Te jotka olitte koulukiusattuja/yksinäisiä nuoria! Missä vaiheessa saitte kavereita?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Paha mieli tyttären puolesta
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

Paha mieli tyttären puolesta

Vieras
Tyttärelläni ei ole koskaan ollut ns. hyvää ystävää. Ala-asteella ja yläasteella hänet usein jätettiin ulkopuoliseksi. Nyt lukiossa oli ystävä, joka kuitenkin lopetti ystävyyden. En kaipaa kommentteja tuohon että mikä lapsessani voisi olla vikana (täällä tulee ties minkälaisia kommentteja).

Mutta haluaisin tietää oletteko te, jotka olette viettäneet yksinäiset kouluvuodet, saaneet myöhemmin ystäviä? Missä vaiheessa?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Paha mieli tyttären puolesta;27936205:
Tyttärelläni ei ole koskaan ollut ns. hyvää ystävää. Ala-asteella ja yläasteella hänet usein jätettiin ulkopuoliseksi. Nyt lukiossa oli ystävä, joka kuitenkin lopetti ystävyyden. En kaipaa kommentteja tuohon että mikä lapsessani voisi olla vikana (täällä tulee ties minkälaisia kommentteja).

Mutta haluaisin tietää oletteko te, jotka olette viettäneet yksinäiset kouluvuodet, saaneet myöhemmin ystäviä? Missä vaiheessa?

se mitä alaasteella se seuraa...
 
moi, olen ala ja yläasteella koulukiusattu. pahiten se tuntui kesäisin koska silloin vaan olit kotona. onnneksi oli sisaruksia.mutta menin sitten toiselle paikkakunnalle opiskeleen. siellä sain heti ekana päivänä juttuseuraa ja pari kaveria jotka on olleet ystäviä jo yli 20 vuotta. eli ystäviä tuli kauppiksessa. mutta kerran baarissa tutustuin yhteen henkilöön joka on oikea sielunkumppani kaverina. eli voi sanoa että koin täydellisen ystävyyden 19 vuotiaana
 
Pari ystävää oli jo ala-asteelta asti, jonka kanssa ollaan edelleen tekemisissä, mutta enemmän ystäviä sain vasta kun muutin opiskelujen takia pois kotipaikkakunnalta.
 
[QUOTE="vieras";27936244]Sanoiko syytä?[/QUOTE]

Laittoi välit poikki nyt lukion aivan lopussa ennen lukulomaa. Ei tarvitse enää tyttäreni ystävyyttä, kun lukio on ohi. Jotenkin tähän liittyi tyttäreni ystävän vahva sitoutuminen poikakaveriinsa, joka ei sulattanut tyttöystävänsä menoja.
 
Kyllähän toi monesti seuraa mukana läpi elämän.
Sitä vaan oppii tulemaan toimeen itsekseen ja tottuu siihen, että kaverit tulee ja menee, mutta aika harva niistä jää. Auttaa, kun lukio loppuu ja pääsee johonkin ihan muualle kouluun, missä kukaan ei vielä tunne. Tai töihin. Saa aina uuden mahdollisuuden.
 
Kyllähän toi monesti seuraa mukana läpi elämän.
Sitä vaan oppii tulemaan toimeen itsekseen ja tottuu siihen, että kaverit tulee ja menee, mutta aika harva niistä jää. Auttaa, kun lukio loppuu ja pääsee johonkin ihan muualle kouluun, missä kukaan ei vielä tunne. Tai töihin. Saa aina uuden mahdollisuuden.

Olin yläasteella koulukiusattu. Lukiossa mulla oli muutama hyvä ystävä, mutta yhteydenpito jäi kun muutin eri paikkakunnalle opiskelemaan. Sen jälkeen olen ollut paljon oman tieni kulkija, syystä että opiskelin miesvaltaisella alalla, enkä oikein ole saanut ystäviä opiskelukavereistakaan. Kavereita, tuttuja, jne riittää mutta sellaista tosiystävää mulla ei ole lukion jälkeen enää ollut.
 
Ja osittain se ettei niitä tosiystäviä myöhemminkään tule johtuu siitä että itse on ihmisten seurassa hieman varautunut ja syrjäänvetäytyvä. Harvoin ehdotan mitään yhteistä menoa, koska pelkään ettei kukaan halua lähteä kanssani mihinkään. Eli useimmiten järjestelen omat menoni ihan omien aikataulujeni mukaan ja saatan käydä leffassa yksin yms. Vaikka varmaan sitä seuraa saisi jos pyytäisi.
 
Minulla oli ala-asteella yksi hyvä ystävä, ja ystävyytemme on säilynyt vaikka muutimme eri paikkakunnalle yläasteen alussa. Yläasteaikana minulla ei ollut todellisia "sielunkumppaniystäviä", vaan "täytekavereita", jotka lähtivät heti kun löysivät kiinnostavampaa seuraa. Lukiossa sain ystäviä, jotka nyt vielä vuosienkin jälkeen ovat yhteyksissä, ja kotipaikkakunnalta opiskelemaan lähdettyä olen myös saanut "todellisia" ystäviä. Näin näyttää monella menevän; yläaste on kaikille oman itsen etsimisen aikaa, eikä moni epävarmuuksissaan uskalla olla sellaisen kaveri, joka ei näytä olevan muodin ym. hermolla. Kotoa muuttaessa kavereita tulee helpommin, koska kaikki ovat samassa tilanteessa ja yhtä yksin, ja myös ollaan ehditty aikuistua niin ettei poikkeavuus muissa ihmisissä enää kauhistuta :)
 
Itselläni ei koskaan ollut paljon kavereita ja nekin vähät olen menettänyt, koska kaikki on muuttaneet eri puolille asumaan ja kemiasyistä joku jäänyt myös matkasta. Nyt ei ole yhtään ystävää ja olen 26-vuotias. Ja olen oppinut tulemaan toimeen ilman, kun ei nyt muutakaan voi. Toivottavasti tyttäresi löytää kavereita. Yleensähän niin käy siinä vaiheessa, kun lähtee uudelle paikkakunnalle opiskelemaan.
 
[QUOTE="aapee";27936930]Entäpä miten yksinäisyys on vaikuttanut omaan minäkuvaan?[/QUOTE]

Mulla on aina ollut sellainen olo, että olen jotenkin poikkeava. En tiedä, onko tämä seurausta koulukiusaamisesta vai onko syy jossain muualla. Joskus se tuntuu tosi pahalta, jos vaan alan miettimään, että mikä mussa on vikana.

Hyviä puolia jos etsii, niin ainakin olen oppinut muodostamaan omat mielipiteeni ja elämään niiden mukaan, kun ei ole kavereita, keneltä kysyä neuvoa. Ja samoin oppii tarkkailemaan muita ihmisiä ja arvioimaan toisia.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Paha mieli tyttären puolesta;27936205:
Tyttärelläni ei ole koskaan ollut ns. hyvää ystävää. Ala-asteella ja yläasteella hänet usein jätettiin ulkopuoliseksi. Nyt lukiossa oli ystävä, joka kuitenkin lopetti ystävyyden. En kaipaa kommentteja tuohon että mikä lapsessani voisi olla vikana (täällä tulee ties minkälaisia kommentteja).

Mutta haluaisin tietää oletteko te, jotka olette viettäneet yksinäiset kouluvuodet, saaneet myöhemmin ystäviä? Missä vaiheessa?

En osaa lohduttaa, mutta minusta ainakin ne lapset, jotka kävelevät esim kouluun yksin, ovat usein herkän näköisiä ja suloisia lapsia, sellaisia jotka uskovat taikuuteen tai ovat muuten erilaisia, persoonia.

Laumat sitten ovat niitä rääväsuita, jotka kohoavat asemaansa sillä että kiusaavat, syrjivät, aukovat päätään paikassa kuin paikassa.
 

Yhteistyössä