A
Aniida
Vieras
Mielestäni minä ja mieheni olemme ajautuneet umpikujaan. En voi sanoa sitä ääneen mutta ajattelen eroa päivittäin.
Olemme olleet yhdessä yli 6 vuotta. Meillä on kaksi lasta, 1,5- vuotias ja 5- vuotias. Ensimmäinen lapsemme syntyi 1,5 vuotta tapaamisemme jälkeen. Menimme naimisiin ja paketti alkoi pyöriä.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet todella rankkoja. Nuorimman tyttären syntymä, mieheni sairastui nivel-reumaan jonka takia hän on opiskelijana jälleen, mieheni opiskelun aloittamisen takia tulomme ovat tippuneet roimasti, olemme muuttaneet 3 kertaa viimeisen vuoden aikana halvemman asumusmuodon löytymisen toivosta, minä olen aloittanut viime keväänä työt uudessa paikassa äitiysloman jälkeen, jouduimme asumaan vanhemmillani kesän ajan, nuorin tyttäremme herää aamuisin jo klo 4-5 välillä jne
Mutta isoin asia tässä tämän kaiken pöhinän keskellä on se, etten enää tavoita miestäni. En pääse samalle taajuudelle hänen kanssaan, välillä tuntuu etten pääse edes samaan maailmaan, samaan huoneeseen tai tilaan hänen kanssaan. Kun minä sanon kissa, hän kuulee "koira". Hänen mielestään kaikki mitä sanon kuulostaa valitukselta ja syyttelyltä. Mielestäni taas hän vastailee minulle ilkeästi ja kylmästi. Saamme riidan aikaiseksi mistä vaan ja koko ajan. Juuri 20 minuuttia sitten soitin töistä kotiin ja kehuin kuinka hieno ilma ulkona näyttää olevan ja "tsadaa" riita oli valmis, sillä mieheni sanoi että ulkona on kylmä eikä hieno ilma ollenkaan. Ja tästä me sitten riitelimme koko puhelun ajan, totta kai palasimme edellisiin riitoihin ja siihen kuinka minä aina syyttelen ja painostan ja hän aina puhuu kylmästi minulle.
Aina ja aina, tiedän ettei saisi käyttää sanoja aina eikä ikinä, kun riitelee. Tiedän että minun olisi pitänyt sanoa vaan "ai, mielestäsi on kylmä? no minä koin ilman hienoksi, mutta onhan siellä tosiaan hieman viileää." Mutta sanoin, nauraen kylläkin, että "eihän ole, siellä on mahtava ilma" johon mieheni sanoi että "miksi minun pitää aina vänkätä asioista, miksi minun mielipiteeni on aina oikea? " Tämä ei kuulosta ollenkaan vakavalta, ilmakeskustelut eivät kaada parisuhdetta, senhän sanoo järkikin. Mutta kun joka ikinen asia josta keskustelumme tuottaa tällaisen riidan, koen olevani voimaton. Kun menen töistä kotiin, niin pinnistän jotta olisin rento ja hyväntuulinen, mutta saatan aistia kotona kireyttä miehestäni. Kun yritän keskustella tästä, mieheni sanoo, että ehkä tuon kireyden itse mukanani, että kotona on aivan hyvä ilmapiiri ennen kuin tulin. En tiedä. Minua vain ja ainoastaan pelottaa. Olen aivan sekaisin mikä olisi oikein.
Olen huolissani lapsistamme, joista vanhempi jo tietenkin tajuaa että riitelemme koko ajan ja hän yrittää hauskuuttaa meitä ja vaihtaa puheenaihetta ja tehdä kaikki konstit jotka 5-vuotiaalla on käytössään, jotta lopettaisimme väkättelyn ja kinastelun. Tunnen isoja omantunnon pistoksia tästä. Yritän usein rauhoitella tilannetta ja siirtää riitelyä myöhemmäksi.
