Toggle sidebar

Te joilla ollut rankkaa/surua lapsuudessa, kuinka luulet että se on vaikuttanut sinuun äitinä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Emmaus"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
E

"Emmaus"

Vieras
Eli kysyisin teiltä jotka olette kokeneet kovia tai surua lapsuudessa; miten uskot että se vaikuttaa omiin tapoihisi kasvattaa lastasi tai siihne millainen äiti olet?

Yritätkö olla esimerkiksi täysin erilainen kuin omat vanhempasi, vai huomaatko toistavasi samoja "virheitä" tai tapoja mitä vanhempasi? Yritätkö suojella lastasi asioilta joita itse jouduit kokemaan?

Ja myöskin, luuletko että rankan lapsuutesi takia hankit lapset aikaisin ja rakensit "oman perheen" vai epäröitkö edes lapsen hankintaa?

Kyselen, koska vaikka vanhempani ovat aina olleet koko maailmani, oli lapsuudessani paljon asioita jotka olisivat voineet jäädä kokematta, elin tosi turvattoman lapsuuden. En itse vielä ole saanut lapsia mutta mietin usein kuinkakohan juuri tuo lapsuus tulisi vaikuttamaan "äitiyteeni", jos lapsia siis luoja suo.
 
Minulla on 1,5-vuotias poika, jonka sain 41-vuotiaana (kumppanin löytäminen kesti kauan huonon itsetunnon vuoksi). Olen äitinä varmastikin vähän yliherkkä ja koitan kaikin keinoin välttää sitä, että poika kokisi turvattomuuden tunteita tai pahaa mieltä, mitkä tunteet kuuluivat jatkuvasti minun lapsuuteeni. Jälkimmäistä lajia tulee tietysti pakostikin, kun lasta joutuu kieltämään. Poika nukkuu edelleen pinnasängyssä meidän parisänkymme vieressä (yksi pinna on poistettu, että yllän taputtelemaan häntä jos itkee yöllä), eikä hän ole kertaakaan ollut yökylässä muiden hoidossa. En tiedä koska raskin pistää pojan omaan huoneeseensa nukkumaan. En tiedä liittyykö se mitenkään omaan lapsuuteeni, mutta olen sitä mieltä, että pienen lapsen tai ainakaan vauvan ei kuulu nukkua yksin. Eläinmaailmassakaan minkään nisäkkään emot eivät jätä pentujaan yksin vaan ovat koko ajan vieressä.
 
Olen kokenut hurjia lapsuudessani. Jumala on parantanut minut sisäisistä solmuista.
Olin vähän kateellinen omalle vauvalleni antamastani tuesta ja hyvästä hoidosta. Itselläni ei tällaista tiettävästi ole ollut ja olen tuntenut sen koko elämäni ajan, kunnes Jumala paransi haavani muutama vuosi uskoontulon jälkeen. Jumala sanoo raamatussa: tulkaa minun tyköni te työtätekeväiset ja raskautetut niin minä annan teille levon, en minä anna niin kuin maailma antaa minun rauhani minä annan teille. Menin sieluni kanssa rukouksessa yksinkertaisesti Jumalan luo, niin kuin lapsi ja itkin orpouttani, sitä etten tiennyt mitä tarkoittaa kun mulla on isä tai äiti. Itkin ja koin sen hyvin raskaaksi, olisin tahtonut tehdä mitä muuta (melkeinpä) tahansa kuin olla yksin tämän tuskan kanssa, sitten tajusin, ei tule itkeä yksin vaan Jumalan kanssa. Ja Jumala antoi henkeeni HETI lohdutuksen : koin miten Jumala silitteli minua joka puolelta lohdutukseksi. sen jälkeen olen seissyt jaloillani tämän asian kanssa niin kuin bambin-vasa, yhä vahvemmin. Nyt tunnen oloni hyväksi. En ole enää kade vauvalleni niistä lohdutuksista, hellistä sanoista ja tuhansista pusunmoiskahduksista. Olen vaan kiitollinen. Vaikeaa Lapsuutta ei kannata penkoa ja
työstää, se kannattaa tuoda Jumalalle Jumalan lapsena. Lastenkaltaisten on taivasten valtakunta joka ei nöyrry ja tule lapsen kaltaiseksi ei pääse sinne sisälle.

