäri.
No ei mahtunut tulemaan hyvin, vaan meinasi kuolla hapenpuutteeseen ja jouduttiin elvyttämään. Ei onneksi painanut niin paljon kun lääkäri arvioi, vaan "vain" 4100 g. Yhtään isompi jos olisi ollut niin ei kyllä olisi elävänä selvinnyt. Vauvan ensimmäiset elinpäivät sitten menivätkin siihen, että tutkittiin kaikki mahdolliset veri- ja selkäydinnäytteet sekä aivokuvat, että onko aivotoimintaa vai ei. Löytyi myös lisämunuaisen verenvuoto, synnytyskomplikaatio. Ilmeisesti harvinainen, kun piti kahden lääkärin käydä pyytämässä kolmaskin katsomaan, eikä kukaan ollut aikaisemmin sellaista nähnyt.
Ensimmäinen vuosi ravattiin lääkäreillä jotka tutkivat lapsen kehitystä. Luojan kiitos kaikki näyttää tällä hetkellä olevan kunnossa, kun lapsi on 3 v.
Ikinä en enää synnytä. Haaveet kolmannesta lapsesta saivat jäädä, en yksinkertaisesti uskalla lähteä enää kokeilemaan onneani, ainakaan kotipaikkani sairaalaan. Kadehtien luen pääkaupunkiseudun synnyttäjistä, jotka saavat ihan valita mihin sairaalaan haluavat mennä. Ja saavat sektionkin pelon takia, jos eivät halua alateitse synnyttää. En haluaisi kuulostaa katkeralta, mutta katkera olen. Miksei kaikissa sairaaloissa voisi olla samanlaiset toimintamallit, niin ehkä täällä "maallakin" olisi joskus empaattisia lääkäreitä ja synnytyspelko otettaisiin tosissaan.
Itselleni jäi esikoisen synnytyksestä hirveä pelko ja kun odotin toista lastani, sanoin jo heti ensimmäisestä neuvolakäynnistä alkaen, että pelkään ihan hirveästi synnytystä ensimmäisen kokemuksen pohjalta. Neuvolassa pelkoni ikäänkuin pyyhkäistiin pois toteamalla, että turha se vielä tässä vaiheessa on stressata synnytystä. Tätä jatkettiin viimeiseen kolmannekseen asti, jolloin ääni kellossa muuttui. "Myöhäistä se nyt on katua, kyllä se sieltä ulos tulee mistä on mennytkin" oli nyt kommentit. Ja minä siis sanoin joka kerta neuvolassa käydessäni, että koko ajan pelottaa enemmän. Lasketun ajan lähestyessä olin kauhuissani.
Sain sitten lähetteen sairaalan "pelkopolille", jossa tutkittiin vauvan tilanne. Hyvin menee, sanoi lääkäri, tämä vauva on selvästi pienempi kuin ensimmäinen. (esikko painoi 3700 g)
Ainoa hyöty käynnistä oli, että lääkäri suostui laittamaan papereihin merkinnän, että potilas toivoo epiduraalia. Sektio ei tullut kysymykseenkään, kun ensimmäinenkin synnytys oli mennyt "hyvin".
Synnytys käynnistettiin viikolla 42. Kokoarvio olikin nyt 4700 g, jonka kuullessani purskahdin itkuun ja sanoin etten voi synnyttää vauvaa, siinä ei käy hyvin. Minut kuvattiin ja kaikki oli taas suorastaan loistavasti. Hyvin mahtuu tulemaan sanoi lääkäri.
No ei mahtunut tulemaan hyvin, vaan meinasi kuolla hapenpuutteeseen ja jouduttiin elvyttämään. Ei onneksi painanut niin paljon kun lääkäri arvioi, vaan "vain" 4100 g. Yhtään isompi jos olisi ollut niin ei kyllä olisi elävänä selvinnyt. Vauvan ensimmäiset elinpäivät sitten menivätkin siihen, että tutkittiin kaikki mahdolliset veri- ja selkäydinnäytteet sekä aivokuvat, että onko aivotoimintaa vai ei. Löytyi myös lisämunuaisen verenvuoto, synnytyskomplikaatio. Ilmeisesti harvinainen, kun piti kahden lääkärin käydä pyytämässä kolmaskin katsomaan, eikä kukaan ollut aikaisemmin sellaista nähnyt.
Ensimmäinen vuosi ravattiin lääkäreillä jotka tutkivat lapsen kehitystä. Luojan kiitos kaikki näyttää tällä hetkellä olevan kunnossa, kun lapsi on 3 v.
Ikinä en enää synnytä. Haaveet kolmannesta lapsesta saivat jäädä, en yksinkertaisesti uskalla lähteä enää kokeilemaan onneani, ainakaan kotipaikkani sairaalaan. Kadehtien luen pääkaupunkiseudun synnyttäjistä, jotka saavat ihan valita mihin sairaalaan haluavat mennä. Ja saavat sektionkin pelon takia, jos eivät halua alateitse synnyttää. En haluaisi kuulostaa katkeralta, mutta katkera olen. Miksei kaikissa sairaaloissa voisi olla samanlaiset toimintamallit, niin ehkä täällä "maallakin" olisi joskus empaattisia lääkäreitä ja synnytyspelko otettaisiin tosissaan.