Mahani puristuu kasaan ja päässä tuntuu jyskytystä, kun tajuan että taas, taas tästä tulee riita, että se on väistämätöntä ja että en saa sitä tyrehtymään. Olen kokeillut kaikenlaista; pistänyt asiaa vitsiksi, nauranut asialle, vaihtanut puheenaihetta, pyytänyt ettemme riitelisi, pyytänyt että puhutaan tästä vasta illalla kun lapsemme nukkuvat, antanut periksi ja vaikka mitä! Kun yritän painaa asiaa huumorilla, mieheni sanoo etten ota asiaa tosissaan. Kun yritän vaihtaa puheenaihetta, mieheni kokee että minua ei kiinnosta meidän väliset asiat. Kun pyydän että lopettaisimme riitelyn, mieheni usein sanoo, että ei hän edes riitele ja että minä kuvittelen että riitelemme. Kun annan periksi, mieheni sanoo, että periksi annolla minä kuitenkin piikittelen häntä ja vaikka en sitä sanokaan niin syytän häntä. Mutta on toki niinkin, että enhän minä tiedä kuinka mieheni nämä tilanteet kokee. Voihan olla ettei hän edes riitele, että hänen tapansa on vain puhua hieman "kalskeaan" sävyyn. Että ehkä minun periksiannossani hän kuulee sen sisälläni roihuavan katkeruuden. On tietenkin niinkin että välillä, koen voimattomuutta siitä että riitelemme jatkuvasti ja siksi vaan haluan kadota tilanteesta ja siirtää sitä myöhemmin, vaikka oikea hetki olisi puhua siitä juuri silloin.
Mieheni urheilee tai urheilisi kovasti, mutta lastemme syntymien takia olen pyytänyt häntä rajoittamaan poissaolojaan. Minusta 5-6 kertaa viikossa harkkoja, silloin kun lapset ovat pieniä, on liikaa. Tämä on yksi niistä isoista asioista joista riitelemme jatkuvasti. Tiedän, että en anna hänen olla "oma itsensä" kun olen pyytänyt häntä luopumaan urheilusta tai oikeastaan vähentämään sitä. Tiedän että hän melkein pelkää sanoa minulle että hänellä on tänään harkat, Kysymyksessähän on vain jalkapalloa. Mutta asia on kärjistynyt liian suureksi, silloin kun ensimmäinen lapsemme oli pieni, valvoi yöt ja minä olin ensin päivät yksin ja sitten illat yksin ja sitten yöt imetin. Tästä asiasta on tullut minulle punainen vaate, vaikkakin olen päässyt asian kanssa niin pitkälle, että olen moneen otteeseen sanonut että kunhan hän harratsaa vain 2-3 kertaa viikossa, niin se on ihan ok. Mieheni on ehdottanut moneen otteeseen, että minunkin pitäisi liikkua enemmän. Että saisin niin asioihin etäisyyttä ja sitä liikunnan tuottamaa hyvää oloa. Mutta jos kummatkin vanhemmat liikkuvat 2-3 viikossa, niin missä on silloin yhteinen, perheen yhteinen aika? Tarvitaanko sellaista? Mielestäni lapset tarvitsevat sitä että ollaan vaan yhdessä, leikitään ja tehdään kotihommia ja käydään puistossa. Mutta jos viikossa on 7 päivää, ja kummatkin vanhemmat ovat töissä 7-17, niin kaikkea ei ehdi. Koskaan emme pääse kompromissiin tässä asiassa. Tällä hetkellä tilanne on se, että mieheni liikkuu noin 2-3 kertaa viikossa ja minä en ollenkaan. Minä koen että se perheen yhdessäolo on tärkeämpää. Tämä toki tekee minut katkeraksi mieheni menoista.