Äidinvaistolla hoidan lastani. Itken, kun hän itkee, nauran kun hän nauraa, teen hänelle niin kuin tahtoisin itselleni tehtävän. Yön hetkinä pidän 2toista parempana kuin itseäni" eli antaudun vihaa nostamatta vauvani tarpeille. Älä ikinä paaduta äidinvaistoa, vaientamalla sen äänen. Lapsi ei voi ymmärtää mitä sinä tarvitset, mutta sinä voit ymmärtää, mitä lapsesi tarvitsee.

Tsemppiä lapsenhoitoon. Ihminen tekee monet asiat monimutkaisiksi, jotka ovat luodut yksinkertaisiksi.
 
Kiitos kun jaoitte. Tuossa on juuri noita ajatuksia mitä itse olen miettinyt; olisinko ylivarovainen ja/vai/tai kateellinen. Varsinkin tuo kateuden tunteminen omaa lastaan kohtaan on ollut suht tabu.

Mutta ei se tietenkään noin yksiselkoista ole mutta jotenkin sitä miettii pystyykö antamaan toiselle ihmiselle lapsen ansaitsemaa lapsuutta kun itsellä sitä ei oikein ollut. Talossa on kyllä täysipäinen siippa jolla ollut hieno lapsuus niin voi sitten suoristaa mutkia jos itse ei osaa :)
 
Olen hyvin suojeleva lapsiani kohtaan. On hyvin harvoja ihmisiä, joiden hoitoon voin heidät huoletta antaa. Ja mieluummin niin, että heillä on samaan aikaan useita ihmisiä hoitamassa, etteivät jää yksittäisen ihmisen hoitoon. Oma lapsuuteni oli "kylmä", en muista yhtään kertaa että äiti tai isä olisi pitänyt sylissä, tai sanonut rakastavansa. Kaikkea päinvastaista kyllä sain.. Omien lasten kanssa olen sitä kylmyyttä välttääkseni keikahtanut täysin toiseen ääripäähän, jossa suorastaan hukutan lapset siihen välittämiseeni. Pelkään, että itsessänikin asuu se sama hirviö sisällä ja vahdin käytöstäni koko ajan. Ulospäin näyttää varmaan siltä että lellin lapset piloille, kun vain kieli keskellä suuta yritän taistella sitä lapsuudessa saatua mallia vastaan ja saada lapset kasvatettua oikein.
 
No minä en ole lapselle ollut kateellinen ikinä. Mutta olen vannonut että minusta ei tule ikinä yhtä tunteetonta ja välinpitämätöntä kuin oma äitini on ollut, en todellakaan ole tehnyt samoja virheitä kuin oma äitini. En todellakaan halua lapselleni yhtä karmeaa lapsuutta kuin itsellä oli, siitä olen huolen pitänyt. lasta on rakastettu, sylitelty ja kuunneltu ja komennettu kun on tarvis. mutta samanlaista helvettiä en aijo lapselleni tarjota kuin missä itse jouduin kasvamaan.
 
On se samperi ne "isiemme synnit" (ja siis äitiemme).. Kuinka kauaskantoiset seuraukset niillä on. Upeata että kuitenkin se stoppaa omaan lapseen ja seuraava sukupolvi pääsee elämään pelotonta ja rakkautta täynnä olevaa lapsuutta. Uskon että muutenkin asiat muuttumassa, esim. vanhempien alkoholismia on varmastikin huomattavasti vähempi kuin meidän sukupolvi (itse siis 35v) on lapsuudessa joutunut kestämään. Omien vanhempiemme lapsuus ei usein kyllä ollut mitään herkkua kun on ollut sota-ajat ja muutenkin aivan erilainen suhde vanhempien ja lasten välillä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Jellybeany:
Olen hyvin suojeleva lapsiani kohtaan. On hyvin harvoja ihmisiä, joiden hoitoon voin heidät huoletta antaa. Ja mieluummin niin, että heillä on samaan aikaan useita ihmisiä hoitamassa, etteivät jää yksittäisen ihmisen hoitoon. Oma lapsuuteni oli "kylmä", en muista yhtään kertaa että äiti tai isä olisi pitänyt sylissä, tai sanonut rakastavansa. Kaikkea päinvastaista kyllä sain.. Omien lasten kanssa olen sitä kylmyyttä välttääkseni keikahtanut täysin toiseen ääripäähän, jossa suorastaan hukutan lapset siihen välittämiseeni. Pelkään, että itsessänikin asuu se sama hirviö sisällä ja vahdin käytöstäni koko ajan. Ulospäin näyttää varmaan siltä että lellin lapset piloille, kun vain kieli keskellä suuta yritän taistella sitä lapsuudessa saatua mallia vastaan ja saada lapset kasvatettua oikein.
Click to expand...

