K
Kiira
Vieras
En ymmärrä itseäni.
Ollaan mieheni kanssa seurusteltu vähän reilu 2 vuotta, ja tämä toinen vuosi on ollut ihan hirveä. Minä olen hirveä.. Minua ei kiinnosta yhtään mikään, en jaksa innostua mistään. Olen kylmä ja ilkeä. Välissä on toki hyviä päiviä, mutta enemmän niitä huonoja. Ilkeilen ja kiukuttelen ihan turhasta, ja koko ajan.
Mies on yrittänyt kaikkensa. On mukava, hellä, näyttää tunteensa ja sanoo rakastavansa. Nyt mies sanoi, että ei kohta enää jaksa, masentuu kanssani itsekin.
Ollaan juteltu näistä asioista sata kertaa. Aina tullaan siihen tulokseen, että meidän pitää alkaa keskustelemaan enemmän, ja viettämään aikaa yhdessä, sitä kautta sitä keskusteluakin syntyy, kun vietämme enemmän aikaa yhdessä. Pari päivää, viikko menee hyvin, ja sitten se taas unohtuu. Minulta. Mies yrittää, mutta kyllästyy kohta yksin yrittämiseen..
Minulla on vuorotyö ja lisäksi työmatkani on 70km suuntaansa. Tämä verottaa hirveästi meitä; yhteistä aikaa on vähän. Otin lopputilin, että pääsen muuttamaan takaisin kotiin, jospa saisimme enemmän yhteistä aikaa. Pelkään, jaksaako mies odottaa edes tätä paria viikkoa, että elämämme taas normalisoituu. Ja muuttuuko tämä vai jatkuuko kaikki samanlaisena?
Olen oikeasti kamala tyranni. En ymmärrä, koska minusta on tällainen tullut.. En osaa yhtään olla kumppani ja ystävä miehelleni.. Jos mieheni sanoo minulle jostain asiasta vähänkin negatiiviseen sävyyn, minä hyökkään päälle kuin yleinen syyttäjä. Nokittelen ja olen ihan hirveän ilkeä.. Vaikka mies ei olisi tarkoittanut sanomisiaan pahalla, asiasta tulee kauhea haloo, ja aina käy niin että mies anelee minulta anteeksi sanomisiaan, jotta saa minut leppymään.
MITÄ MINÄ TEEN ITSELLENI???? En halua menettää miestäni, hän on elämäni rakkaus. Tiesin sen jo 5 vuotta ennen kuin aloimme seurustelemaan, ja oli unelmieni täyttymys, kun aloitimme yhteisen elämän. En missään nimessä halua loukata miestäni, rakastan häntä yli kaiken. Miten saan itselleni taottua päähän, että mieheni ei ole viholliseni?
Paljon juontuu asioita lapsuudestani, sen tiedän. Mutta miten saan muutosta aikaan omassa itsessäni ja ajatuksissani?
E- pillerit ainakin lopetan, huomaan että vaikuttavat mielialaan ja haluihin paljon joten ne loppuu. Olen yrittänyt lisätä liikuntaa, josko se piristäisi mieltä, mutta ei.. Vitamiinit haen kaupasta heti maanantaina, jos niillä saisi yleistä mielialaa kohotettua. Täytyy kai mielenterveystoimistoon varata aika, täytyy jatkaa keskustelua lapsuuden jutuista.
Kiitos, halusin vain purkaa tätä oloa johonkin.
Ollaan mieheni kanssa seurusteltu vähän reilu 2 vuotta, ja tämä toinen vuosi on ollut ihan hirveä. Minä olen hirveä.. Minua ei kiinnosta yhtään mikään, en jaksa innostua mistään. Olen kylmä ja ilkeä. Välissä on toki hyviä päiviä, mutta enemmän niitä huonoja. Ilkeilen ja kiukuttelen ihan turhasta, ja koko ajan.
Mies on yrittänyt kaikkensa. On mukava, hellä, näyttää tunteensa ja sanoo rakastavansa. Nyt mies sanoi, että ei kohta enää jaksa, masentuu kanssani itsekin.
Ollaan juteltu näistä asioista sata kertaa. Aina tullaan siihen tulokseen, että meidän pitää alkaa keskustelemaan enemmän, ja viettämään aikaa yhdessä, sitä kautta sitä keskusteluakin syntyy, kun vietämme enemmän aikaa yhdessä. Pari päivää, viikko menee hyvin, ja sitten se taas unohtuu. Minulta. Mies yrittää, mutta kyllästyy kohta yksin yrittämiseen..
Minulla on vuorotyö ja lisäksi työmatkani on 70km suuntaansa. Tämä verottaa hirveästi meitä; yhteistä aikaa on vähän. Otin lopputilin, että pääsen muuttamaan takaisin kotiin, jospa saisimme enemmän yhteistä aikaa. Pelkään, jaksaako mies odottaa edes tätä paria viikkoa, että elämämme taas normalisoituu. Ja muuttuuko tämä vai jatkuuko kaikki samanlaisena?
Olen oikeasti kamala tyranni. En ymmärrä, koska minusta on tällainen tullut.. En osaa yhtään olla kumppani ja ystävä miehelleni.. Jos mieheni sanoo minulle jostain asiasta vähänkin negatiiviseen sävyyn, minä hyökkään päälle kuin yleinen syyttäjä. Nokittelen ja olen ihan hirveän ilkeä.. Vaikka mies ei olisi tarkoittanut sanomisiaan pahalla, asiasta tulee kauhea haloo, ja aina käy niin että mies anelee minulta anteeksi sanomisiaan, jotta saa minut leppymään.
MITÄ MINÄ TEEN ITSELLENI???? En halua menettää miestäni, hän on elämäni rakkaus. Tiesin sen jo 5 vuotta ennen kuin aloimme seurustelemaan, ja oli unelmieni täyttymys, kun aloitimme yhteisen elämän. En missään nimessä halua loukata miestäni, rakastan häntä yli kaiken. Miten saan itselleni taottua päähän, että mieheni ei ole viholliseni?
Paljon juontuu asioita lapsuudestani, sen tiedän. Mutta miten saan muutosta aikaan omassa itsessäni ja ajatuksissani?
E- pillerit ainakin lopetan, huomaan että vaikuttavat mielialaan ja haluihin paljon joten ne loppuu. Olen yrittänyt lisätä liikuntaa, josko se piristäisi mieltä, mutta ei.. Vitamiinit haen kaupasta heti maanantaina, jos niillä saisi yleistä mielialaa kohotettua. Täytyy kai mielenterveystoimistoon varata aika, täytyy jatkaa keskustelua lapsuuden jutuista.
Kiitos, halusin vain purkaa tätä oloa johonkin.