Toinen, erittäin iso ongelma välillämme on seksi. Meidän seksi on upeaa! Se tuntuu molemmista aina hyvältä ja vain silloin voin todella enää tuntea olevani miestäni lähellä. Mutta seksiä on vain hyvin, hyvin harvoin. Ehkä vain kerran kuukaudessa, jos niinkään usein. Syy olen minä. Lastemme syntymien jälkeen on kuin minusta olisi käännetty jonkinlainen "halu-nappula" pois päältä. Ajattelen usein pelkästään unta. lasken illalla kuinka monta tuntia saan nukkua jos menen nyt nukkumaan ja jos lapsemme herääkin vasta kuudelta. Olen tullut riippuvaiseksi unesta ja teen lähes mitä vain että pääsisin nukkumaan. Eli toisin sanoen, nukun mieluummin kuin harrastan seksiä. Koko ajatus tuntuu tukahduttavalta ja epämiellyttävältä illalla kun vaihtoehtona on, ai, niin ihana ihana kaiken alleen peittävä uni! Olisin siis mieluummin aamuseksin harrastaja, mutta missä lapsiperheessä seksiä voi harrastaa aamulla. Lapset nukkuvat samassa huoneessa kanssaan ja jos haluaisimme harrastaa aamuseksiä, se olisi enemmänkin aamuyö-seksiä, koska sitä varten pitäisi laittaa kello neljältä soimaan. Ja minäkö luopuisin yöunista? En koskaan. Miestäni tämä turhauttaa ja vihastuttaa. Hänen mielestään (luonnollisesti) meillä on AIVAN liian vähän seksiä ja hän pahoittaa joka kerta mielensä (siis useita kertoja viikossa) kun kerron meneväni nukkumaan. Nykyään itseasissa ahdistus siitä, että sanon meneväni nukkumaan on samaa tasoa kun jos joutuisin tunnustamaan hänelle jonkin pahan teon. Omaatuntoa korventaa niin valtavasti joka ilta, kun tiedän että seksiä pitäisi olla, mutta haluan vain lukemaan kirjaa (kirjojen luku on ainoa harrastukseni enää nykyään ja siitä en tahdo luopua, se on ainoaa omaa aikaani) ja nukkumaan. Tiedän itsekin sen että läheisyytemme ja kanssakäymisemme olisi helpompaa jos meillä olisi enemmän seksiä. En vain ole keksinyt vielä miten ihmeessä saan käännettyä sen nappulan päälle, jossa halu voittaa väsymyksen ja sen tunteen kun saa itsekseen käpertyä sänkyyn peiton alle ja lukea hetken aikaa kirjaa.
Näistä syistä siis mietin eroa päivittäin. Kun riitelemme mielessäni hoen itselleni "eroan, eroan, eroan, eroan". Tiedän kuitenkin että en uskalla enkä toisaalta haluakkaan tehdä sitä. Jos olisi yksin, ehkä minulla ei olisi riitoja, mutta muita vaikeuksia olisi varmasti. Kuitenkin se pyörii mielessäni ja koen että olemme juosseet viimeiset kuusi vuotta kohti tätä umpikujaa jota olemme nyt saavuttamassa. Tunnen että ärsytän miestäni ja että häntä harmittaa liian monet asiat välillämme. Toisinaan toivon että hän löytäisi jonkun toisen, jotta pääsisimme tästä piinasta. Tiedän kuitenkin että hän on liian hyvä ihminen tekemään sellaista minulle. Sitten pääsenkin siitä hyvin tuntemaan huonoa omaa tuntoa siitä että "kaipailen" eroa. Miten ihmiset pääsevät takaisin samalle tasolle? Toisinaan tuntuu että emme ole koskaan samalla tasolla olleetkaan. Että hetken huuma ja se rakkaus joka joskus oli, paloi hetken ja siitä olisi pitänyt osata päästää irti jo silloin, mutta meille olikin syntymässä tytär ja pidämme suhteesta nyt kiinni vain tahdon voimalla, emme rakkauden. Emme harrasta samoja asioita, emme edes usein naura samoille asioille. Olemme usein samaa mieltä yleisistä asioista, mutta asioista joista olemme samaa mieltäkin syntyy usein riitaa, sillä puhumme "eri kieltä", toisin sanoen ymmärrämme toisiamme jatkuvasti väärin. Emme todella ole pariskunta joka vain katseesta tietää mitä toinen ajattelee. Auts, emme lähellekään. Tiedän, että minussa olisi paljon korjattavaa, tiedän että se että parisuhde toimii lähtee vain itsestä. En vain tiedä mitä korjaisin tai miten. Se tuntuu raskaalta ja masentavalta, ja huomaan etten ole enää aikoihin ollut rehellisesti iloinen mieheni kanssa.
Olemme olleet yhdessä yli 6 vuotta. Meillä on kaksi lasta, 1,5- vuotias ja 5- vuotias. Ensimmäinen lapsemme syntyi 1,5 vuotta tapaamisemme jälkeen. Menimme naimisiin ja paketti alkoi pyöriä.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet todella rankkoja. Nuorimman tyttären syntymä, mieheni sairastui nivel-reumaan jonka takia hän on opiskelijana jälleen, mieheni opiskelun aloittamisen takia tulomme ovat tippuneet roimasti, olemme muuttaneet 3 kertaa viimeisen vuoden aikana halvemman asumusmuodon löytymisen toivosta, minä olen aloittanut viime keväänä työt uudessa paikassa äitiysloman jälkeen, jouduimme asumaan vanhemmillani kesän ajan, nuorin tyttäremme herää aamuisin jo klo 4-5 välillä jne
Mutta isoin asia tässä tämän kaiken pöhinän keskellä on se, etten enää tavoita miestäni. En pääse samalle taajuudelle hänen kanssaan, välillä tuntuu etten pääse edes samaan maailmaan, samaan huoneeseen tai tilaan hänen kanssaan. Kun minä sanon kissa, hän kuulee "koira". Hänen mielestään kaikki mitä sanon kuulostaa valitukselta ja syyttelyltä. Mielestäni taas hän vastailee minulle ilkeästi ja kylmästi. Saamme riidan aikaiseksi mistä vaan ja koko ajan. Juuri 20 minuuttia sitten soitin töistä kotiin ja kehuin kuinka hieno ilma ulkona näyttää olevan ja "tsadaa" riita oli valmis, sillä mieheni sanoi että ulkona on kylmä eikä hieno ilma ollenkaan. Ja tästä me sitten riitelimme koko puhelun ajan, totta kai palasimme edellisiin riitoihin ja siihen kuinka minä aina syyttelen ja painostan ja hän aina puhuu kylmästi minulle.
Aina ja aina, tiedän ettei saisi käyttää sanoja aina eikä ikinä, kun riitelee. Tiedän että minun olisi pitänyt sanoa vaan "ai, mielestäsi on kylmä? no minä koin ilman hienoksi, mutta onhan siellä tosiaan hieman viileää." Mutta sanoin, nauraen kylläkin, että "eihän ole, siellä on mahtava ilma" johon mieheni sanoi että "miksi minun pitää aina vänkätä asioista, miksi minun mielipiteeni on aina oikea? " Tämä ei kuulosta ollenkaan vakavalta, ilmakeskustelut eivät kaada parisuhdetta, senhän sanoo järkikin. Mutta kun joka ikinen asia josta keskustelumme tuottaa tällaisen riidan, koen olevani voimaton. Kun menen töistä kotiin, niin pinnistän jotta olisin rento ja hyväntuulinen, mutta saatan aistia kotona kireyttä miehestäni. Kun yritän keskustella tästä, mieheni sanoo, että ehkä tuon kireyden itse mukanani, että kotona on aivan hyvä ilmapiiri ennen kuin tulin. En tiedä. Minua vain ja ainoastaan pelottaa. Olen aivan sekaisin mikä olisi oikein.
Olen huolissani lapsistamme, joista vanhempi jo tietenkin tajuaa että riitelemme koko ajan ja hän yrittää hauskuuttaa meitä ja vaihtaa puheenaihetta ja tehdä kaikki konstit jotka 5-vuotiaalla on käytössään, jotta lopettaisimme väkättelyn ja kinastelun. Tunnen isoja omantunnon pistoksia tästä. Yritän usein rauhoitella tilannetta ja siirtää riitelyä myöhemmäksi.
Mahani puristuu kasaan ja päässä tuntuu jyskytystä, kun tajuan että taas, taas tästä tulee riita, että se on väistämätöntä ja että en saa sitä tyrehtymään. Olen kokeillut kaikenlaista; pistänyt asiaa vitsiksi, nauranut asialle, vaihtanut puheenaihetta, pyytänyt ettemme riitelisi, pyytänyt että puhutaan tästä vasta illalla kun lapsemme nukkuvat, antanut periksi ja vaikka mitä! Kun yritän painaa asiaa huumorilla, mieheni sanoo etten ota asiaa tosissaan. Kun yritän vaihtaa puheenaihetta, mieheni kokee että minua ei kiinnosta meidän väliset asiat. Kun pyydän että lopettaisimme riitelyn, mieheni usein sanoo, että ei hän edes riitele ja että minä kuvittelen että riitelemme. Kun annan periksi, mieheni sanoo, että periksi annolla minä kuitenkin piikittelen häntä ja vaikka en sitä sanokaan niin syytän häntä. Mutta on toki niinkin, että enhän minä tiedä kuinka mieheni nämä tilanteet kokee. Voihan olla ettei hän edes riitele, että hänen tapansa on vain puhua hieman "kalskeaan" sävyyn. Että ehkä minun periksiannossani hän kuulee sen sisälläni roihuavan katkeruuden. On tietenkin niinkin että välillä, koen voimattomuutta siitä että riitelemme jatkuvasti ja siksi vaan haluan kadota tilanteesta ja siirtää sitä myöhemmin, vaikka oikea hetki olisi puhua siitä juuri silloin.
Mieheni urheilee tai urheilisi kovasti, mutta lastemme syntymien takia olen pyytänyt häntä rajoittamaan poissaolojaan. Minusta 5-6 kertaa viikossa harkkoja, silloin kun lapset ovat pieniä, on liikaa. Tämä on yksi niistä isoista asioista joista riitelemme jatkuvasti. Tiedän, että en anna hänen olla "oma itsensä" kun olen pyytänyt häntä luopumaan urheilusta tai oikeastaan vähentämään sitä. Tiedän että hän melkein pelkää sanoa minulle että hänellä on tänään harkat, Kysymyksessähän on vain jalkapalloa. Mutta asia on kärjistynyt liian suureksi, silloin kun ensimmäinen lapsemme oli pieni, valvoi yöt ja minä olin ensin päivät yksin ja sitten illat yksin ja sitten yöt imetin. Tästä asiasta on tullut minulle punainen vaate, vaikkakin olen päässyt asian kanssa niin pitkälle, että olen moneen otteeseen sanonut että kunhan hän harratsaa vain 2-3 kertaa viikossa, niin se on ihan ok. Mieheni on ehdottanut moneen otteeseen, että minunkin pitäisi liikkua enemmän. Että saisin niin asioihin etäisyyttä ja sitä liikunnan tuottamaa hyvää oloa. Mutta jos kummatkin vanhemmat liikkuvat 2-3 viikossa, niin missä on silloin yhteinen, perheen yhteinen aika? Tarvitaanko sellaista? Mielestäni lapset tarvitsevat sitä että ollaan vaan yhdessä, leikitään ja tehdään kotihommia ja käydään puistossa. Mutta jos viikossa on 7 päivää, ja kummatkin vanhemmat ovat töissä 7-17, niin kaikkea ei ehdi. Koskaan emme pääse kompromissiin tässä asiassa. Tällä hetkellä tilanne on se, että mieheni liikkuu noin 2-3 kertaa viikossa ja minä en ollenkaan. Minä koen että se perheen yhdessäolo on tärkeämpää. Tämä toki tekee minut katkeraksi mieheni menoista.