Minulla myös näin: rakkaudettomuudesta rakastan omiani varmaan liikaa. Lisäksi olen antanut hyvin temperamenttiselle lapsella tilaa toteuttaa voimakasta temperamenttiaan. Olen suojellut hänen personaallista kasvuaan ja antanut tilaa tunteiden kuohumiselle, koska en ole halunnut "nujertaa" häntä, kuten minua yritettiin nujertaa. Vahvasta yritettiin tehdä heikkoa.
 
Olen täysi erilainen kuin äitini.Alkoholia en käytä nykyään ollenkaan.Lasten aikana ei tulisi mieleenikään ottaa,mieheltä en ole kuitenkaan kieltänyt paria saunakaljaa.
Annan lapsille paljon läheisyyttä,Kuunnellut,rajat on asetettu ilman väkivaltaa.

Minulla oli jo ihan pienestä asti päämääränä ,ettei minusta tule samanlaista ,kuin omastä äidistäni. Minun lasteni ei tarvitse huolehtia toisistaan kouluikäisinä parikin viikkoa,niinkuin itse jouduin joskus huolehtimaan siskosta ja itsestäni,kun mutsia ei pariin viikkoon näkynyt kotona.
 
On jäänyt lapset hankkimatta, ikää 40v. Tähän varmaan vaikuttaa se etten ole löytänyt kumppania jonka seurassa olisin kokenut oloni turvalliseksi ja oppinut luottamaan. Kaipuuta vanhemmaksi ei ole päässyt syntymään koska olisin ensin tarvinnut kokemuksen rakastettuna olemisesta. Olen surrutkin asiaa koska tiedän että paremmilla kokemuksilla olisin empaattinen ja rakastava äiti.
 
Äitini oli väkivaltainen, niin henkisesti, kuin fyysisesti. Ei ollut läsnä. En muista hänen ikinä halanneen. Äidillä miehet vaihtui tiuhaan.

Minä äitinä:
Kenties hieman ylisuojelevainen (tosin tytsi nyt on melko villikissakin). Olen opetellut olemaan läsnä siinä LAPSEN maailmassa (esim. lapsen kanssa leluilla leikkiminen vaati ns.opettelua ja totuttelua).

Meillä halitaan monesti päivässä ja fyysinen läheisyys muutenkin kunnossa (reppuselät, sylittelyt yms).

Yh olen, muutamaa miestä joskus tapaillut, mutta yhtäkään miestä en toistaiseksi ole tuonut tytön eteen näytille. Hänen ei tarvitse kärsiä läpi sitä tuskaa, jota minä koin (kiintyä ja joutua luopumaan.)
 
Osittain samoja "tapoja" kannan itsessäni kuin lapsuudessa koin, en haluaisi, mutta...Onneks älyän pysähtyä ja miettiä mitä sanon lapsilleni, vaik sisiliskoja meinaa karata melkein päivittäin :( Haleja ja syliä osaan antaa vaikken itse ole niitä saanutkaan lapsena.
Uskon, että vanhemmuus antaa omaan elämään "uuden" suunnan, huolimatta menneisyydestä. Oma lapsi on se "elämän palanen" kuten palstalla joku oli kuullut jonkun äidin sanovan :heart:
 
Mä teen kaikkeni, että poikani tuntisi olevansa rakastettu ja täysin hyväksytty persoona juuri sellaisena kuin on. Tämä ei tarkoita rajattomuutta tai kurin puutetta vaan sitä, että annan lapselle positiivista palautetta, muistutan, että vaikka en hyväksy kaikkia hänen tekojaan, rakastan häntä aina, läheisyyttä, sanallista hellimistä, pusuttelua jne. Lapsella on myös lupa olla vihainen jne., me vanhemmat autamme häntä käsittelemään pahaa oloa.

Nuo kaikki puuttuivat omasta lapsuudestani.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa