[QUOTE="mimmu";26989167]no ei varmaan si kelpaa tää vastaus mutta sanon kumminki.
olen ymmärtänyt että viikko siellä ja viikko täällä ei oikeesti tee hyvää kehityvälle lapselle.
se on matkalaukkuelämää,ei pääse juurtumaan mihinkään.
mikä on turvapaikka,pesä jonne käpertyä.no ei oo,ku heti huomenna sut revitään taas irti siitä paikasta. mietipä ite kuinka raskasta SINUN aikuisen olisi itse vaihtaa kotia joka viikko??????????????
ja onhan mulla tuttukin jonka lapsi käyttäytyy kuin mielonen kun on tää viikko-viikko systeemi.äidin luona ihan eri säännöt kuin isän luona jonka vuoksi lapsi menee sekaisin eikä todellakaan tiedä kuinka olla:/
surkeaa lapsen kannalta,millainenhan aikuinen siitä kasvaa...[/QUOTE]
Pahoittelen, että meni ohi aiheen, mutta itse en ymmärrä tuota, ettei pysty juurtumaan mihinkään tai että elämä olisi "matalaukkuelämää". Moni perhehän viettää monta kertaa kuukaudessa vaikka viikonloppuja jossain mökillä tms. Onko sekin siis haitallista? On myös olemassa kansoja, joiden kulttuuriin vakituinen asuinpaikka ei edes kuulu. Ihminen voi myös kiintyä ja juurtua kahteen paikkaan ja kokea, että hänellä olisi kaksi kotia - itsekin koin lapsena näin, vaikka elin ihan ydinperheessä ja asuimme yhdessä kodissa. Koin, että kesäasunto oli toinen kotini ja jollain lailla jopa koin sen enemmän omaksi kodikseni, ainakin välillä.
Nyt aikuisena ajattelen niin, että ei ihmisen ensisijaisesti kuulukaan kiintyä taloihin ja paikkoihin, vaan se "turvapaikka, johon käpertyä" ovat läheiset ihmiset, lapselle oma perhe. Ihminen juurtuu kiinni toisiin ihmisiin - ainakin ennemmin kuin taloihin ja tavaroihin. Paitsi että siinä kahden kodin systeemissähän on mahdollista myös kiintyä niihin koteihin, niitä vain on yhden sijaan kaksi.
Aloittajan varsinaiseen kysymykseen - tästä aiheesta on tosiaan kahdenlaisia näkemyksiä, sekä puolesta että vastaan. Myös ihmisten omat kokemukset vaihtelevat. Se, millaisen vastauksen saa, riippuu ihan siitä, ketä psykologia tai tutkijaa kuuntelee.