Toinen, erittäin iso ongelma välillämme on seksi. Meidän seksi on upeaa! Se tuntuu molemmista aina hyvältä ja vain silloin voin todella enää tuntea olevani miestäni lähellä. Mutta seksiä on vain hyvin, hyvin harvoin. Ehkä vain kerran kuukaudessa, jos niinkään usein. Syy olen minä. Lastemme syntymien jälkeen on kuin minusta olisi käännetty jonkinlainen "halu-nappula" pois päältä. Ajattelen usein pelkästään unta. lasken illalla kuinka monta tuntia saan nukkua jos menen nyt nukkumaan ja jos lapsemme herääkin vasta kuudelta. Olen tullut riippuvaiseksi unesta ja teen lähes mitä vain että pääsisin nukkumaan. Eli toisin sanoen, nukun mieluummin kuin harrastan seksiä. Koko ajatus tuntuu tukahduttavalta ja epämiellyttävältä illalla kun vaihtoehtona on, ai, niin ihana ihana kaiken alleen peittävä uni! Olisin siis mieluummin aamuseksin harrastaja, mutta missä lapsiperheessä seksiä voi harrastaa aamulla. Lapset nukkuvat samassa huoneessa kanssaan ja jos haluaisimme harrastaa aamuseksiä, se olisi enemmänkin aamuyö-seksiä, koska sitä varten pitäisi laittaa kello neljältä soimaan. Ja minäkö luopuisin yöunista? En koskaan. Miestäni tämä turhauttaa ja vihastuttaa. Hänen mielestään (luonnollisesti) meillä on AIVAN liian vähän seksiä ja hän pahoittaa joka kerta mielensä (siis useita kertoja viikossa) kun kerron meneväni nukkumaan. Nykyään itseasissa ahdistus siitä, että sanon meneväni nukkumaan on samaa tasoa kun jos joutuisin tunnustamaan hänelle jonkin pahan teon. Omaatuntoa korventaa niin valtavasti joka ilta, kun tiedän että seksiä pitäisi olla, mutta haluan vain lukemaan kirjaa (kirjojen luku on ainoa harrastukseni enää nykyään ja siitä en tahdo luopua, se on ainoaa omaa aikaani) ja nukkumaan. Tiedän itsekin sen että läheisyytemme ja kanssakäymisemme olisi helpompaa jos meillä olisi enemmän seksiä. En vain ole keksinyt vielä miten ihmeessä saan käännettyä sen nappulan päälle, jossa halu voittaa väsymyksen ja sen tunteen kun saa itsekseen käpertyä sänkyyn peiton alle ja lukea hetken aikaa kirjaa.
Näistä syistä siis mietin eroa päivittäin. Kun riitelemme mielessäni hoen itselleni "eroan, eroan, eroan, eroan". Tiedän kuitenkin että en uskalla enkä toisaalta haluakkaan tehdä sitä. Jos olisi yksin, ehkä minulla ei olisi riitoja, mutta muita vaikeuksia olisi varmasti. Kuitenkin se pyörii mielessäni ja koen että olemme juosseet viimeiset kuusi vuotta kohti tätä umpikujaa jota olemme nyt saavuttamassa. Tunnen että ärsytän miestäni ja että häntä harmittaa liian monet asiat välillämme. Toisinaan toivon että hän löytäisi jonkun toisen, jotta pääsisimme tästä piinasta. Tiedän kuitenkin että hän on liian hyvä ihminen tekemään sellaista minulle. Sitten pääsenkin siitä hyvin tuntemaan huonoa omaa tuntoa siitä että "kaipailen" eroa. Miten ihmiset pääsevät takaisin samalle tasolle? Toisinaan tuntuu että emme ole koskaan samalla tasolla olleetkaan. Että hetken huuma ja se rakkaus joka joskus oli, paloi hetken ja siitä olisi pitänyt osata päästää irti jo silloin, mutta meille olikin syntymässä tytär ja pidämme suhteesta nyt kiinni vain tahdon voimalla, emme rakkauden. Emme harrasta samoja asioita, emme edes usein naura samoille asioille. Olemme usein samaa mieltä yleisistä asioista, mutta asioista joista olemme samaa mieltäkin syntyy usein riitaa, sillä puhumme "eri kieltä", toisin sanoen ymmärrämme toisiamme jatkuvasti väärin. Emme todella ole pariskunta joka vain katseesta tietää mitä toinen ajattelee. Auts, emme lähellekään. Tiedän, että minussa olisi paljon korjattavaa, tiedän että se että parisuhde toimii lähtee vain itsestä. En vain tiedä mitä korjaisin tai miten. Se tuntuu raskaalta ja masentavalta, ja huomaan etten ole enää aikoihin ollut rehellisesti iloinen mieheni kanssa.
